Eli,
teen nyt postauksen josa vertaan vanhoja postauksia nykyhetkeen, mikä
on muuttunut ja mikä on ehkä pysynyt eniten samana. Aloitan
joulukuusta 2011, vaikka blogi alkaakin lokakuusta. Tästä tulee
muutenkin saakelin pitkä postaus niin en aloita ihan alusta. Eli
kannattaa varata aikaa tän lukemiseen, menee vähän enemmän kuin 5
min. Eikä ole mitään ihan positiivista tekstiä joten älä lue
jos pelkäät että tulee itselle huonompi olo :)
Joulukuu
2011
"Mä
luovutan ihan oikeesti.
Mä
nousin kerran, mä yritin.
Ei
mua oo vaan tarkotettu tänne.
Enkä
mä sitäpaitsi jaksa edes kertoa tätä kenellekään
Kaikki
huolestuisi turhaan
ja
yrittäisi estää
Ne
sanoisi että
et
sä voi tehdä sitä
sulla
on koko elämä edessä
sä
et oo vielä nähnyt mitä elämä on
Mä
oon nähnyt ihan tarpeeksi
mä
oon nähnyt sen,
ettei
mua oo tarkotettu tänne,
ettei
täällä ole mitään minkä vuoksi pitäisi taistella
Tää
ei lähde millään terapialla
tai
lääkkeillä
tai
kenenkään sanoilla
Tä
on vaan osa mua
Tää
on vaan mun tarkotus
Tulevaisuus
ei
mulla ole
Kun
mä katson tulevaisuuteen,
niin
mua väsyttää jo ajatella
Mitä
järkeä?
-En
uskonut todellakaan että voisin ikinä parantua, olin varma että
mun vaan kuuluu kuolla, se on tarkoitettu niin. Ei mun kuulu elää.
Mutta nyt en voi enää sanoa ajattelevani noin. Tulevaisuus ei tunnu
mahdottomalta, vaan ihan realistiselta. Itsestäänselvältä oikeastaan. Tottakai se nyt vähän
pelottaa mutta ei samalla tavalla kuin tuolloin.
---------------------------
"Mä
en tiedä mistä mä revin enään mitään voimia uskoa mihinkään
ja minkään tekemiseen... Mä oon vaan niin valmis sanomaan "kiitos
anteeksi näkemiin" Nyt
mä olen ihan valmis jättämään
tän paskan lopullisesti.
Nyt kun yritän katsoa eteenpäin, en mäe yksinkertaisesti mitään. Taino sen että mä en enää yritä jaksaa kenenkään takia. Ihan vitun sama, ei kiinnosta. Mua ei enää liikuta mikään, ei yhtään mikään. Vaikka kuka sanoisi mitä, se ei muuta mun mieltä, ei se ole mahdollista enää tässä vaiheessa.
Mä en ole ikinä ollut näin voimaton ja "masentunut". Mä tiedän että mä en halua elää, vaikka joku saisi mut hetkeksi vielä hymyilemään, tai ei se ole enää piitkään aikaan auttanut.
Nyt kun yritän katsoa eteenpäin, en mäe yksinkertaisesti mitään. Taino sen että mä en enää yritä jaksaa kenenkään takia. Ihan vitun sama, ei kiinnosta. Mua ei enää liikuta mikään, ei yhtään mikään. Vaikka kuka sanoisi mitä, se ei muuta mun mieltä, ei se ole mahdollista enää tässä vaiheessa.
Mä en ole ikinä ollut näin voimaton ja "masentunut". Mä tiedän että mä en halua elää, vaikka joku saisi mut hetkeksi vielä hymyilemään, tai ei se ole enää piitkään aikaan auttanut.
Mä
tiedän etten mä tule selviämään tästä. Enkä mä pystyisi tätä
kertomaan, en mä halua nähdä niiden ilmeitä, jotka mua yrittää
auttaa ja on jo melkein huokaissut helpotuksesta, "selvittiinhän
me tästä lopulta"
Ei me selvitty, ei todellakaan, eikä me tulla selviämäänkään. "
Ei me selvitty, ei todellakaan, eikä me tulla selviämäänkään. "
----------------------------
"En
mä vaan halua puhua tästä, koska kun mä puhun, niin siihen
reagoidaan, ja rajusti. Mä en jaksa enää sitä kyttäämistä ja
puhumista, mitä oli kesällä. Se oli helvetin raskasta. Ja
sitten pitäisi parantua, enkä mä halua. En
mä halua elää. En halua. En mä nää tässä elämässä mitään
järkeä, ei tä ole sen arvoista. Eikä mun kannata mennä
osastolle, jos mulla ei ole mitään motivaaatiota parantua. En jaksa
puhua kenellekään kunnolla. En
vaan jaksa.
Mä haluan ite päättää elämästäni. Ja jos kerron, niin sen jälkeen mä en saa päättää enä mistään. Enkä mä jaksa sitä parantumisprosessia. Se tuntuu ihan hirveältä, mahdottomuudelta. Mä oon jo luovuttanut, en mä halua enää elää, en ainakaan muiden ehdoilla. En jaksa että mun puolesta päätetään ihan kaikki, ja mun pitää elää just niinkun sanotaan. Kaikkia mun liikkeitä seurataan, ja koko ajan pitäis kertoa kaikki kaikille, ja ääää. En haluu.
Mut tiän, et se on varmaan ainoo keino selvitä, pysyä hengissä, ainakin vähän pidempään. Muttakun mä en halua olla hengissä yhtään pidempään. Joten miksi mennä osastolle? Mitä järkee mun on elää jos mä en oikeesti sitä tahdo?
Tästä tekstistä ei saa yhtään mitään selvää. Mutta ei mun ajatuksistakaan.
-Noi
oli vähän ennen kun menin sitten osastolle toista kertaa vähän
pidemmäksi aikaa, ja olo oli ihan karmea enkä halunnut muuta kuin
kuolla. En voi mitenkään verrata tota oloa nykyiseen, en
todellakaan ole tossa jamassa enää. Mutta pysyin ihmeen kaupalla
hengissä noi ajat ja olen nyt tässä :)
Tammikuu
2012
"Miten
mä voin vihata
itteäni näin paljon? Mä en pysty kattomaan itteäni peilistä,
meinaan alkaa itkemään ja hakkaamaan itseäni kun näen vain
naamanikin peilistä. Haluun
vaan viiltää sen takia koko kehon pilalle. En
kestä tätä kehoa, ei
näin rumaa kehoa edes voi olla! "
-Toi
on vielä aika vahvana, mutta itseasiassa en ole nyt vähään aikaan
peilikuvalle itkenyt, vaikka muuten olenkin kehoa itkenyt.
Viiltäminen ei ola samalla tavalla enää mielessä. Silloin olin
jatkuvasti valmis viiltämään, koko ajan oli sellainen olo.
Edelleen se tulee mieleen kun on tosi paska olo mutten todellakaan
aio ikinä sitä enää aloittaa.
Helmikuu
2012
"Nyt mä oon siis sairaslomalla,koulu ei suostunu ottamaan mua vielä. Ja mulla on huomenna hoitoneuvottelu, mahd. uloskirjaus osastolta. Kävin tiistaina juttelemassa siellä omahoitajan kanssa ja myös tänään. Tänään juteltii aika paljo siitä et miten pärjäisin jos nyt muuttaisin asumaan yksin, tai mitä tapahtuu ku mä muutan vuoden päästä yksin asumaan. Nii, mä en tiedä, mitä mä tekisin. Tällä hetkellä en kävis koulua enkä olisi töissä. Olisin vaan. Ja syömisestä en tiedä, mitä siitäkin tulis. Se hoitaja oli aika huolissaan siitä. Mutta siihen on vielä vuosi aikaa, siis tosi kauan siihen nähden kuinka kauas mä pystyn katsomaan, en mä pysty realistisesti ajattelemaan vuoden päähän, ajattelen että Jos olisin elossa, jos muuttaisin, en niin että sitten kun muutan ja sitten kun olen kahdeksantoista. "
-Tosiaan, vähän mun ajatuksia yksinasumisesta vajaa 2 vuotta sitten. On mennyt ainakin paljon paremmin kuin silloin ajattelin, olin varma etten jaksaisi tehdä mitään ja olisin vaan. No onneks lähti vointi parempaan suuntaan :) Ja koulu ei tosiaan suostunut ottamaan, opo lähetti viestiä sen jälkeen kun olin sen luona ravannut lähes joka päivä koska en pystynyt tunnilla olemaan ahdistuksen takia ja tappelin siitä että menenkö tunnille, ekana päivänä menin mutta seuraavana en enää suostunut.
"Mun pitäis oikeesti pystyy puhumaan enemmän, en osaa sanoa oikeen mitään kun kysytään että mitä kuuluu ja millanen olo sanon vaan että "emmätiä, ei mitään erikoista.." Se vois helpottaa oloakin, muttakun se on niin helvetin vaikeeta. Eikä mul oo täl hetkel mitää haluu oikeestaan parantaa oloa, mä ansaitsen tän kaiken.
Tä
on vaan nii helvetin sekavaa, en tiä mitä oon nyt tekemässä,
ainoa järkevä vaihtoehto on vaan kuoleminen.
A:kin
kysy koko ajan et mitä aion tehä kaiken tän kaa ja muutenki
kauheesti tulevaisuudesta "jotain
muuta kun kuolema, se ei oo vaihtoehto"Ja
mä en vaan keksi mitään, ei mikään muu vaihtoehto oo järkevä,
ei täs kaikes oo oikeesti mitään järkee, mä vaan oikeesti
tuhlaan kaikkien resursseja, koska mä en edes halua enää parantua,
ei tä oo mun paikka, vaikka sitä yritetään mun päähän
iskostaa. Mä en jaksa olla täällä, mä oon nyt jaksanu ihan
tarpeeks, ja yrittäny muiden takia, muttakun en mä jaksa yrittää
muuttaa mun ajatuksia, kun
mä en oikeesti edes halua."
-Puhuminen
oli helvetin vaikeaa, en osannut osastollakaan ikinä vastata mitä
kuuluu -kysymykseen rehellisesti. Nykyään puhun terapiassa
paljon paljon enemmän ja rehellisesti. On asioita joista en pysty
puhumaan mutta ne ei liity varsinaisesti mun vointiin. Ja olin
varma etten tuu parantumaan, en edes halunnut sitä. Nyt tiedän että
voin parantua ja parannunkin.
Maaliskuu
2012
"A
ja kaikki muutkin selittää sitä että kaikki on sitten ens
vuodesta pois, muttakun mä en pysty ajattelemaan syksyyn saakka, mun
ajatukset siitä on edelleen, että mä
en ole täällä enää sillon. Tai
ylipäätään koko kuolema on mielessä ihan täysin todellisena, ja
mahdolisena vaihtoehtona. En mä halua elää, en vaan jaksa. Tiedän
että pitäisi vaan jaksaa vaikkei tunnu siltä että siinä on
mitään järkeä. Että jossain vaiheessa kuolema siirtyy
taka-alalle ja elämä etualalle. Mutta mä en vaan pysty uskomaan
siihen. Kun elämä tuntuu vaan niin vastenmieliseltä, tuntuu niin
tekopyhältä puhua tulevaisuudesta niinkuin sillä olisi mulle
jotain merkitystä, niinkuin se tuntuisi mahdolliselta, sellaselta
mitä mä pystyn käsittämään ja ajattelemaan."
"Mutta
tämänkin päivän jälkeen mua vaan pelottaa tuleva, että ei
tämä muutu paremmaksi kuitenkaan. Enkä
osaa suhtautua tulevaisuuteen toiveikkaaksi. En vaan voi uskoa
että normaali elämä ja olo on mulle saavutetavissa. Tämä
paska on mulle tullut, eikä se enää lähde pois kun se on
myrkyttänyt niin suuren osan mun ajatuksista ja tunteistani. "
-Tossa
käy selvästi kuinka vähän uskoin siihen, että tulen ikinä
parantumaan. No, tässä sitä edelleen ollaan, hengissä.
"Miten
joku voi arvostaa mua kun mä en arvosta itseäni yhtään? Mä en
halua pitää huolta itsestäni, en mä ansaitse mitään hyvää. Mä
en pidä itsestäni yhtään, mä vihaan itseäni, inhoan, kaikella
tavalla, kaikkea. Mua
hävettää olla täällä. Mun
pitäis olla kuollut, en mä voi aiheuttaa kenellekään mitään
positiivisia tunteita. Mä aiheutan vaan negatiivisia tunteita,
inhoa, ärsyyntymistä, huolta. Kaikkea nageatiivista. Kaikkien ois
oikeasti parempi ilman mua. Ja mä en tiedä, miksi joku on
huolissaan musta, tai ilmeisesti monikin ihminen. Mutta musta tuntuu
että ne vaan sanoo sen, ei kukaan tarkota sitä, ei
kukaan voi tarkottaa
sitä. Mä en halua
että kukaan olis huolissaan musta, ei tarvii olla. Mä ansaitsen tän
kaiken. Mun pitäis kuolla. Ja ei kenenkän tarviis surra sitä jos
kuolen. Miksi pitäis?Kaikkien
elämä on paljon helpompaa kun mä olen pois. Munkin"
-Todella
vahvana oli tunne että ansaitsen kaiken pahan. Se on vieläkin
jollain tasolla, mutten ehkä niin pahana. En ajattele että muiden
olisi parempi ilman mua. Itseviha on edelleen kyllä vahvana, mutten
enään kirjoittaisi tuollaista tekstiä.
"Ja
mietin tossa äsken, että kuinka tyhmältä mun korviin kuulostaaa
kysymys "onko
sulla ollut nyt itsetuhoisia ajatuksia?"koska
niitä on koko
ajan, ei
ne häviä mihinkään. Ne
on osa mua. En
muista milloin oisin ollut edes
päivän ajattelematta
itsemurhaa tai itteni satuttamista. Kuinkakohan
kauan siitäkin on? Mistä
lähtien tä on ollut tälläista? Tuntuu että ne ajatukset vaan
lisääntyvät koko ajan. Muiden silmissä olo on paljon parempi,
mutta ajatukset ei oo muuttunut, terveemmiksi
ainakaan. Polilla
en oo ees vaivautunut mainitsemaan näistä ajatuksista, oon jutellut
sen kanssa normaalisti koulusta ja kesästä ja kaikesta, ja se
sattuu, paljon. Mutta
en näytä sitä, piilotan
kaiken mikä voisi edes vihjata siitä etten ole ajatellut olevani
täällä enää pitkään."
-Toi
osa on täysin muuttunut. mä en enää ajattele itsemurhaa, en halua
tappaa itseäni ja puhun kyllä terapiassa ihan rehellisesti. Tä on
ehkä isoin muutos.
Kesäkuu
2012
"Ja
mä oon kans miettiny sitä että mä vaan en osaa elää, se vaan
ahdistaa mielettömästi. Pelästyn sitä jos on parempi olo, ja se
vaan ahdistaa. Kun en osaa käyttäytyä. En tiedä mitä tekisin. Mä
en osaa tehdä mitään. Oon vaan jotenki ihan neuvoton jos yhtäkkiä
on sellanen olo etten vaan halua olla yksin huoneessa."
-Mulla
meni aikaa tottua siihen, ettei enää ahdistanutkaan koko ajan tai
ei masentanut kamalasti. Olin niin tottunut siihen pahaan oloon että
oli tyhjä olo ilman jatkuvaa kamalaa oloa.
Elokuu
2012
"Muistan
vaan viime syksyn ja sen kuinka helvettiä se oli, kuinka mä halusin
vaan kuolla etten ois joutunu käymään koulua, ja kuinka en
jaksanut tehdä läksyjä ja kuuntelin tunneilla musiikkia ja raavin
itseäni että pysyin järjissäni sen ahdistuksen kanssa. Kuinka
kaikki illat meni kauhean ahdistuksen ja itkun vallassa. Ja kuinka mä
itkin aina kun söin ja ainoa hyvä puoli koulussa oli se ettei
tarvinnut syödä. Muistan sen ensimmäisen koulupäivän kun en
kehdannut jäädä käytävälle istumaan kun kaikki meni syömään
ja sen kun otin ruokaa tarjottimelle ja menin yksin istumaan ja
tuijotin sitä lautasta ahdistuksen vallassa ja lopulta vein sen
koskemattomana pois."
-Muistelin
siinä vähän syksyä 2011.. Vähän on erilainen olo siihen
verrattuna. Koulussa ei useinkaan kauheasti ahdista ja syöminenkin
menee ihan hyvin yleensä eikä ole samanlaista stressiä ja
ahdistusta ja suorituspaineita.
Marraskuu
2012
"Ja
mä en enään tiedä mitä mä sanon A:lle tai muillekaan kun
kysytään että mitä kuuluu. Mitä
mulle kuuluu? Mä
en tiedä. Vittu en vaan tiedä. Ei mitään, mutta silti kuitenkin
aina jotain. Ois kiva saada iteki välil selvää kaikesta. Miten voi
olla niin vaikee erottaa tunteita toisistaan ja nimetä ne jotenkin?
Se vaan on. Masentaa,
ahdistaa, en haluu elää, en haluu syödä, vihaan mun kehoa, vihaan
jokaista solua mussa, kaikki on vaan pakkoa, en haluu herätä
enää aamulla, kaikki on vaan niin turhaa paskaa, haluun kuolla,
haluun viiltää, en mä tiedä miksi mä teen tätä, miks mä
jaksan väkisin uskoo onnellisuuteen ja oikeeseen elämään kun en
itse omalla kohdalla usko sen olevan mahdollista. Siinä
muutama ajatus, en jaksa kirjottaa enempää eikä kukaan jaksa lukea
loputonta postausta. Mä vaan teen tätä. suoritan elämää. Koska
mun kuuluu. Ei mun mielipidettä kysytä tässä asiassa. Ei
kuoleminen ole muille vaihtoehto vaikka se mulle olisikin. Mä
en vaan jaksais tätä että pitää parantua, pitää kestä se
paska ja päästä yli. Mutta niin sen kuuluu mennä. Pakko vaan
kestää."
-Noista
ajatuksista oikeastaan vain syömiseen ja kehoon liittyvät on
ennallaan. En halua kuolla, tai viiltaa, en toivo etten heräisi
aamulla, kaikki ei tunnu turhalta paskalta, uskon usein että voin
parantua jne. Ja nyt luulen että olen sen pahimman paskan jo
kestänyt ja päässyt yli!
----------------------------
"Ei
oo pitkään aikaan ollu näin vahva kuolemisenhalu.
päässä
huutaa vaan ääni
"haluun
kuolla, täs ei oo mitään järkee, en mä merkitse kellekään
mitään.
mä oon viallinen, sairas."
Mä
en kuulu tänne, en vaan kuulu
Mä
en halua elää,
tuun
kuitenkin aina olemaan tällanen yksinäinen, epäsosiaalinen turha
epäonnistunut ihminen.
Kaikki
tuleva vaan ahdistaa, en halua tehdä enää mitään.
Jos
vaan saisin kuolla?
Mä
oon vaan ulkopuolinen, eri maailmasta. Hävettää olla elossa.
Oon
väsyny tähän kaikkeen, tähän yrittämiseen ja itselleen
valehteluun
Mä
oon arvoton ja paska ihminen, en mä ansaitse mitään.
Enkä
mä tuu ikinä olemaan onnellinen tai normaali.
En
jaksa uskoa siihen
Mikä
vois muka pelastaa mut?
haluun
vaan luovuttaa
Saanko?"
Ei
oo ainakaan tollasta kuolemanhalua enää. Eikä ihan niin
ulkopuolinenkaan olo. Eikä ole enää toivoton olo (paitsi josks
iltaisin) tän kaiken suhteen.
Maaliskuu
2013
Kun
avaa mun ulko-oven niin huomaa että suoristusrauta ja hiustenkuivain
on lattialla eteisessä vaatteiden kanssa ja laukut miten sattuu ja
vaatekaappi sekaisin jos sen avaa. Olohuoneessa on sänky petaamatta,
alulakana huonosti, lattialla purkamattomia pahvilaatikoita,
muovipusseja ja käytettyjä vaatteita ja muuta tavaraa. Kirjahylly
on sekainen ja pöydällä paljon pientä tavaraa jonka takia se
näyttää todella epäsiistiltä. Keittiössä on kaappeja auki,
astioita siellä täällä likaisena ja tiskipöytä epäsiistin
näköinen. Kello on kaksi ja mulla on yöpuku päällä ja
rullaverhot alhaalla.
Yksinkertaisesti mä en jaksa tehdä mitään, en jaksa siivota täällä tai vaihtaa vaatteita, hyvä että jaksan keittää kahvia. Eilen illalla itkin sängyssä sitä että en jaksa. En jaksa pitää huolta asunnosta tai keskittyä koulunkäyntiin enkä jaksa tapella itseni kanssa syömisestä. "
Yksinkertaisesti mä en jaksa tehdä mitään, en jaksa siivota täällä tai vaihtaa vaatteita, hyvä että jaksan keittää kahvia. Eilen illalla itkin sängyssä sitä että en jaksa. En jaksa pitää huolta asunnosta tai keskittyä koulunkäyntiin enkä jaksa tapella itseni kanssa syömisestä. "
-En
kauheasti ole masennukseen keskittynyt tän vuoden puolella koska on
mennyt sen verran hyvin. Huonompia päiviä on tietenkin ollut
välillä. Tällaisia ne edelleen on, en vain saa tehtyä mitään ja
kaikki tuntuu vaikealta. Erona on aiempaan se, ettei ole itsetuhoisia
ajatuksia samalla tavalla.
Kesäkuu
2013
"Masennus
on salakavalasti tuntunut pahenevan. En
jaksa pestä pyykkejä tai vaihtaa lakanoita. Mulla kaatu tänään
juomaa lattialle joskus aamupäivällä enkä oo vieläkään
korjannut sitä. Kaikki asiat jää just siihen mihin ne lasken.
Tiskit kerääntyy kun en vain jaksa tiskata. Tai toisella tavalla
sanottuna ei kiinnosta vittuakaan. On vain välinpitämätön olo.
Myös syömisen suhteen, syön syön ja syön eikä jaksa kiinnostaa.
Tai ahdistaa joo mutta kun tulee joku tyhmä idea että "mee
kauppaan" niin mähän menen ja jälkeenpäin vasta ahdistun ja
kadun vitusti ja ajattelen että MIKSI? Se menee ääripäästä
toiseen, täysi välinpitämättömyys(tai lähes) tai järkyttävä
ahdistus. En myöskään jaksa käydä lenkillä tai liikkua
muutenkaan. Ei kiinnosta. Suihku on vaikeeta. Vaatteiden vaihtaminen
on vaikeeta. Tuolilta nouseminen. Vessassakäynti. Juomapullon
täyttäminen. Kahvin keittäminen, en oo moneenmoneen päivään
keittänyt vaan ostanut kaupasta valmiia kalliita ja korkeakalorisia
kahvijuomia. Nukkumaanmeneminen (tälläkin hetkellä väsyttää
vitusti mutten vaan jaksa nousta tästä pesemään meikkejä ja
mennä sänkyyn). Nukkuminen. Lääkkeiden muistaminen ja ottaminen.
Blogeihin kommentoiminen ja joidenkin lukeminen, anteeksi.
"
-Kesäkuussa
tuntui taas menevän vähän huonommin.
Elokuu
2013
"Mitä
jos huominen pelottaa joka ilta vain enemmän ja enemmän?
Mitä
jos en jaksakaan?
Mitä
jos en kestä enää itseäni?
Mä
en kestä itseäni, en kestä
Iltaisin
tyyny ja hiukset kastuu kyynelistä
Huone
täyttyy nyyhkäyksistä
Mieli
täyttyy ahdistuksesta ja väsymyksestä
Mä
en jaksa, en ihan oikeasti.
Ei
tä voi jatkua näin, tuntuu kuin olisin umpikujassa
En
näe mitään järkeviä vaihtoehtoja
mikään
ei tunnu enää hyvältä
'
Päivät
jaksan vielä väkisin, enemmän tai vähemmän pakolla,
mutta
illalla se kaikki lyö vasten kasvoja
Silloin
tajuan kuinka väsynyt ja heikko olen"
Musta
tuntuu että vaihtoehdot alkaa olla lopussa
En
mä tällä tavalla opi ikinä hyväksymään itseäni
tuhoan
vain itseäni päivä päivältä enemmän ja enemmän
Oikeasti
jo kuolemakin tuntuu paremmalta vaihtoehdolta kuin itsensä
kestäminen näin. "
-Elokuussa
oli vielä tollainen olo aina iltaisin varsinkin. Nyt ei ole ihan
samanlaista, paitsi harvoin. Eilen kyllä oli. Mutta ei siis enään
joka ilta.
Ton
jälkeen ei kauhean negatiivisa postauksia ole, joten mulla menee
paremmin koko ajan :) Ahdistus on lähinnä se sana nykyään,
enemmän kuin masennus. Toki normaalit asiat ovat vieläkin välillä
ylivoimaisia mutta yhä harvemmin ja harvemmin on niitä päivä kun
maailma tuntuu kaatuvan niskaan.
Lyhyesti
sanottuna: Olen
aika kaukana siitä vaikeasti masentuneesta tytöstä joka ei
miettinyt muuta kuin omaa kuolemaa. Joka
makasi osastolla nenämahaletkussa ja itki sitä ettei voi tappaa
itseään. Sitä aikaa ei kyllä tästä blogista löydy mutta se oli
pahinta aikaa. Enää ei ole senaikaiset diagnoosit F32.3 ja F50.0
voimassa. (vaikea-asteinen masennus psykoottisin oirein sekä
anorexia nervosa) Eikä niihin ole paluuta ;) Olen jo näin pitkälle päässyt, enkä halua ikinä siiihen samaan tilaan takaisin.
must on niiiiiiin ihana kuulla että sulla menee nykyään paremmin ♥
VastaaPoista:) <3
PoistaTsempit <3 :>
VastaaPoistaKiitos, sullekin C: <3
Poistaihanaa että sulla menee niin paljon paremmin nykyään, oot todellakin päässyt pahimman yli :)) <3
VastaaPoistaHihi, niin mäkin uskon :) ♥
PoistaOot vahva nuori nainen <3 keep it up!
VastaaPoistaKiitos ihana! <3 ja todellakin! ;)
Poista