maanantai 30. joulukuuta 2013

Hyvä ja huono päivä

Tänään oli kiva päivä mutta tapahtui myös vähän ei-niin-kiva asia jonka takia mieli on nyt vähän maassa. Ensin kuitenkin positiiviset asiat ;)

Oli hyvää ;)
Tänään oli kiva päivä kaverin kanssa arnoldsin ja alennusmyyntien merkeissä! Buffasin arnoldsin herkut joululahjana ja rahaa meni ihan kiirettävästi alennusmyynteihin! Toki olisi mennyt paljon enemmän normaalihintojen kanssa! :D Meni vajaa 50e vaatteisiin yhteensä. Mutta kai sitä saa välillä palkita itsensä uusilla ihanilla vaatteilla :) Oli helpottavaa shopata ilman sitä kauheaa ahdistusta mikä joskus oli aina läsnä tuollaisessa ihmisjoukossa ja sovituskopeissa! Oikeasti nautin nyt shoppailemisesta kerrankin, ja se on paljon mun suusta sanottuna. Toki kaverin seura vaikutti positiivisesti, yksinään olisi ollut ihan eri.
Oli tarkoitus laittaa kuvia mutten löydä kameran usb-johtoa enkä jaksa kännykällä enää uudestaan alkaa niitä kaikkia vaatteita kuvaamaan. Tässä kuitenkin lempparit kännykkälaatuisena :) Ei noiden lisäksi ollutkaan kuin perus toppi ja perus iso t-paita yöpaidaksi sekä farkut joiden väri ei päässyt oikeuksiinsa valokuvassa, oikea väri olisi ollut sellainen viininpunainen :) Ja sitten vielä polvisukat normaalihintaisina.

carlings, 12.45€ Okei toi menee rumasti tossa henkarissa mutta oon ihan rakastunut siihen ;)


h&m, 7€






Sitten sen vähän negatiivisempi asia. Mulla oli tänään aika syömishäiriöpolille hoitajalle. Käynti meni ihan hyvin, mutta hoitaja sitten loppupuolella sanoi että hän lopettaa työt polilla huomenna ja siirtyy muihin töihin. Olin ihan järkyttynyt (vaikken sitä pahemmin näyttänyt) ja meinasihan siinä itkukin tulla, kummallakin, kun sanottiin heipat viimeistä kertaa ja halattiin. Ja tässä kirjoittaessa tuli sitten muutama kyynel. Kuitenkin kaksi ja puoli vuotta kävin kyseisen hoitajan luona ja puolitoista vuotta siitä meni siihen että opin luottamaan. Loppuajan kuitenkin oikeasti tykkäsin käydä siellä ja aina kuitenkin odotin niitä käyntejä vaikka olisinkin pelännyt. Vaakaa lähinnä pelkäsin mutta juttelemista odotin. Nyt ei sitten enää ikinä nähdä. Harmittaa tosi paljon ja tekee mieli vain lopettaa käynnit siellä kun vaihtuu hoitaja, enkä kuitenkaan siellä kauhean kauan tule käymään ja mietityttää että kuinka kauan mulla menee ennenkuin pystyn uudelle ihmiselle puhumaan oikeasti. Uskon ettei siihen todellakaan puoltatoista vuotta menisi, mutta kyllä siihen jonkin aikaa menee. Enkä tosiaan edes tiedä kuinka kauan mun käynnit siellä ylipäätään saa jatkua. Mutta en mä niitä käyntejä varmaankaan lopeta... Kai mä siellä käyn juttelemassa niin kauan kun on tarve, kun terapeutin kanssa en syömisestä tykkää puhua enkä koe olevani vielä kuitenkaan toipunut. Tälläkin hetkellä joku aivojen osa suunnittelee uudenvuodenlupaukseksi -15kg kesään mennessä.enkä voi kieltää etteikö se kuulostaisi hyvältä ja toteuttamiskelpoiselta idealta.  Pakko siihen uuteen ihmiseen on tottua. Ehkä mä selviän, pakkohan se on.

sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Masennus ennen ja nyt

Eli, teen nyt postauksen josa vertaan vanhoja postauksia nykyhetkeen, mikä on muuttunut ja mikä on ehkä pysynyt eniten samana. Aloitan joulukuusta 2011, vaikka blogi alkaakin lokakuusta. Tästä tulee muutenkin saakelin pitkä postaus niin en aloita ihan alusta. Eli kannattaa varata aikaa tän lukemiseen, menee vähän enemmän kuin 5 min. Eikä ole mitään ihan positiivista tekstiä joten älä lue jos pelkäät että tulee itselle huonompi olo :)


Joulukuu 2011

"Mä luovutan ihan oikeesti.
Mä nousin kerran, mä yritin.
Ei mua oo vaan tarkotettu tänne.
Enkä mä sitäpaitsi jaksa edes kertoa tätä kenellekään
Kaikki huolestuisi turhaan
ja yrittäisi estää
Ne sanoisi että
et sä voi tehdä sitä
sulla on koko elämä edessä
sä et oo vielä nähnyt mitä elämä on

Mä oon nähnyt ihan tarpeeksi
mä oon nähnyt sen,
ettei mua oo tarkotettu tänne,
ettei täällä ole mitään minkä vuoksi pitäisi taistella

Tää ei lähde millään terapialla
tai lääkkeillä
tai kenenkään sanoilla
Tä on vaan osa mua
Tää on vaan mun tarkotus

Tulevaisuus
ei mulla ole
Kun mä katson tulevaisuuteen,
niin mua väsyttää jo ajatella
Mitä järkeä?


-En uskonut todellakaan että voisin ikinä parantua, olin varma että mun vaan kuuluu kuolla, se on tarkoitettu niin. Ei mun kuulu elää. Mutta nyt en voi enää sanoa ajattelevani noin. Tulevaisuus ei tunnu mahdottomalta, vaan ihan realistiselta. Itsestäänselvältä oikeastaan. Tottakai se nyt vähän pelottaa mutta ei samalla tavalla kuin tuolloin.

---------------------------

"Mä en tiedä mistä mä revin enään mitään voimia uskoa mihinkään ja minkään tekemiseen... Mä oon vaan niin valmis sanomaan "kiitos anteeksi näkemiin" Nyt mä olen ihan valmis jättämään tän paskan lopullisesti.  


Nyt kun yritän katsoa eteenpäin, en mäe yksinkertaisesti mitään. Taino sen että mä en enää yritä jaksaa kenenkään takia. Ihan vitun sama, ei kiinnosta. Mua ei enää liikuta mikään, ei yhtään mikään.  Vaikka kuka sanoisi mitä, se ei muuta mun mieltä, ei se ole mahdollista enää tässä vaiheessa. 


Mä en ole ikinä ollut näin voimaton ja "masentunut". Mä tiedän että mä en halua elää, vaikka joku saisi mut hetkeksi vielä hymyilemään, tai ei se ole enää piitkään aikaan auttanut.  

 Mä tiedän etten mä tule selviämään tästä. Enkä mä pystyisi tätä kertomaan, en mä halua nähdä niiden ilmeitä, jotka mua yrittää auttaa ja on jo melkein huokaissut helpotuksesta, "selvittiinhän me tästä lopulta" 
Ei me selvitty, ei todellakaan, eikä me tulla selviämäänkään. "


----------------------------

"En mä vaan halua puhua tästä, koska kun mä puhun, niin siihen reagoidaan, ja rajusti. Mä en jaksa enää sitä kyttäämistä ja puhumista, mitä oli kesällä. Se oli helvetin raskasta. Ja sitten pitäisi parantua, enkä mä halua. En mä halua elää. En halua. En mä nää tässä elämässä mitään järkeä, ei tä ole sen arvoista. Eikä mun kannata mennä osastolle, jos mulla ei ole mitään motivaaatiota parantua. En jaksa puhua kenellekään kunnolla. En vaan jaksa. 

Mä haluan ite päättää elämästäni. Ja jos kerron, niin sen jälkeen mä en saa päättää enä mistään. Enkä mä jaksa sitä parantumisprosessia. Se tuntuu ihan hirveältä, mahdottomuudelta. Mä oon jo luovuttanut, en mä halua enää elää, en ainakaan muiden ehdoilla. En jaksa että mun puolesta päätetään ihan kaikki, ja mun pitää elää just niinkun sanotaan. Kaikkia mun liikkeitä seurataan, ja koko ajan pitäis kertoa kaikki kaikille, ja ääää. En haluu.

Mut tiän, et se on varmaan ainoo keino selvitä, pysyä hengissä, ainakin vähän pidempään. Muttakun mä en halua olla hengissä yhtään pidempään. Joten miksi mennä osastolle? Mitä järkee mun on elää jos mä en oikeesti sitä tahdo?

Tästä tekstistä ei saa yhtään mitään selvää. Mutta ei mun ajatuksistakaan.



-Noi oli vähän ennen kun menin sitten osastolle toista kertaa vähän pidemmäksi aikaa, ja olo oli ihan karmea enkä halunnut muuta kuin kuolla. En voi mitenkään verrata tota oloa nykyiseen, en todellakaan ole tossa jamassa enää. Mutta pysyin ihmeen kaupalla hengissä noi ajat ja olen nyt tässä :)

Tammikuu 2012 

"Miten mä voin vihata itteäni näin paljon? Mä en pysty kattomaan itteäni peilistä, meinaan alkaa itkemään ja hakkaamaan itseäni kun näen vain naamanikin peilistä. Haluun vaan viiltää sen takia koko kehon pilalle. En kestä tätä kehoa, ei näin rumaa kehoa edes voi olla! "

-Toi on vielä aika vahvana, mutta itseasiassa en ole nyt vähään aikaan peilikuvalle itkenyt, vaikka muuten olenkin kehoa itkenyt. Viiltäminen ei ola samalla tavalla enää mielessä. Silloin olin jatkuvasti valmis viiltämään, koko ajan oli sellainen olo. Edelleen se tulee mieleen kun on tosi paska olo mutten todellakaan aio ikinä sitä enää aloittaa.


Helmikuu 2012

"
Nyt mä oon siis sairaslomalla,koulu ei suostunu ottamaan mua vielä. Ja mulla on huomenna hoitoneuvottelu, mahd. uloskirjaus osastolta. Kävin tiistaina juttelemassa siellä omahoitajan kanssa ja myös tänään. Tänään juteltii aika paljo siitä et miten pärjäisin jos nyt muuttaisin asumaan yksin, tai mitä tapahtuu ku mä muutan vuoden päästä yksin asumaan. Nii, mä en tiedä, mitä mä tekisin. Tällä hetkellä en kävis koulua enkä olisi töissä. Olisin vaan. Ja syömisestä en tiedä, mitä siitäkin tulis. Se hoitaja oli aika huolissaan siitä. Mutta siihen on vielä vuosi aikaa, siis tosi kauan siihen nähden kuinka kauas mä pystyn katsomaan, en mä pysty realistisesti ajattelemaan vuoden päähän, ajattelen että Jos olisin elossa, jos muuttaisin, en niin että sitten kun muutan ja sitten kun olen kahdeksantoista. "

-Tosiaan, vähän mun ajatuksia yksinasumisesta vajaa 2 vuotta sitten. On mennyt ainakin paljon paremmin kuin silloin ajattelin, olin varma etten jaksaisi tehdä mitään ja olisin vaan. No onneks lähti vointi parempaan suuntaan :) Ja koulu ei tosiaan suostunut ottamaan, opo lähetti viestiä sen jälkeen kun olin sen luona ravannut lähes joka päivä koska en pystynyt tunnilla olemaan ahdistuksen takia ja tappelin siitä että menenkö tunnille, ekana päivänä menin mutta seuraavana en enää suostunut.

"Mun pitäis oikeesti pystyy puhumaan enemmän, en osaa sanoa oikeen mitään kun kysytään että mitä kuuluu ja millanen olo sanon vaan että "emmätiä, ei mitään erikoista.." Se vois helpottaa oloakin, muttakun se on niin 
helvetin vaikeeta.  Eikä mul oo täl hetkel mitää haluu oikeestaan parantaa oloa, mä ansaitsen tän kaiken. 
Tä on vaan nii helvetin sekavaa, en tiä mitä oon nyt tekemässä, ainoa järkevä vaihtoehto on vaan kuoleminen.
A:kin kysy koko ajan et mitä aion tehä kaiken tän kaa ja muutenki kauheesti tulevaisuudesta "jotain muuta kun kuolema, se ei oo vaihtoehto"Ja mä en vaan keksi mitään, ei mikään muu vaihtoehto oo järkevä, ei täs kaikes oo oikeesti mitään järkee, mä vaan oikeesti tuhlaan kaikkien resursseja, koska mä en edes halua enää parantua, ei tä oo mun paikka, vaikka sitä yritetään mun päähän iskostaa. Mä en jaksa olla täällä, mä oon nyt jaksanu ihan tarpeeks, ja yrittäny muiden takia, muttakun en mä jaksa yrittää muuttaa mun ajatuksia, kun mä en oikeesti edes halua."


-Puhuminen oli helvetin vaikeaa, en osannut osastollakaan ikinä vastata mitä kuuluu -kysymykseen rehellisesti. Nykyään puhun terapiassa paljon paljon enemmän ja rehellisesti. On asioita joista en pysty puhumaan mutta ne ei liity varsinaisesti mun vointiin. Ja olin varma etten tuu parantumaan, en edes halunnut sitä. Nyt tiedän että voin parantua ja parannunkin.

Maaliskuu 2012

"A ja kaikki muutkin selittää sitä että kaikki on sitten ens vuodesta pois, muttakun mä en pysty ajattelemaan syksyyn saakka, mun ajatukset siitä on edelleen, että mä en ole täällä enää sillon.  Tai ylipäätään koko kuolema on mielessä ihan täysin todellisena, ja mahdolisena vaihtoehtona. En mä halua elää, en vaan jaksa. Tiedän että pitäisi vaan jaksaa vaikkei tunnu siltä että siinä on mitään järkeä. Että jossain vaiheessa kuolema siirtyy taka-alalle ja elämä etualalle. Mutta mä en vaan pysty uskomaan siihen. Kun elämä tuntuu vaan niin vastenmieliseltä, tuntuu niin tekopyhältä puhua tulevaisuudesta niinkuin sillä olisi mulle jotain merkitystä, niinkuin se tuntuisi mahdolliselta, sellaselta mitä mä pystyn käsittämään ja ajattelemaan."

"Mutta tämänkin päivän jälkeen mua vaan pelottaa tuleva, että ei tämä muutu paremmaksi kuitenkaan. Enkä osaa suhtautua tulevaisuuteen toiveikkaaksi. En vaan voi uskoa että normaali elämä ja olo on mulle saavutetavissa. Tämä paska on mulle tullut, eikä se enää lähde pois kun se on myrkyttänyt niin suuren osan mun ajatuksista ja tunteistani. "

-Tossa käy selvästi kuinka vähän uskoin siihen, että tulen ikinä parantumaan. No, tässä sitä edelleen ollaan, hengissä.


"Miten joku voi arvostaa mua kun mä en arvosta itseäni yhtään? Mä en halua pitää huolta itsestäni, en mä ansaitse mitään hyvää. Mä en pidä itsestäni yhtään, mä vihaan itseäni, inhoan, kaikella tavalla, kaikkeaMua hävettää olla täällä. Mun pitäis olla kuollut, en mä voi aiheuttaa kenellekään mitään positiivisia tunteita. Mä aiheutan vaan negatiivisia tunteita, inhoa, ärsyyntymistä, huolta. Kaikkea nageatiivista. Kaikkien ois oikeasti parempi ilman mua.  Ja mä en tiedä, miksi joku on huolissaan musta, tai ilmeisesti monikin ihminen. Mutta musta tuntuu että ne vaan sanoo sen, ei kukaan tarkota sitä, ei kukaan voi tarkottaa sitä. Mä en halua että kukaan olis huolissaan musta, ei tarvii olla. Mä ansaitsen tän kaiken. Mun pitäis kuolla. Ja ei kenenkän tarviis surra sitä jos kuolen. Miksi pitäis?Kaikkien elämä on paljon helpompaa kun mä olen pois. Munkin"

-Todella vahvana oli tunne että ansaitsen kaiken pahan. Se on vieläkin jollain tasolla, mutten ehkä niin pahana. En ajattele että muiden olisi parempi ilman mua. Itseviha on edelleen kyllä vahvana, mutten enään kirjoittaisi tuollaista tekstiä.

"Ja mietin tossa äsken, että kuinka tyhmältä mun korviin kuulostaaa kysymys "onko sulla ollut nyt itsetuhoisia ajatuksia?"koska niitä on koko ajanei ne häviä mihinkään. Ne on osa mua. En muista milloin oisin ollut edes päivän ajattelematta itsemurhaa tai itteni satuttamista. Kuinkakohan kauan siitäkin on? Mistä lähtien tä on ollut tälläista? Tuntuu että ne ajatukset vaan lisääntyvät koko ajan. Muiden silmissä olo on paljon parempi, mutta ajatukset ei oo muuttunut, terveemmiksi ainakaan.  Polilla en oo ees vaivautunut mainitsemaan näistä ajatuksista, oon jutellut sen kanssa normaalisti koulusta ja kesästä ja kaikesta, ja se sattuu, paljon. Mutta en näytä sitä, piilotan kaiken mikä voisi edes vihjata siitä etten ole ajatellut olevani täällä enää pitkään."

-Toi osa on täysin muuttunut. mä en enää ajattele itsemurhaa, en halua tappaa itseäni ja puhun kyllä terapiassa ihan rehellisesti. Tä on ehkä isoin muutos. 


Kesäkuu 2012

"Ja mä oon kans miettiny sitä että mä vaan en osaa elää, se vaan ahdistaa mielettömästi. Pelästyn sitä jos on parempi olo, ja se vaan ahdistaa. Kun en osaa käyttäytyä. En tiedä mitä tekisin. Mä en osaa tehdä mitään. Oon vaan jotenki ihan neuvoton jos yhtäkkiä on sellanen olo etten vaan halua olla yksin huoneessa."

-Mulla meni aikaa tottua siihen, ettei enää ahdistanutkaan koko ajan tai ei masentanut kamalasti. Olin niin tottunut siihen pahaan oloon että oli tyhjä olo ilman jatkuvaa kamalaa oloa.  

Elokuu 2012

"Muistan vaan viime syksyn ja sen kuinka helvettiä se oli, kuinka mä halusin vaan kuolla etten ois joutunu käymään koulua,  ja kuinka en jaksanut tehdä läksyjä ja kuuntelin tunneilla musiikkia ja raavin itseäni että pysyin järjissäni sen ahdistuksen kanssa. Kuinka kaikki illat meni kauhean ahdistuksen ja itkun vallassa. Ja kuinka mä itkin aina kun söin ja ainoa hyvä puoli koulussa oli se ettei tarvinnut syödä. Muistan sen ensimmäisen koulupäivän kun en kehdannut jäädä käytävälle istumaan kun kaikki meni syömään ja sen kun otin ruokaa tarjottimelle ja menin yksin istumaan ja tuijotin sitä lautasta ahdistuksen vallassa ja lopulta vein sen koskemattomana pois."

-Muistelin siinä vähän syksyä 2011.. Vähän on erilainen olo siihen verrattuna. Koulussa ei useinkaan kauheasti ahdista ja syöminenkin menee ihan hyvin yleensä eikä ole samanlaista stressiä ja ahdistusta ja suorituspaineita. 


Marraskuu 2012


"Ja mä en enään tiedä mitä mä sanon A:lle tai muillekaan kun kysytään että mitä kuuluu. Mitä mulle kuuluu? Mä en tiedä. Vittu en vaan tiedä. Ei mitään, mutta silti kuitenkin aina jotain. Ois kiva saada iteki välil selvää kaikesta. Miten voi olla niin vaikee erottaa tunteita toisistaan ja nimetä ne jotenkin? Se vaan on. Masentaa, ahdistaa, en haluu elää, en haluu syödä, vihaan mun kehoa, vihaan jokaista solua mussa,  kaikki on vaan pakkoa, en haluu herätä enää aamulla, kaikki on vaan niin turhaa paskaa, haluun kuolla, haluun viiltää, en mä tiedä miksi mä teen tätä, miks mä jaksan väkisin uskoo onnellisuuteen ja oikeeseen elämään kun en itse omalla kohdalla usko sen olevan mahdollista. Siinä muutama ajatus, en jaksa kirjottaa enempää eikä kukaan jaksa lukea loputonta postausta. Mä vaan teen tätä. suoritan elämää. Koska mun kuuluu. Ei mun mielipidettä kysytä tässä asiassa. Ei kuoleminen ole muille vaihtoehto vaikka se mulle olisikin.  Mä en vaan jaksais tätä että pitää parantua, pitää kestä se paska ja päästä yli. Mutta niin sen kuuluu mennä. Pakko vaan kestää."

-Noista ajatuksista oikeastaan vain syömiseen ja kehoon liittyvät on ennallaan. En halua kuolla, tai viiltaa, en toivo etten heräisi aamulla, kaikki ei tunnu turhalta paskalta, uskon usein että voin parantua jne. Ja nyt luulen että olen sen pahimman paskan jo kestänyt ja päässyt yli! 



----------------------------


"Ei oo pitkään aikaan ollu näin vahva kuolemisenhalu.
päässä huutaa vaan ääni
                                               "haluun kuolla, täs ei oo mitään järkee, en mä merkitse kellekään mitään.                                                                                                                            mä oon viallinen, sairas."
Mä en kuulu tänne, en vaan kuulu
Mä en halua elää,
 tuun kuitenkin aina olemaan tällanen yksinäinen, epäsosiaalinen turha epäonnistunut ihminen.
Kaikki tuleva vaan ahdistaa, en halua tehdä enää mitään. 
Jos vaan saisin kuolla? 
Mä oon vaan ulkopuolinen, eri maailmasta.  Hävettää olla elossa.
                                               Oon väsyny tähän kaikkeen, tähän yrittämiseen ja itselleen valehteluun
Mä oon arvoton ja paska ihminen, en mä ansaitse mitään.
Enkä mä tuu ikinä olemaan onnellinen tai normaali.
En jaksa uskoa siihen
Mikä vois muka pelastaa mut? 
haluun vaan luovuttaa
Saanko?"


Ei oo ainakaan tollasta kuolemanhalua enää. Eikä ihan niin ulkopuolinenkaan olo. Eikä ole enää toivoton olo (paitsi josks iltaisin) tän kaiken suhteen.

Maaliskuu 2013 

Kun avaa mun ulko-oven niin huomaa että suoristusrauta ja hiustenkuivain on lattialla eteisessä vaatteiden kanssa ja laukut miten sattuu ja vaatekaappi sekaisin jos sen avaa. Olohuoneessa on sänky petaamatta, alulakana huonosti, lattialla purkamattomia pahvilaatikoita, muovipusseja ja käytettyjä vaatteita ja muuta tavaraa. Kirjahylly on sekainen ja pöydällä paljon pientä tavaraa jonka takia se näyttää todella epäsiistiltä. Keittiössä on kaappeja auki, astioita siellä täällä likaisena ja tiskipöytä epäsiistin näköinen. Kello on kaksi ja mulla on yöpuku päällä ja rullaverhot alhaalla. 

Yksinkertaisesti mä en jaksa tehdä mitään, en jaksa siivota täällä tai vaihtaa vaatteita, hyvä että jaksan keittää kahvia. Eilen illalla itkin sängyssä sitä että en jaksa. En jaksa pitää huolta asunnosta tai keskittyä koulunkäyntiin enkä jaksa tapella itseni kanssa syömisestä. "

-En kauheasti ole masennukseen keskittynyt tän vuoden puolella koska on mennyt sen verran hyvin. Huonompia päiviä on tietenkin ollut välillä. Tällaisia ne edelleen on, en vain saa tehtyä mitään ja kaikki tuntuu vaikealta. Erona on aiempaan se, ettei ole itsetuhoisia ajatuksia samalla tavalla. 


Kesäkuu 2013

"Masennus on salakavalasti tuntunut pahenevan.  En jaksa pestä pyykkejä tai vaihtaa lakanoita. Mulla kaatu tänään juomaa lattialle joskus aamupäivällä enkä oo vieläkään korjannut sitä. Kaikki asiat jää just siihen mihin ne lasken. Tiskit kerääntyy kun en vain jaksa tiskata. Tai toisella tavalla sanottuna ei kiinnosta vittuakaan. On vain välinpitämätön olo. Myös syömisen suhteen, syön syön ja syön eikä jaksa kiinnostaa. Tai ahdistaa joo mutta kun tulee joku tyhmä idea että "mee kauppaan" niin mähän menen ja jälkeenpäin vasta ahdistun ja kadun vitusti ja ajattelen että MIKSI? Se menee ääripäästä toiseen, täysi välinpitämättömyys(tai lähes) tai järkyttävä ahdistus.  En myöskään jaksa käydä lenkillä tai liikkua muutenkaan. Ei kiinnosta. Suihku on vaikeeta. Vaatteiden vaihtaminen on vaikeeta. Tuolilta nouseminen. Vessassakäynti. Juomapullon täyttäminen. Kahvin keittäminen, en oo moneenmoneen päivään keittänyt vaan ostanut kaupasta valmiia kalliita ja korkeakalorisia kahvijuomia. Nukkumaanmeneminen (tälläkin hetkellä väsyttää vitusti mutten vaan jaksa nousta tästä pesemään meikkejä ja mennä sänkyyn). Nukkuminen. Lääkkeiden muistaminen ja ottaminen.  Blogeihin kommentoiminen ja joidenkin lukeminen, anteeksi. "

-Kesäkuussa tuntui taas menevän vähän huonommin. 

Elokuu 2013

"Mitä jos huominen pelottaa joka ilta vain enemmän ja enemmän?
Mitä jos en jaksakaan?
Mitä jos en kestä enää itseäni?

Mä en kestä itseäni, en kestä
Iltaisin tyyny ja hiukset kastuu kyynelistä
Huone täyttyy nyyhkäyksistä
Mieli täyttyy ahdistuksesta ja väsymyksestä
Mä en jaksa, en ihan oikeasti.
Ei tä voi jatkua näin, tuntuu kuin olisin umpikujassa
En näe mitään järkeviä vaihtoehtoja
mikään ei tunnu enää hyvältä
'
Päivät jaksan vielä väkisin, enemmän tai vähemmän pakolla,
mutta illalla se kaikki lyö vasten kasvoja
Silloin tajuan kuinka väsynyt ja heikko olen"

Musta tuntuu että vaihtoehdot alkaa olla lopussa
En mä tällä tavalla opi ikinä hyväksymään itseäni
tuhoan vain itseäni päivä päivältä enemmän ja enemmän

Oikeasti jo kuolemakin tuntuu paremmalta vaihtoehdolta kuin itsensä kestäminen näin. "

-Elokuussa oli vielä tollainen olo aina iltaisin varsinkin. Nyt ei ole ihan samanlaista, paitsi harvoin. Eilen kyllä oli. Mutta ei siis enään joka ilta. 

Ton jälkeen ei kauhean negatiivisa postauksia ole, joten mulla menee paremmin koko ajan :) Ahdistus on lähinnä se sana nykyään, enemmän kuin masennus. Toki normaalit asiat ovat vieläkin välillä ylivoimaisia mutta yhä harvemmin ja harvemmin on niitä päivä kun maailma tuntuu kaatuvan niskaan. 


Lyhyesti sanottuna: Olen aika kaukana siitä vaikeasti masentuneesta tytöstä joka ei miettinyt muuta kuin omaa kuolemaa. Joka makasi osastolla nenämahaletkussa ja itki sitä ettei voi tappaa itseään. Sitä aikaa ei kyllä tästä blogista löydy mutta se oli pahinta aikaa. Enää ei ole senaikaiset diagnoosit F32.3 ja F50.0 voimassa. (vaikea-asteinen masennus psykoottisin oirein sekä anorexia nervosa) Eikä niihin ole paluuta ;) Olen jo näin pitkälle päässyt, enkä halua ikinä siiihen samaan tilaan takaisin. 


perjantai 20. joulukuuta 2013

Pikakuulumisia ja enemmän kuvia!

Anteeksi hiljaisuus. En ole vieläkään saanut valmiiksi sitä ennen ja nyt -postausta masennuksesta, olen pahoillani :( On ollut kauhea kiire (seliseli) ja olen ollut laiska ja väsynyt. Ja se tulee vasta uudenvuoden aikoihin varmaan.

Ei mulla mitään asiaa ole. Terapiassakaan ei ollut mitään puhuttavaa ja terapeutti pitikin yksin keskustelua yllä ja aiheet oli esimerkiksi sää ja ilmastonmuutos...
Tänään alkoi joululoma! jes. Ja huomenna olisi lähtö sukulaisten luo keskisuomeen joulua viettämään viikoksi :) En ole edes aloittanut pakkaamista ja siivoaminenkin ihan kesken. Oon just tällanen että jätän kaiken aina ihan viimetippaan. No, oon jo tottunut siihen enkä saa aikaseksi mitään ennenkun on ihan pakko tehdä. Nyttenkin kirjotan vaan postausta vaikka olisi varmaan 10 muuta asiaa tehtävänä. Noh, ei voi mitään.  

No en nyt keksi mitään kirjotettavaa:D Lisäilen sitten vähän kuvia :)
nam oli hyvää! Olin eilen illalla koulussa auttamassa opettajaa jossain sen lapsen uimaseuran joulujuhlissa jotka pidettiin meijän koululla ja tehtiin puuroa kaikille ;) sain sitä kotiinkin!

Toi näyttää tosi epämääräseltä mutta oli hyvää! Raejuustoa, mustikkaa ja ananasta. 


...Ostin kengät vaikkei ole rahaa mitenkään liikaa ylimääräistä. Toiset kengät vähän reilu viikon sisään :D 26.95


Nä ostin myös tällä viikolla, samasta kaupasta. Kun siellä on halvalla kun on loppuunmyynti!   29.90.  Ja kummatkin parit oli tosi "tarpeelliset" eli ois voinut jättää ostamatta :D heh. Meni jo. 

Avasin vähän joululahjoja etukäteen...:D Uusi huivi A:lta ;) sain siltä myös lahjaksi pipon ja hanskat. Ja 2 leffalippua! Niin ja huulirasvan, ja yksi hoitaja lastenkodista oli kutonut mulle ihanat pinkkiraidalliset sukat :P Kuva alla. 
 Nä ihanat pinkit sukat sain L:ltä, rakastuin <3 tossa ei näy miten hienoa neuletta se on :(

Hyvää yötä kaikille :) Mä taidan mennä nyt pakkaamaan vähän ennen nukkumaanmenoa :D

Niin ja huomatkaa sivupalkin kysely ;) 
En taida pahemmin sieltä korvesta päivtellä joten sanon nyt jo että hyvää joulua kaikille teille ihanille siellä ruudun toisella puolelle :* Olkaa nätisti ;) ja syökää suklaata! <3

tiistai 10. joulukuuta 2013

Laihduttamisesta luopuminen



Miksi on niin vaikeaa luopua jatkuvasta laihduttamisen ajattelusta? Enhän mä voi ikinä parantua jos vain haaveilen pienenevän vaa'an luvun näkemisestä, vaatteiden suurenemisesta, luiden erottumisesta. Jatkuvasti. 
On vain niin turvallista ajatella että kyllä mä vielä joskus, kyllä mä vielä tulevaisuudessa varmasti aloitan rankan laihduttamisen ja vihdoin laihdun kunnolla, ihan varmasti joku päivä. Ehkä sekin tekee paranemisen niin vaikeaksi, että sehän tarkoittaisi että mun pitäisi hyväksyä kehoni, en enää voi jatkuvasti suunnitella syömisen lopettamista tai radikaalia vähentämistä. En voi suunnitella viikko viikolta pieneneviä paino- ja kalorirajoa, pakkoliikuntaa, syömisen välttelyä, mitään sairasta. Niiden sijaan pitää suunnitella kauppalistoja, mitä ruokaa haluan tehdä, kaloreiden sijaan valita tuotteet maun perusteella, suunnitella mahdollisesti normaalia liikuntaa, tehdä kaikkea normaalia.

Se tuntuu vain niin kaukaiselta ajatukselta, ei mun omalta. Mä oon niin tottunut tähän tilanteeseen. Olen tottunut sairastamaan jonkunasteista syömishäiriötä. Kai se paraneminen vain kokonaisuudessakin pelottaa. Enkä vain osaa kuvitella että olisin tyytyväinen itseeni tällaisena, en missään nimessä. Se tuntuu täysin absurdilta ja naurettavalta ajatukselta. En minä. Ikinä.
Mutta voinko mä elää koko loppuelämäni näin, vihaten itseäni ja pelleillen syömisillä? Kaipa mä voin, mutta se jos mikä kuulostaa kamalalta ajatukselta. Kuka haluaa sellaisen elämän? Haluaako joku oikeasti viettää koko loppuelämänsä ajattelemalla aamulla ensimmäiseksi ja illalla viimeiseksi, mitä saa syödä ja mitä on syönyt ja kuinka monta kaloria on kuluttanut ja kuinka paljon vihaa itseään? Itse en meinaan todellakaan halua, hyi helvetti suoraansanoen. Kuvitelkaa itsenne täysin syömishäiriön vankeina vielä kahdenkymmenen vuoden päästä. Onko se kiva ajatus? Mun mielestä se on lähinnä karmiva. Ja surullinen. Ei se ole elämää. Tai no, enpä tiedä olisiko kaikki teistä enää edes hengissä siinä vaiheessa, jos täysin rehellisiä ollaan. Syömishäiriö kun kuormittaa elimistöä niin valtavasti. Toivon, ettei sitä tarvitse jättää arvailun varaan! ;)



Mutta niin, vielä takaisin kehon hyväksymiseen. Vihaan kehoani niin paljon, etten yhtään tiedä, miten voin oppia hyväksymään sen ja vielä pitämäänkin itsestäni. Se hallitsee mun elämää vielä ihan valtavasti, en uskalla tehdä monia asioita tai mennä moniin paikkoihn kehoahdistuksen takia, en voi pitää sellaisia vaatteita mistä oikeasti pidän, en pysty kuvittelemaankaan itseäni joka päivä muussa paidassa kuin hupparissa. En vain voi. Se yksi päivä, joka tulee aina sillointällöin, on jo ihan helvettiä, en pysty paljoa muuta ajattelemaankaan kuin sitä, kuinka läskiltä ja rumalta näytän niissä vaatteissa jotka sinä päivänä on päällä. Se on kaikkea muuta kuin kivaa. Olisi ihana tuntea itsensä hyväksi kauniissa vaatteissa ja muutenkin kauniiksi kokonaisuudessaan. Tai edes normaaliksi. Edes joskus. Mutta ei. Tunnen itseni vain jatkuvasti harvinaisen rumaksi, epämuodostuneeksi ja arvottomaksi ihmiseksi. Joka ikinen päivä.  En pysty unohtamaan sitä hetkeksikään, se on koko ajan jossain osassa ajatuksia. Ettekä tiedä kuinka kyllästynyt olen siihen. En vain usko että se muuttuu miksikään. En voi olla ajattelematta laihdutusta osaratkaisuna siihen, mutta tiedän ettei se ole se oikea keino. En kyllä tiedä mikä sitten on. Oon aika helvetin hukassa tän asian kanssa. Pitää vaan muistaa, että laihdutus ei ole se ratkaisu. Siitä seuraa niin paljon enemmän huonoa kuin hyvää ettei se ole kannattavaa. Eikä se tätä ongelmaa millään tavalla ratkaise.



Ajattelin nyt lähiaikoina tehdä sen vertailupostauksen masennuksen suhteen :) Katsotaan millaisen siitä saan.





sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Päätös parantumisesta

Mä luulen, että varmaan yksi suurimmista asioista jotka tekee syömishäiriöstä paranemisen niin vaikeaksi, on se, että se päätös paranemisesta pitää tehdä yhä uudestaan ja uudestaan. Se ei riitä, että kerran päättää nyt mä parannun, vaan se päätös pitää tehdä joka päivä yhä uudelleen. Joka kerta kun antaa syömishäiriölle periksi, pitää se päätös toipumisen jatkamisesta tehdä taas. Pitää päättää, että haluaa terveyttä enemmän kuin sairautta ja olla valmis yrittämään yhä uudelleen ja uudelleen jos ja kun takapakkeja tulee. Se ei ole helppoa, ihan helvetin raskasta usein, mutta uskon että terve elämä on sen arvoista.

Pitäisi itse pitää se mielessä, ja joka päivä vain päättää yhä uudelleen että mä aion parantua. 

Tein perjantaina ihan oikeaa ruokaa. Viimeksi tehnyt varmaan yli puoli vuotta sitten yksin, joten tä oli iso kynnys mulle. Ja koko omassa kämpässä asumisen aikana olen tehnyt itse ruokaa yhden käden sormilla laskettavat kerrat. Nyt tein kanasalaattia. Se vaati vain päätöksen siitä, että teen sitä, ja tukea kaverilta.

 Ja tämäkin päätös pitäis pystyä tekemään yhä uudelleen ja uudelleen. Mutta kai tä tästä, pienin askelin :) Jos nyt kokeilisi vaikka tehdä kerran viikossa sitä lämmintä ruokaa. Voisi olla hyvä tavoite, eikö? :) Pelottaa, myönnän, mutta kai se on vain pakko alkaa tekemään jos ikinä haluan oikeasti parantua kokonaan. En mä siihen tälläkään kerralla kuollut.





Oon huomannut että mun blogi käsittelee nykyään suurimmaksi osaksi syömishäiriötä. Jotenkin hassua kun mulle on aina puhuttu sitä että syömishäiriöoireet katoaa masennuksen kanssa samaan aikaan, tai että mun syömishäiriö on pelkästään masennuksen oire. No, eipä käynyt niin eikä se tunnu lähtevän pois itsekseen masennuksen ohella.  Paljon enemmän syömishäiriö mun elämää haittaa kuin masennus nykyään. En osaa edes sanoa mitään masennuksesta, että miten mulla sen suhten menee. Ihan hyvin sitten varmaan kun en sitä sen enempää useinkaan ajattele. En väitä että olen terve mutta hyvällä mallilla :) Oon lukenut tässä välillä jotain vanhoja postauksia ja huomannut niistä sevästi kuinka olen mennyt eteenpäin ja mietin että kiinnostasiko teitä postaus aiheesta ennen/nyt masennuksen suhteen? Vertaisin vanhojen postausten ajatusmallia ja oloja nykyhetkeen. Mielipiteitä olisi kiva saada :)

lauantai 30. marraskuuta 2013

Lupa syödä - otteita kirjan ravitsemusosiosta vol 2



Nyt oon saanut luettua sen ekan osion eli ensimmäiset 270 sivua kokonaan ja vihdoin sain aikaseksi tulla kirjoittamaan niitä asioita tänne blogin puolelle. Nyt oon lukemassa sitä toista osiota ensin läpi ja sitten koiten myös noudattaa niitä vaiheita  mitä pitäisi petrata ;)
Tässä postauksessa käsittelen rasvaa ja muistutan että nä pätkät ei ole koko luku, vaan osa koska en ala kaikkea tänne kirjoittamaan kun esimerkiksi rasvasta lukee 7 sivua.
Olen ottanut tekstit lähes suoraan kirjasta joten en ole itse niitä muotoillut niinkuin tein enemmän ensimmäisessä osassa.

Ensimmäinen osa löytyy täältä

Rasvasta

Rasvasta on tullut latautunein ja kohutuin ravintoaine luultavasti siksi, että monen mielestä meidän pitäisi syödä sitä mahdollisimman vähän. Rasvan syömistä on lisäksi alettu pitämään terveyden vastakohtana. Jopa sellaiset henkilöt, joiden pitäisi tietää paremmin, väittävät rasvaa vaaralliseksi ruoka-aineeksi.

Rasvaan liittyy paljon ja monenlaisia myyttejä -mutta useimmat ovat vain myyttejä.
Ehkä yleisin rasvaan liittyvä myytti juontuu käsityksestä, että "Ihminen on sitä mitä hän syö" eli jos syön rasvaa, minusta tulee läski. Se on virheellinen käsitys. Toistaiseksi kukaan ei ole pystynyt todistamaan väitteen paikkaansapitävyyttä. Sitä vastoin jotkin tahot haluavat hyvin voimakkaasti saada meidät uskomaan näin. Tällaisia tahoja ovat lääketeollisuus, "rasvattomien" elintarvikkeiden tuottajat ja viikkolehdet, jotka usein ovat teollisuuden asialla. Kukaan ei ole tähän mennessä pystynyt todistamaan, että ihmisestä tulisi ylipainoinen rasvaa syömällä, yhtä vähän kuin kukaan on pystynyt osoittamaan, että rasvatonta ruokavaliota noudattamalla ihminen laihtuu ja onnistuu sen jälkeen pitämään painonsa alhaalla - ilman fyysisiä tai psyykkisiä sivuvaikutuksia. Ylipainoinen ihminen syö rasvan ohella todistettavasti melkoisen määrän muutakin. Niinpä asiaa ei voi kuitata yksinkertaisesti sanomalla, että rasva aiheuttaa ylipainoa.


Rasva - ravintoaine

Ravinnon rasva muuttuu ruoansulatuksen ansiosta elimistölle käyttökelpoiseeen muotoon, ja sillä on elimistössä useita eri tehtäviä. Elimistöön kertynyt rasva toimii ihonalaisessa rasvakudoksessa energiaravintona. Rasvakudoksella on tärkeä asema, sillä se auttaa pitämään yllä tasaista ruumiinlämpöä. Ihonalaisrasvassa muodostuu myös estrogeenia. Rasva toimii lisäksi eriste- ja suojakerroksena esimerkiksi sydämen, munuaisten, kohdun ja ruoansulatuselinten ympärillä. Solukalvotkin koostuvat 40-prosenttisesti rasvasta ja kun niitä on elimistössämme satoja miljoonia, tarvitaan niissäkin melkoinen määrä rasvaa.
Ravinnon sisältämä rasva toimii sekä rasvaliukoisten vitamiinien lähteenä että kuljetusaineena, ja kun ruoasta puuttuu rasva, elimistön on vaikea käyttää hyväkseen ravaliukoisia vitamiineja. Monet makuaineetkin ovat rasvaliukoisia, ja sen takia on tapana sanoa että rasva antaa makua. Esimerkiksi tavallinen voi sisältää noin 470 erilaista makuainetta. Lisäksi rasva lisää kylläisyyden tunnetta, joten toinen rasvan tärkeistä tehtävistä on se, että siitä saa energiaa tarvitsematta syödä niin paljon ruokaa. Vähärasvainen ruoka ei edes anna kovin pitäkestoista kylläisyyttä vaan täyttää vain tilapäisesti. Se johtuu ensisijaisesti siitä, ettei keho saa täydennystä kaikkiin raaka-aineisiinsa, jolloin kaikkia prosesseja ei voida suorittaa. Eihän naulaakaan voi lyödä jos vasara puuttuu...
Rasvalla on vielä useita muitakin tehtäviä mutta mainitsen lopuksi vielä sen merkityksen keskushermostossa. Ajattele, miltä tavallinen sähköjohto näyttää - se on nimittäin loistoesimerkki siitä,  miten tekniikka on jäljitellyt luontoa. Johtoa ympäröivän valkoisen muovisuojuksen sisällä on vielä kaksi muovisuojusta, joiden kummankin sisällä on nippu kuparilankaa, ja muovikerrokset eristävät jännitteiset kuparilangat. Jos eriste katoaa, tapahtuu oikosulku. Aavistat jo varmaan, mihin tähtään. Ihminen on muotoillut sähköjohdot esikuvanaan aivojen hermosäikeet. Jokainen aivojen noin sadasta miljoonasta hermosolusta on eristetty samalla tavoin kuin sähköjohto, mutta meillä eristysmateriaali koostuu - aivan oikein: rasvasta.
  Rasvalla on monia eri tehtviä joten kehon ei ole syytä päästää sitä suoraan rasvasoluihin antamatta sen tehä työtään. - antaahan se proteiinien ja hiilihydraattienkin hoitaa oman työnsä.

Liian vähän rasvaa - mitä tapahtuu?

Kun emme saa ravinnosta riittävästi rasvaa, elimistö ei pysty muodostamaan hermosäikeiden ympärille suojaavaa vaippaa ja joudumme "aivosulkuun" eli ajattelu hidastuu ja meidän on vaikea tehdä loogisia päätelmiä ja ajatella abstraktisti. Lyhyesti sanottuna tunnemme itsemme tyhmäksi ymmärtämättä useinkaan syytä siihen. Kun ihminen on jatkuvassa oikosulkutilassa, eloonjäämismekanismi kytkeytyy päälle ja ajatukset muuttuvat pakonomaisiksi. On huomattavasti yksinkertaisempaa ja vähemmän rasittavaa noudattaa joko tai -ajattelua, sen sijaan että tekisi loogisia päätelmiä. Ehkä se on keino säästää aivojen energiaa; kun aivoihin tulee vain vähän energiaa, ei niistä voi tulla uloskaan kovin luovia ajatuksia, ja taloudellisinta näyttää olevan ajaa vain yhtä ja samaa rataa, mistä seuraa että ihminen vatvoo kaiken aikaa samoja ajatuksia.
Toinen yhtä kouriintuntuva seuraus liian niukasta rasvansaannista on lähimuistin heikkeneminen. Jos tunnet itsesi ennenaikaisesti dementoituneeksi. saat ehkä tästä selityksen asialle, jos mietit oman rasvansaantisi niukkuutta.
Kun elimistötlä puuttuu rasva, syntyy erilaisia puutostiloja aivan samoin kuin muiden ravintoaineiden kohdalla. Rasvanpuutoksesta ei puhuta siitä yksinkertaisesta syystä, että sitä ei uskota olevan olemassa.

Tavallisia rasvanpuutoksen oireita:

  • pakonomainen käyttäytyminen
  • heikentynyt ajattelukyky
  • huoo lähimuisti
  • silmien valonarkuus/huono pimeänäkö, silmien kirvely
  • kuiva ja lohkeileva iho, kutina
  • näppyjä reisissä ja käsivarsissa
  • hilse
  • hiustenlähtö
  • heikosti toimivat makusilmut
  • lisääntynyt infektioherkkyys
  • heikentyneet refleksit
  • verenvuotojen pitkittyminen
  • haavojen huono paraneminen
  • proteiininpuutoksesta johtuva vatdan turpoaminen


Jos tunnistit muutamankin oireen omaksesi, mietit ehkä, onko puutos niin vakava että sinun itää tehdä asialle jotain. Kyllä, sinun täytyy tehdä puutoksille jotain.

Paljonko rasvaa ihminen tarvitsee?

Kun rasvanpuutoksen oireita lähdetään korjaamaan, herää kysymys, kuinka paljon rasvaa ihminen tarvitsee päivässä. (Tämän kirjan sivulla 322 on lueteltu määrät pituuden mukaan mutten niitä tähän ala kirjoittamaaan). Koska ihmisen energiantarve perustuu painokiloen määrään, voidaan elimistön päivittäinen rasvantarve laskea ottaen huomioon Valtion ravitsemusneuvottelukunnan antamat ravitsemussuositukset, joiden mukaan rasvan osuuden energian kokonaissaannista tulisi olla 30 prosenttia. Käytännössä suositusta vastaa yksi gramma painokiloa kohti. HUOM! tässä puhutaan normaalipainoisen ihmisen tarpeesta!



Torstaina oli joku kansainvälinen keittiö koulussa, uskalsin maistaa 4 eri ruokaa vähäsen :) 

kouluruokaa perjantaina ;) 

Puuroa perjantaina. Söin kyllä myöhemmin vielä toisen iltapalan kaverilla :D

Piti kirjoittaa useammasta aiheesta mutta päätin etten kirjoitakaan nyt kuin rasvasta kun siitäkin sitä tekstiä tuli paljon.. Mutta kirjoitan kyllä varmaan lisää jos jotakin kiinnostaa :) tai kirjoitan varmaan vaikkei kiinnostaisikaan:D ne lukee ketkä haluaa. 





maanantai 25. marraskuuta 2013

Päivän onnistumiset

Tänään olen tehnyt monta asiaa syömishäiriötä vastaan ja ajattelin niitä nyt tähän listata :)

Kouluruoan syöminen
Söin tänään siis koulussa pitkästä aikaa, vaikka oli jotain mitä en tiennyt mitä se oli ennenkun otin. En syönyt kaikkea koska en yksinkertaisesti pitänyt siitä, mutta söin kuitenkin vaikka ahdisti :) Se oli siis joku kerrosjuttu missä oli pitaleipien välissä pekonia,munaa,juustoa ja naudanlihaa ja se oli tikun kanssa pystyssä. Söin oikeastaan vain kanamunan ja hieman leipää mutta enemmän kuin monena aiempana päivänä :)

Ylimääräisen leivoksen syöminen
Me keitettiin kahvit luokassa ja sitten oli tarjolla toisen ryhmän tekemiä leipomuksia, oli pullaa, keksiä ja mokkapaloja. Otin mokkapalan. Se oli pieni, ehkä 3cmx3cm, mutta otin kuitenkin ja söin, vaikka yksi toinen tyttö ryhmästä ei syönyt mitään, koska oli kipeä. 

Vaatteiden ostaminen
En ole johonkin puoleen vuoteen ainakaan pystynyt ostamaan mitään vaatteita kehoahdistuksen takia. Tänään menin kuitenkin H&M:ään ja mukaan tarttui kolme vaatetta (anteeksi paskalaatuiset kännykkäkuvat):


Huppari 24,95€

Farkkupaita 24,95€



Huppari 14,95€

Joo, kaks hupparia. Mutta, yks muukin paita kun huppari ja se on mulle iso asia, koska en pidä yleensä mitään muuta kuin huppareita koska keho ahdistaa niin paljon. Nyt ostin kuitenkin ton kivannäköisen farkkupaidan :) Osaltaan tähän kauppareissuun varmaan vaikutti koulussa saadut kommentit siitä miten aina käytän samoja vaatteita, viimeksi tänään kun sattui olemaan sama huppari kun perjantaina. Onhan se totta, käytän ehkä 3-4 eri hupparia ja kaksia kollareita ja kolmia farkkuja. Ja pidin varmaan kuukauden pelkkiä kollareita. Mutta tuntuu se silti tosi inhottavalta saada sanomista siitä. Nyt olen uskaltanut kuitenkin käyttää farkkuja melkein joka päivä enkä ole kuollut vaikka ahdistaisi! :) Ja nyt on vähän uutta paitaakin :)

Ruokakaupassa käyminen
 Se on ollut nyt vaikeaa koska olen ajatellut vain että "mähän en syö vittu mitään joten en käy kaupassa vahingossakaan etten osta mitään syötävää" En ole ottanut esimerkiksi rahaa kouluun sen takia mukaan etten vain mene kauppaan alhaisen verensokeritason johdattamana. Tänään menin kuitenkin kauppaan :) Ostin glögiäkin!! Nam.


Joo sori vähän köyhät ruokaostokset mutta ostin sentään jotain. Ja on mulla kotona esimerkiksi raejuustoakin. 


Siinä oli asioita jotka on tänään onnistuneet :) Hyvä tehdä täntapaisia postauksia välillä :) voisi ehkä useamminkin!

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Even if there is pain now, everything will be alright. There’s a rainbow always after the rain

Mä oon miettinyt nyt tätä syömisvammailua ja oon tajunnut että en mä ihan oikeasti  voi esimerkiksi hallita mun elämää tai paeta kaikkia ongelmia ja vaikeita asioita syömisen säätelyllä, en mä sillä löydä itseäni. Vaikka nyt tuntuu että olen aivan hukassa itseni ja kaiken kanssa, niin sitä enemmän mä olen hukassa mitä kauemmin olen täällä syömishäiriön ja itseni kaivamassa kuopassa. Mitä syömättömyys ihan oikeasti ratkaisee? Ei yhtään mitään. Joo se saa ajatukset kaikesta muusta pois hetkeksi mutta en usko että syömishäiriön valtaamat ajatukset ja olot on sen helpompia kestää.  Ja joo, voin kuvitella että sillä hallitsen jotain, mutta ei se mene niin. Ei tässä ole mitään järkeä ihan oikeasti. Eikä se laihtuminen mun itsetuntoa paranna, näen itseni kuitenkin rumana ja isona ja kamalana, painosta riippumatta. Mun käsitys itsestäni pitää muuttaa ihan muulla tavalla kuin sairaalla laihtumisella. Ei syömishäiriö ratkaise mitään ongelmia, päinvastoin. Miksi mä sitten en osaa parantua?




Mulla on niin epätoivoinen ja kärsimätön olo kun aina uudestaan tulee se romahdus. Milloin ne loppuu? Mutta olen kyllä nyt yrittänyt pitää mielessä, että takapakit kuuluu paranemiseen, ja paraneminen voi kestää monta vuotta. Vaikka tä kaksi ja puoli vuotta on tuntunut ikuisuudelta, ei se ole mikään ikuisuus toipumisessa. Jotkut paranee nopeammin ja jotkut hitaammin ja mulla se kestää kun siihen liittyy niin paljon kaikkea muuta, se ei todellakaan ole niin yksinkertaista. Tai kaikillahan siihen liittyy muuta, syömishäiriö on kaikkea muuta kuin yksinkertaista. Mutta siis niin, mulla se paraneminen nyt kestää kauan kun se liittyy niin vahvasti muihin ongelmiin jotka mulla on esimerkiksi itsetunnon ja minäkuvan kanssa aina ollut.
Mutta kai mä vielä joskus tästä pääsen eroon. Se vaan tapahtuu hitaasti.



Kun mietin vaikka viisi, tai kymmenen vuotta eteenpäin, haluanko vielä olla syömishäiriön vanki? En todellakaan. En halua että koko mun loppuelämän papereissa kummittelee se syömishäiriödiagnoosi. Haluan siitä eroon. Mun pitää vaan tehdä niin saatanasti sen kanssa töitä, se ei vaan tapahdu itsestään, en mä voi antaa sille valtaa aina kun tuntuu ettei jakaisi kohdata sitä ahdistusta tai parantua. En mä sillä tavalla siitä pääse eroon. Se pitää opetella pitämään jossain taka-alalla, olla antamatta sille vähääkään huomiota tai tilaa ajatuksissa. Se pitää tappaa. 

Pitää opetella syömään normaalisti, ei se häviä muuten. Mun on pakko alkaa jossain vaiheessa kuitenkin syömään normaalisti eikä se tapahdu niin että ajattelen aina vaan no jos vaikka huomenna tai vähän ajan päästä, ei vielä.  Se on ollut todella paljon vaikeampaa kuin osasin kuvitella. Ja sitä vaikeampaa siitä tulee, miä kauemmas sitä siirrän. Ei se ruuan tekeminen ole niin kamala juttu.



Se ajatus, että en ansaitse ruokaa enkä saa syödä, että mun pitää lopettaa syöminen, pitää saada muuttumaan. Syömishäiriöstä paraneminen on sitä, että muuttaa ne ajatusmallit tietoisesti, ei ne kaikki häviä itsestään. Se vaatii työtä eikä ole ihan helppoa, mutta se on vain pakko tehdä jos haluan parantua syömshäiriöstä. Vähän harmittaa että en terapiassa saa kauheasti tukea siihen, se reagoi yleensä huumorilla "No ois ihan hyvä että pysyisit hengissä, sovitaanks niin?:D" mutta uskon kyllä että se auttaa, kun saan yleensäkin itseen kohdistuvia ajatusmalleja muutettua. Ja tietenkin käyn vielä polilla. Kuvittelin hetken että en mä enään tarvitse tukea, voin pärjätä ainakin melkein yksin. Mutta se ei ihan mennykään niin. Pakko vain hyväksyä että paraneminen ei mene aina ihan niin kuin kuvittelen. Pitää opetella olemaan vahva ja tekemään kaikkensa syömishäiriön peittoamiseen. En tiedä miksi on niin vaikeaa yrittää kaikkensa. Tiedän että pystyisin varmaan parempaan jos vain päättäisin ja yrittäisin kaikkeni. Kai se paraneminen vain pelottaa niin saatanasti. Ja se on varmasti kaikilla. Mutta silti todella monet ovat parantueet, joten miksen mitäkin?



Oho, piti kirjoittaa ihan lyhyt pieni postaus mutta tulikin vähän enemmän tekstiä :D no saipa ajatuksia koottua :)

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Every storm runs out of rain?

Anteeksi, olen ollut tosi hiljaa blogin puolella. Totuus on vain se, että ei ole mitään kirjoitettavaa. Haluaisin kirjoittaa kaikkea positiivista mutta pää ei ole täynnä positiivisien postauksien ideoita sillä pää tuntuu täyttyvän taas vain ikävistä asioista, enkä halua kirjoittaa tänne pelkkää negatiivista. Mutten myöskään halua valehdella voivani paremmin kun oikeasti voin, joten kirjoitan nyt negatiivisempaa tekstiä kuitenkin, haluan saada ajatuksia ylös.

Syömiset menee huonommin enkä löydä paranemismotivaatiota nyt mistään. Tä on jo ihan helvettiä taas vaihteeksi. Tässä joku päivä päässä tuntui kuuluvan vain naks ja päätin lopettaa syömisen kokonaan. Miten tä voikin vain yhdessä päivässä lähteä käsistä? Saatan olla pari päivää syömättä ja sitten kun pitää jonkun muun käskystä syödä, se jatkuu kotona ja syön liikaa kaikkea epäterveellistä ja oksennan, ja sitten päätän taas olla syömättä ja oravanpyörä on valmis.  Ja ärsyttävintä on kun en keksi mitään syytä, miksi tä lähti taas alamäkeen. Terapeuttikaan ei osannut sanoa oikein mitään.  Ei ole tapahtunut mitään. Ei tule mieleen kuin se, että mä en vain osaa antaa itselleni lupaa parantua tai jotain. Ja kai se on sitäkin että yritän hallita jotain asiaa itse täysin. "mun oma asia mille kukaan ei voi mitään".

Enkä edes tiedä mitä tällä taas yritän oikeasti saavuttaa. Laihtumista joo, mutta mitä muuta? Kun oikein yritän terveellä järjellä ajatella niin tajuan että jos en syö, en myöskään pysy pystyssä ja tajuissani ja hengissä loputtomiin. Enkä halua sairaalaan, todellakaan, ikinä. En vain osaa ajatella realistisesti.  Enkä halua huolestuttaa ketään, en halua että kukaan huomaa mitään. Koulussa jo yks kaveri on huomannu etten syö koulussa mitään, tänäänkin se oli vaan "Miks sä otat ruokaa jos et ees aio syödä sitä?" vastasin vaan että "No emmätiä syönks vai en.."  Se tietää siis että mulla on ollut syömishäiriö. Tuli vaan sellanen olo että ihan sama en mä edes yritä peitellä enään etten syö koulussa kun se on sen jo huomannut. 

 Mitä ihmettä mä tällä yritän hallita? Tai miksen vain voi parantua?

Tuntuu että olen ihan umpikujassa tän kanssa, en tiedä mitä pitäisi tehdä, miten mä pääsen tästä oravanpyörästä lopullisesti pois? En jaksa tätä kamalaa ahdistusta ja koko ajan käynnissä olevaa taistelua ajatusten kanssa. Alan olla jo epötoivoinen, oon vain niin väsynyt tähän kaikkeen. Enkä näköjään vain osaa lopettaa tätä. Pääsenkö mä tästä ikinä kokonaan irti?

Loppuun tsemppaavia kuvia itselle ja muillekin :)

















perjantai 8. marraskuuta 2013

Terkkarilla sekä pohdintaa paranemisesta

Mulla oli keskiviikkona koulussa terveystarkastus. Pelkäsin mennä, lähinnä pelkäsin että joudun ottamaan vaatteet pois. En onneksi joutunut kun terkkari näki esimerkiksi painon polin teksteistä. Se meni ihan hyvin, oon oppinu selvästi puhumaan paremmin kun tuntemattomallekin ihmiselle puhuminen sujui ihan hyvin, toki oli avuksi että paperilla luki jo monet asiat.

Jouduin tekemään siinä masennustestin (perus bdi). Lähes kaikkiin kohtiin ympyröin ykkösen tai kakkosen. En missään nimessä olisi vaikka kaksi vuotta sitten uskonut että nyt olen hengissä ja masennustestistä tulee vain muutama piste. Mutta tässä nyt ollaan. Tuli kyllä hyvä fiilis kun terkkari sanoi että "Joo tästä tuli muutama piste mutta sulla on kaikki nä kontaktit hoidossa niin ei ole mitään ongelmaa" viimeksi kun ton lapun olen täyttänyt niin varmasti tullut vähintään reilu 30, luultavasti enemmänkin. Muistan ne ajat kun pisteitä tuli yli 50... Nyt ollaan jo aika kaukana siitä tilanteestä, oon ihan eri tyttö nykyään kuin kaksi-kolme vuotta sitten!
Osaan olla ylpeä itsestäni! :)


Haluaisin saada teidät kaikki huonosti voivat ihmiset uskomaan että tästä voi selvitä. Se, että nyt on sellainen olo että paraneminen ei missään nimessä tunnu mahdolliselta, ei tarkoita etteikä se olisi. Varmaan aika moni ajattelee jotain sen suuntaista että en mä ikinä tule paranemaan, mä olen tällainen, en mä edes halua parantua, haluan vain kuolla, ei täällä ole mitään paranemisen arvoista, en tule ikinä naustttimaan elämästä vaikka kuinka yrittäisin, ei mua voi parantaa, en vain jaksa, ei musta ole tähän. Tai noi kaikki on sellaisia ajatuksia mitkä ainakin mun päässä on pyörinyt. Ja silti mä olen tässä, hengissä, toipumassa hyvää vauhtia vaikken sitä uskonutkaan pitkään aikaan, vasta viime aikoina olen alkanut uskomaan siihen. Vaikka olisi kuinka sietämätön olo ja tuntuu ettei jaksa eikä usko paranemiseen, voin luvata että se ei kestä loputtomiin, siitä voi parantua. Mä olen voinut todella huonosti, halunnut kuolemaa enemmän kuin mitään muuta, itkenyt (osastolla) sitä etten voi tappaa itseäni, kirjoittanut monia itsemurhakirjeitä, käyttänyt monia tunteja erilaisten itsemurhakeinojen googlettamiseen, suunnitellut moniamonia tunteja omaa itsemurhaa, unelmoinut siitä, jaksanut sen ajatuksen voimalla että voin tappaa itseni silloin kun haluan, halunnut pilata ihan koko kehoni täysin syvillä viilloilla ja kokenut että ansaitsen kaiken kivun ja pahan, luullut kuolevani ahdistukseen, halunnut ja aikonut kuolla syömättömyyteen, istunut tunteja ruokapöydässä itkien, ollut 200%:n varma että tapan itseni enkä tule parantumaan, valehdellut ammattilaisille ja halunnut olla ottamatta apua vastaan ja ollut syömättä lääkkeitä koska en muka ansainnut apua, itkenyt itseni uneen lukemattomia kertoja ja toivonut etten herää aamulla,  jne, tiedätte varmaan. Mä sain apua ja olen selvinnyt tänne saakka ja aion selvitä loppuun saakka. Ottakaa kaikki apu vastaan, älkää kapinoiko sitä vastaan, te ansaitsette kaiken avun, ei kenenkään tarvitse jaksaa yksin. Puhuminen auttaa, terapiasta on ainakin mulle ollut hirveästi hyötyä, ja se, että läheiset tietää sun ajatuksista ja oikeasta voinnista, helpottaa hirveästi.

Mulla on edelleen se, että kun oma olo on parempi niin kun luen jonkun blogista että on paha olo niin mulle tulee todella vahvasti olo, että mun tässä kuuluisi voida huonosti, eikä teidän. Te ette ansaitse sitä, mieluummin mulla kuin muilla. Niin epäreilua että toisilla on niin helvetin vaikeaa, koen että mä ansaitsen sen sata kertaa enemmän kuin kukaan teistä. Haluan vaan ottaa sen kaiken pahan olon teiltä ihanilta pois.  Sen takia luen mahdollisimaan vähän sellaisia blogeja jotka on aivan täynnä pahaa oloa. Ei mun psyyke nyt kestäis sitä että luen jotain 30 eri blogia jossa jokaisessa kirjoittaja voi todella huonosti.

Tänään satuin mainitsemaan tosta blogien lukemisesta terapiassa ja se ei jotenkin yhtään käsittänyt että miksi muka haluaisin että mieluummin muilla menee hyvin ja mulla huonosti. Ja sitten se oli vaan että kyllä mun paraneminen on täysin ansaittua, että oon kyllä tehnyt sen eteen töitä terapiassa ja muutenkin, ei se ihan itsestään ole tapahtunut. Aloin vähän itsekin siinä miettimään että onko se niin? Ja kyllä se vaan taitaa olla niin että itse olen siitä suureksi osaksi vastuussa. Se on totta, että ei mistään psyykkisestä parannuta ihan tosta noin vain. Apua saa tietenkin, mutta ei esimerkiksi terapiasta ole hyötyä jos sä et itse puhu epämiellyttävistäkin asioista, ja ole rehellinen. Eikä kukaan sun ajatusmalleja voi ihmeellisesti muuttaa toisenlaisiksi.

Ja haluan vielä kirjoittaa siitä, että mulle ainakin oli hirveän vaikea löytää se paranemistahto. En halunnut
 parantua itseni vuoksi, ei tuntunut että on mitään miksi parantua, luulin että en ikinä tule olemaan normaali enkä kuin muut. En tiennyt miten tai mitä on olla normaali. Mitä sitten kun olen normaali? Millainen mun pitäisi olla? Ja miten muut olettaa mun käyttäytyvän ja mitä multa muutenkin odotetaan? En osannut kuvitella tekeväni samoja asioita kuin muut nuoret ja nauttivani niistä, en mitenkään. En osannut kuvitella olevani kuin muut "normaalit ihmiset".

 Enkä voi väittää että vieläkään osaisin. Nyt suuri ero on se, että se ei estä mua. Nyt mä olen jollain tapaa alkanut luottaa siihen että mullekin ehkä löytyy paikka täältä jostain vaikken olekaan kuin valtaosa muista nuorista. Se, että mulla on ongelmia, ei tarkoita ettenkö voisi silti elää omaa elämääni. Ei mun tarvitse olla kuin muut, ei meitä tehdä millään muotilla johon kaikkien pitäisi sopia. Ja hei, en mä ole ainut tällainen ihminen, ei jokaikinen muu mun ikäinen ihminen ole täysin eri maailmasta. Eikä mun tarvitse olla niiden ihmisten kanssa jotka ovat ihan erilaisia, ei niistä tarvitse välittää. Ei kaikki vaan voi olla samanlaisia. Joku saattaa ajatella musta että oon säälittävä ja apaattinen ja naurettava ja outo tai nolo, mutta sittenpähän ajattelee. Mitä se muille kuuluu millainen olen? En usko että jokaikinen ihminen niin ajattelee. Ja se sitäpaitsi tarkoittaa vaan että ne ei tunne mua. Tai siis tarkoitan että musta saattaa ehkä saada ensivaikutelmana helposti hieman erilaisen kuvan. Mutta mä en vain ole kovin sosiaalisesti taitava ihminen ja mun on todella vaikea tutustua ihmisiin oikeasti hyvin. Mutta kaipa mä kelpaan niille ihmisille jotka mun ympärillä on. Ja se saa riittää. Ei mun tarvitsekaan tutustua jokaikiseen ihmiseen kenen kanssa juttelen. Totuus on se, että edes mä -vaikka kuinka niin haluaisin- en voi miellyttää kaikkia, ei joka ikinen ihminen jonka kohtaan, voi olla sitä mieltä että olen mukava jne. Eikä se ole tarkoituskaan.



Kaipa yritän tällä nyt sanoa että uskaltakaa parantua, voin luvata ettei mitään pahaa tapahdu, löydätte kyllä paikkanne maailmasta vaikkette sitä uskoisikaan. Teidän ei tarvitse olla kuin "normaalit" ihmiset, mitä ikinä se teille taroittaakaan. Te kelpaatte kyllä juuri tuollaisina niille kelle on tarve. Te kyllä tulette pärjäämään elämässä varmasti ihan loistavasti, kunhan uskallatte ottaa sen askeleen paranemiseen :) Te ansaitsette sen kaiken hyvän olon ja ihanan elämän, älkää hetkeäkään ajatelko ettette ole sen arvoisia koska kyllä, te olette täysin sen arvoisia! ♥ Joka ikinen on, te ette ole poikkeus.



Haluaisin nyt tähän loppuun esittää kysymyksen, että millaisia postauksia toivoisitte mun kirjoittavan?:) Saa heittää ehdotuksia jos on. Mietin että olisiko kiinnostusta vaikka päiväni kuvina -postaukselle pitkästä aikaa? :) 

Ps. Ja niin, kun tän blogin nyt muutin takaisin julkisesti niin tiedän että tukihenkilö saattaa tänne hyvin taas löytää. Ja haluankin sanoa jos tänne löydät ja tämän luet niin kertoisit mulle sen mahdollisimman pian, olisin kiitollinen :) Sen takia täällä sanon että en varsinaisesti halua ilmoittaa tästä itse koska en nyt hirveästi pidä kun tutut näitä lukee. Mutta itse tän muutin julkisesti ja tiedän etten voi ketään estää tätä lukemasta.