Turhaa angstia

Mun on pakko tännekin kai myöntää, että mun syömiset ei ole ehkä niin hyvällä mallilla mitä olen ehkä antanut ymmärtää. Tuntuu että edistymistä tapahtuu pääkopassa mutta se ei nyt jostain syystä siirry käytännön tasolle asti. En syö kovin säännöllisesti tai monipuolisesti tai aina ihan riittävästi.

Syön koulussa joo silloin kun olen koko päivän eikä koulu ala ruokailun jälkeen tai lopu ennen. Mutta aina en koulussakaa  syö ja sillon saattaa syöminen jäädä aika naurettavaksi.

En tiedä miksi tä on niin älyttömän vaikeaa eikä normaalisyöminen tahdo millään onnistua. On mulla motivaatiota päästä tästä eroon mutta en silti jotenkin tee asialle mitään. En halua kohdata ahdistusta ja välttelen sitä sillä etten syö aina vaikka pitäisi. Tekosyitä syömättömyyteen löytyy aina. En ehdi, syön/söin kuitenkin koulussa niin ei tarvitse syödä aamupalaa/päivällistä.  En jaksa mennä kauppaan, oon syönyt tarpeeksi koulussa niin en voi syödä muuta, kello on jo noin paljon, edellisestä ateriasta on vasta liian vähän aikaa jne.

Pitäisi vaan yrittää syödä säännöllisesti mutta aterioita jää ihan liian helposti pois. On ihan liian helppo kuunnella niitä ajatuksia mitkä sanoo että olen läski enkä ansaitse syödä.

Ja kun se on fakta että olen lihonut huomattavasti. En oikeasti ole ylipainosta kaukana, muutaman kilon päässä. Ja sen takia syöminen on myös vaikeaa kun en halua lihoa yhtään enempää, päinvastoim haluaisin joku 8 kiloa vähintään pois, olisin vielä normaalipainoinen senkin jälkeen. Jos söisin normaalimmin nii  paino voisi tippuakin jonkun verran, tai sitten ei. Mutten halua että paino nousee yhtään enempää.

Äh ei tässäkään postauksessa ole mitään järkeä, ei tätä varmaan pitäisi edes julkaista. Mutta julkaisenpahan kuitenkin

Viiltely

Halusin nyt kirjoittaa tästäkin aiheesta ja jakaa omia kokemuksia.

Aloitin viiltelyn reilu 4 vuotta sitten, 2010 loppusyksystä. En muista mistä se "idea" lähti tai miksi aloin viiltelemään. Tai siis joo ahdistuksen takia tietenkin ja itsevihan, mutta ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan. Luulen kyllä, että ilman nettiä en olisi ikinä alkanut viiltelemään.. Muistan että ihan ensimmäiseksi ennen varsinaista viiltelyä kirjoittelin harpilla sanoja reisiin kuten FAT ja UGLY. Onneksi ne ei näy enää..

Jossain kohtaa jäin viiltelyyn koukkuun ja siitä tuli osa elämää ja normaali ahdistuksenhallintakeino kun en osannut hallita sitä muilla tavoilla, paitsi syömättömyydellä joka ei sen parempi keino ole. En  viiltänyt kovin syvään vaan jäljet lopulta aina parantui, mutta aloin viiltelemään yhä useammin eikä edelliset ehtineet parantumaan ennen uusia jonka tähden reidet olivat aika karseat kun viiltoja viiltojen seassa ja päällä. Käsiin en pahemmin viilellyt koska ne olisi ollut vaikempi peittää.

Lopulta kun lastenkodissa saatiin tietää toukokuussa 2011 mun blogin löydyttyä, että sairastan masennusta ja syömishäiriötä, jäin myös kiinni viiltelystä. Muistan edelleen terkkarin ja koululääkärin ilmeet kun ne näki mun viillellyt reidet kun lastenkodin omahoitaja kertoi mun tilanteesta ja jouduin keskusteluun ja punnitukseen.

Silloin vähensin viiltelyä koska mun kädet ja jalat tarkistettiin lähes joka päiv ja jos uusia viiltoja löytyi, koko mun huone ratsattiin terien varalta ja multa vietiin kaikki terottimista harppeihin.

Jotenkin sen takia sain oltua todella hyvin viiltelemättä pitkään, varman kolme kuukautta jonka jälkeen viilsin taas. Mutta sekin jäi vain kertaan ja sen jälkeen olinkin kaksi ja puoli vuotta ilman viiltelyä.

Se ei ollut todellakaan helppoa, näin unia joissa viilsin ja koko ajan mielessä pyöri terät ja näin mielessäni kuinka viiltäisin isoja haavoja milloin mihinkin ja uneksin siitä että koko kroppa olisi täynnä viiltoja, ihan sen takia kuinka paljon vihasin itseäni ja sen takia kuinka paljon mua ahdisti. Mutta jollain ilveellä en sortunut ja lopulta alkoi helpottamaan eikä enää pyörinytkään viiltely mielessä koko ajan, Huomasin muutoksen siinä kun sh-polikäynteihin tuli pitkä tauko eikä mulle enää tullutkaan enää ekana mieleen että nythÄn voin viiltää ihan rauhassa kun kukaan ei tarkista käsiä tai jalkoja! Kun lopulta lastenkodin hoitajat lopetti säännöllisen tarkistamisen ja antoi sheiverit ja sakset ja muut takaisin.

Mutta jotain tapahtui tänä keväänä. Yhtäkkiä vointi huononi rajusti ja aloitin viiltelyn uudestaan oltuani kaksi ja puoli vuotta viiltelemättä ja siitä tuli tapa, sitä tapahtui usean kerran viikossa jonkun aikaa kunnes joudin osastolle ja tuli tauko. Sen jälkeen taisin viiltää kerran tai pari, jonka jälkeen sain oltua neljä kuukautta ilman. Vointi oli kai niin hyvä etten kokenut kovaa tarvetta viiltää vaan pystyin mieluummin ottamaan vaikka opamoxin jos ahdisti.

Mutta. Nyt pelkään että olen jäämässä siihen taas koukkuun. Se pyörii mielessä lähes jatkuvasti ja jos vähänkään ahdistaa, haluan viiltää. Ja teen sitä mieluummin kun otan opamoxin. Toinen pohje alkaa näyttämään pikkuhiljaa todella kivalta... Käsistä olen pysynyt erossa, en halua pilata niitä enää ikinä viiltelyllä, mutta pelottaa kyllä että joku kerta teenkin käsiin jonka jälkeen alankin tekemään aina käsiin ja niistä tulee kamalan näköiset ja saan sanoa heipat lyhythihaisille pitkäksi aikaa.

Ja kamalinta tässä on se, ettei mulla ole motivaatiota lopettaa sitä. Joo, mua oikeasti hävettää että viiltelen vaikka pystyin jo olemaan yli kaksi ja puoli vuotta ilman ja kestin vaikka olisi kuinka ahdistanut ja nyt sorrun suht helposti viiltelemään. Ei, en halua sillä huomiota, kaikkea muuta. Mutta silti teen sitä. Nyt olen kaksi kertaa viikon sisään viillellyt ja mitä useammin viillän, sitä helpompi siihen on taas sortua.

Kumpa en olisi ikinä alkanut viiltelemään, Mulla on ikuiset arvet siitä ja joskus todellakin alkaa kaduttamaan. Toivon että kaikki nuoret ihmiset miettisi ennen kun alkaa viiltelemään. Tiedän ettei silloin kiinnosta että sulla saattaa olla kymmenen vuoden päästä vielä arvet siitä, mutta silti kannattaisi miettiä. Okei, mä en silloin osannut missään nimessä ajatella että olisin elossa niin kauan että ne alkaisi kaduttaa. Sen takia viiiltelinkin niin suruttomasti. Mutta nyt kun en ole niin masentunut, teen sitä edelleen. Se kertoo ehkä jotain siitä kuinka koukuttavaa se on. Ja nostan oikeasti hattua niille ketkä sen homman on pystynyt lopettamaan ja toivon ettei ketään teistä enää ikinä sortuisi niinkuin mä, koska siihen jää niin helposti koukkuun ja siitä tulee taas normaali ahdistuksenhallintakeino.

Myönnän, että joskus pidin viiltelyjälkiä kauniina itselläni, mutta se johtui siitä että ajattelin että ansaitsen ne koska olen niin ruma ja kuvottava ihminen. Jos näin isoja viiltoja jossain blogissa, ajatttelin vain että mäkin haluan tollaisia itselleni kehon täyteen, Nykyään ne on mielestäni vain rumia ja kertoo vain omalla kohdalla typeryydestä. Hassua miten ajatusmaailma voi olla ihan sekaisin.

En nyt tiedä miten ajattelin päästä siitä tavasta eroon. Onko jollain vinkkejä jakaa sen suhteen? :) koska en halua koko kehoani pilata tällä tavalla.Ja no joo tiedän että pitää vaan päättää olla viiltelemättä mutta se päätös meinaa unohtua kun ahdistaa tarpeeksi...

viimeinen polikäynti ja pohdintaa syömishäiriöstä paranemisesta

Mulla oli tänä aamuna viimeinen käynti sh-polilla. Tiesin etukäteen jo etten enää tule käymään siellä, koska tosiaan ikä tulee vastaan ja itsekin olen sitä mieltä että käynnit olisi hyvä jo lopettaa, olen saanut jo kaiken hyödyn irti mitä mun on mahdollista saada. En mä enää hyödy punnituksista ja verennnpaineen mittaamisesta tai siitä että kerron ympäripyöreästi että syöminen menee ihan ok ja mutenkin kuuluu ihan suht hyvää. Voin terapiassa tehdä sen saman joten turha mun on siellä polilla enää käydä. Kävin mä siellä kuitenkin kolme ja puoli vuotta.

Mä uskon kyllä että pärjään syömishäiriön kanssa jatkossakin. Mulle on tullut ravitsemusterapeutin käynnin jälkeen jonkinnäköinen näyttämisen halu ja viimeinen polikäynti antoi siihen vain lisäpotkua. Haluan näyttää että mä kyllä pystyn paranemaan tästä paskasta jos niin haluan.

Tiedän ettei tä halu eikä päätös kanna jatkuvasti, mulle tulee niitä hetkiä kun olen valmis heittämään kaiken työn hukkaan jotta saisin laihduttaa. Mutta, pääasia on se, että tiedän että niin tulee käymään ja tiedän, että se menee ohi, että en enää saa niitä samoja kiksejä kuin joskus sain. Kai mä olen yksinkertaisesti kasvamassa tästä yli ja tajuan kuinka lapsellisen se musta tekee että leikin ruualla. En halua enää olla se sama ihminen ketä olin 15-vuotiaana kun syömishäiriö karkasi käsistä ensimmäistä kertaa. En enää jaksa tätä ruuan kanssa pelaamista ja itseään vastaan taistelemista.

Tiedän myös, ettei se ole niin yksinkertaista että vain sanon näin ja se on siinä. Tiedän varsin hyvin että se on vain alku. Sen jälkeen alkaa se todellinen taisteleminen eikä se ole aina helppoa, mutta se on vain pakko jossain kohtaa tehdä ja nyt tunnen olevani ehkä vihdoin oikeasti siihen valmis. Olen valmis jättämään tän koko paskan taakse, en halua enää piiloutua syömishäiriön taakse vaan haluan päästä siitä kokonaan eroon.

Haluan myös oppia hyväksymään itseni ja pitämään itsestäni tällaisena. En mä koko elämääni halua kantaa tätä itsevihaa joka paikkaan mukana. En haluaisi kertaakaan satuttaa itseäni sen takia että vihaan sitä mitä  olen. Se on pitkä tie, mutta sen takia mä terapiassa käyn että opin hyvksymään itseni, se on yksi suurimmista projekteista terapiassa. 

Ja luulen että yksi hyvä tsemppari on se, että opin uskomaan kavereita siinä. että ne hyväksyy mut ja pitää musta tällaisena, koska mulla on kuitenkin jonkun verran kavereita eikä ne ikinä esimerksiksi sano että hyi kun näkee mut. Jos muut hyväksyy mut, niin miksen itsekin opettelisi? Muidenkin on helpompi pitää musta jos itsekin pidän. Tai niin ainakin luulen. 

Joten alkaisiko tästä nyt kunnon tsemppaus ja viimeinen yritys päästä syömishäiriöstä eroon lopullisesti? :)