Halusin nyt kirjoittaa tästäkin aiheesta ja jakaa omia kokemuksia.
Aloitin viiltelyn reilu 4 vuotta sitten, 2010 loppusyksystä. En muista mistä se "idea" lähti tai miksi aloin viiltelemään. Tai siis joo ahdistuksen takia tietenkin ja itsevihan, mutta ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan. Luulen kyllä, että ilman nettiä en olisi ikinä alkanut viiltelemään.. Muistan että ihan ensimmäiseksi ennen varsinaista viiltelyä kirjoittelin harpilla sanoja reisiin kuten FAT ja UGLY. Onneksi ne ei näy enää..
Jossain kohtaa jäin viiltelyyn koukkuun ja siitä tuli osa elämää ja normaali ahdistuksenhallintakeino kun en osannut hallita sitä muilla tavoilla, paitsi syömättömyydellä joka ei sen parempi keino ole. En viiltänyt kovin syvään vaan jäljet lopulta aina parantui, mutta aloin viiltelemään yhä useammin eikä edelliset ehtineet parantumaan ennen uusia jonka tähden reidet olivat aika karseat kun viiltoja viiltojen seassa ja päällä. Käsiin en pahemmin viilellyt koska ne olisi ollut vaikempi peittää.
Lopulta kun lastenkodissa saatiin tietää toukokuussa 2011 mun blogin löydyttyä, että sairastan masennusta ja syömishäiriötä, jäin myös kiinni viiltelystä. Muistan edelleen terkkarin ja koululääkärin ilmeet kun ne näki mun viillellyt reidet kun lastenkodin omahoitaja kertoi mun tilanteesta ja jouduin keskusteluun ja punnitukseen.
Silloin vähensin viiltelyä koska mun kädet ja jalat tarkistettiin lähes joka päiv ja jos uusia viiltoja löytyi, koko mun huone ratsattiin terien varalta ja multa vietiin kaikki terottimista harppeihin.
Jotenkin sen takia sain oltua todella hyvin viiltelemättä pitkään, varman kolme kuukautta jonka jälkeen viilsin taas. Mutta sekin jäi vain kertaan ja sen jälkeen olinkin kaksi ja puoli vuotta ilman viiltelyä.
Se ei ollut todellakaan helppoa, näin unia joissa viilsin ja koko ajan mielessä pyöri terät ja näin mielessäni kuinka viiltäisin isoja haavoja milloin mihinkin ja uneksin siitä että koko kroppa olisi täynnä viiltoja, ihan sen takia kuinka paljon vihasin itseäni ja sen takia kuinka paljon mua ahdisti. Mutta jollain ilveellä en sortunut ja lopulta alkoi helpottamaan eikä enää pyörinytkään viiltely mielessä koko ajan, Huomasin muutoksen siinä kun sh-polikäynteihin tuli pitkä tauko eikä mulle enää tullutkaan enää ekana mieleen että nythÄn voin viiltää ihan rauhassa kun kukaan ei tarkista käsiä tai jalkoja! Kun lopulta lastenkodin hoitajat lopetti säännöllisen tarkistamisen ja antoi sheiverit ja sakset ja muut takaisin.
Mutta jotain tapahtui tänä keväänä. Yhtäkkiä vointi huononi rajusti ja aloitin viiltelyn uudestaan oltuani kaksi ja puoli vuotta viiltelemättä ja siitä tuli tapa, sitä tapahtui usean kerran viikossa jonkun aikaa kunnes joudin osastolle ja tuli tauko. Sen jälkeen taisin viiltää kerran tai pari, jonka jälkeen sain oltua neljä kuukautta ilman. Vointi oli kai niin hyvä etten kokenut kovaa tarvetta viiltää vaan pystyin mieluummin ottamaan vaikka opamoxin jos ahdisti.
Mutta. Nyt pelkään että olen jäämässä siihen taas koukkuun. Se pyörii mielessä lähes jatkuvasti ja jos vähänkään ahdistaa, haluan viiltää. Ja teen sitä mieluummin kun otan opamoxin. Toinen pohje alkaa näyttämään pikkuhiljaa todella kivalta... Käsistä olen pysynyt erossa, en halua pilata niitä enää ikinä viiltelyllä, mutta pelottaa kyllä että joku kerta teenkin käsiin jonka jälkeen alankin tekemään aina käsiin ja niistä tulee kamalan näköiset ja saan sanoa heipat lyhythihaisille pitkäksi aikaa.
Ja kamalinta tässä on se, ettei mulla ole motivaatiota lopettaa sitä. Joo, mua oikeasti hävettää että viiltelen vaikka pystyin jo olemaan yli kaksi ja puoli vuotta ilman ja kestin vaikka olisi kuinka ahdistanut ja nyt sorrun suht helposti viiltelemään. Ei, en halua sillä huomiota, kaikkea muuta. Mutta silti teen sitä. Nyt olen kaksi kertaa viikon sisään viillellyt ja mitä useammin viillän, sitä helpompi siihen on taas sortua.
Kumpa en olisi ikinä alkanut viiltelemään, Mulla on ikuiset arvet siitä ja joskus todellakin alkaa kaduttamaan. Toivon että kaikki nuoret ihmiset miettisi ennen kun alkaa viiltelemään. Tiedän ettei silloin kiinnosta että sulla saattaa olla kymmenen vuoden päästä vielä arvet siitä, mutta silti kannattaisi miettiä. Okei, mä en silloin osannut missään nimessä ajatella että olisin elossa niin kauan että ne alkaisi kaduttaa. Sen takia viiiltelinkin niin suruttomasti. Mutta nyt kun en ole niin masentunut, teen sitä edelleen. Se kertoo ehkä jotain siitä kuinka koukuttavaa se on. Ja nostan oikeasti hattua niille ketkä sen homman on pystynyt lopettamaan ja toivon ettei ketään teistä enää ikinä sortuisi niinkuin mä, koska siihen jää niin helposti koukkuun ja siitä tulee taas normaali ahdistuksenhallintakeino.
Myönnän, että joskus pidin viiltelyjälkiä kauniina itselläni, mutta se johtui siitä että ajattelin että ansaitsen ne koska olen niin ruma ja kuvottava ihminen. Jos näin isoja viiltoja jossain blogissa, ajatttelin vain että mäkin haluan tollaisia itselleni kehon täyteen, Nykyään ne on mielestäni vain rumia ja kertoo vain omalla kohdalla typeryydestä. Hassua miten ajatusmaailma voi olla ihan sekaisin.
En nyt tiedä miten ajattelin päästä siitä tavasta eroon. Onko jollain vinkkejä jakaa sen suhteen? :) koska en halua koko kehoani pilata tällä tavalla.Ja no joo tiedän että pitää vaan päättää olla viiltelemättä mutta se päätös meinaa unohtua kun ahdistaa tarpeeksi...