torstai 8. tammikuuta 2015

viimeinen polikäynti ja pohdintaa syömishäiriöstä paranemisesta

Mulla oli tänä aamuna viimeinen käynti sh-polilla. Tiesin etukäteen jo etten enää tule käymään siellä, koska tosiaan ikä tulee vastaan ja itsekin olen sitä mieltä että käynnit olisi hyvä jo lopettaa, olen saanut jo kaiken hyödyn irti mitä mun on mahdollista saada. En mä enää hyödy punnituksista ja verennnpaineen mittaamisesta tai siitä että kerron ympäripyöreästi että syöminen menee ihan ok ja mutenkin kuuluu ihan suht hyvää. Voin terapiassa tehdä sen saman joten turha mun on siellä polilla enää käydä. Kävin mä siellä kuitenkin kolme ja puoli vuotta.

Mä uskon kyllä että pärjään syömishäiriön kanssa jatkossakin. Mulle on tullut ravitsemusterapeutin käynnin jälkeen jonkinnäköinen näyttämisen halu ja viimeinen polikäynti antoi siihen vain lisäpotkua. Haluan näyttää että mä kyllä pystyn paranemaan tästä paskasta jos niin haluan.

Tiedän ettei tä halu eikä päätös kanna jatkuvasti, mulle tulee niitä hetkiä kun olen valmis heittämään kaiken työn hukkaan jotta saisin laihduttaa. Mutta, pääasia on se, että tiedän että niin tulee käymään ja tiedän, että se menee ohi, että en enää saa niitä samoja kiksejä kuin joskus sain. Kai mä olen yksinkertaisesti kasvamassa tästä yli ja tajuan kuinka lapsellisen se musta tekee että leikin ruualla. En halua enää olla se sama ihminen ketä olin 15-vuotiaana kun syömishäiriö karkasi käsistä ensimmäistä kertaa. En enää jaksa tätä ruuan kanssa pelaamista ja itseään vastaan taistelemista.

Tiedän myös, ettei se ole niin yksinkertaista että vain sanon näin ja se on siinä. Tiedän varsin hyvin että se on vain alku. Sen jälkeen alkaa se todellinen taisteleminen eikä se ole aina helppoa, mutta se on vain pakko jossain kohtaa tehdä ja nyt tunnen olevani ehkä vihdoin oikeasti siihen valmis. Olen valmis jättämään tän koko paskan taakse, en halua enää piiloutua syömishäiriön taakse vaan haluan päästä siitä kokonaan eroon.

Haluan myös oppia hyväksymään itseni ja pitämään itsestäni tällaisena. En mä koko elämääni halua kantaa tätä itsevihaa joka paikkaan mukana. En haluaisi kertaakaan satuttaa itseäni sen takia että vihaan sitä mitä  olen. Se on pitkä tie, mutta sen takia mä terapiassa käyn että opin hyvksymään itseni, se on yksi suurimmista projekteista terapiassa. 
Ja luulen että yksi hyvä tsemppari on se, että opin uskomaan kavereita siinä. että ne hyväksyy mut ja pitää musta tällaisena, koska mulla on kuitenkin jonkun verran kavereita eikä ne ikinä esimerksiksi sano että hyi kun näkee mut. Jos muut hyväksyy mut, niin miksen itsekin opettelisi? Muidenkin on helpompi pitää musta jos itsekin pidän. Tai niin ainakin luulen. 


Joten alkaisiko tästä nyt kunnon tsemppaus ja viimeinen yritys päästä syömishäiriöstä eroon lopullisesti? :)

8 kommenttia:

  1. Alkais! Ihanaa tekstiä, tuli niin hyvä mieli tätä lukiessa ♡ Lets fight together!

    VastaaPoista
  2. Tosi hyvä postaus ja paljon asiallisia pointteja. Juuri sen tiedostaminen, että niitä laihdutushaluja ja läskiahdistuksia ja ruokatuskailuja ja kaikkea tulee on auttanut muakin. Aina ei oo helppoa, mutta kyllä huomiselle kannattaa antaa uusi mahdollisuus, vaikka kuinka pahalta tuntuisi. On huonoja päiviä ja on hyviä päiviä - sitä kai se parantuminen on.

    Kaikkea hyvää sinulle! ♥ Olet tehnyt ison työn. Minä ihan todella uskon, että sä vielä nautit elämästäsi ihan vapaana tästä paskasta.

    ♥: M

    VastaaPoista
  3. Vastaan viimeiseen lauseeseen: Alkaisi! Tsemppi päälle, ja ei saa luovuttaa! =)

    VastaaPoista
  4. Hyvä!! ♥ tästä alkaa supertsempit :-)

    VastaaPoista

Kiitos jo etukäteen kommentista, arvostan kaikkia sanoja:)♥
Kommentinvalvonta on käytössä joten voit sanoa jos et halua kommenttiasi julkaistavan:)
Vastaan kommentteihin pääasiassa omaan blogiini.