sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Huostaanotto- ja sijoittamisselvitys 2002

Nyt uskon tietäväni kaiken tarpeellisen mun lapsuudesta, A muisti että sillä on jossain mun huostaanotto- ja sijoittamisselvitys joka on tehty heinäkuussa 2002 kun mut otettiin huostaan 31.5. Se anto sen mulle sitä mietittyään ja luin sen. Ton enempää mä en edes halua tietää, nyt tiedän A:n, (taino oikeeastaan äidin) version ja virallisen version. En tiedä että saisinko oikeesti kirjottaa näitä tänne...Mutta kirjoitan kuitenkin. Tässä vähän otteita siitä virallisesta versiosta:

"Perheestä on tullut useita lastensuojelu- ja poliisi-ilmoituksia, jotka koskevat vanhempien päihteiden käyttöä, lapsen hoidon laiminlyöntiä ja perheväkivaltaa. Ensimmäinen ilmoitus tuli kun Lost girl oli 3,5 v. Ilmoituksen mukaan äiti oli hakattu isän toimesta. Lost girl oli kertonut, että äiti meinasi kuolla. Äiti väitti, ettei tyttö tiedä mitään asiasta, koska oli nukkunut. Lost girl on joutunut näkemään myös vanhempien välisiä väkivaltatilanteita myöhemminkin ja kertonut peloistaan päivähoitohenkilökunalle."

En tiedä että mistä saakka sitä väkivaltaa on ollut, mutta kyllä mun mielestä sitä oli jo ennen kun mun vanhemmat erosi. . Mutta toi oli varmaankin pahin kerta siihen mennessä ainakin ja toi oli A:n mielestä varmaan se kerta kun mun dissosiaatiohäiriö kunnolla puhkesi ja siitä saakka olen unohtanut lähes kaiken. Mut kun miettii niin miltä on mahtanut tuntua kolmevuotiaana katsoa vierestä kun isä hakkaa äidin ihan kunnolla, niin pahasti että olen luullut äidin kuolevan? Ei ihme että oon vetänyt sen dissosiaatioverhon eteen ja unohtanut sen ja kaiken muunkin pahan.

"Lost girl on ollut päivähoidossa surullinen, ahdistunut ja suhtautunut aikuisiin varauksellisesti. Hän on välillä ollut myös hoitamaton ja likainen. Päivähoidon henkilökunta on epäillyt äidin hakevan Lost girliä hoidosta päihtyneenä. Äiti on haiskahtanut alkoholilta, myöhästellyt sovituista hoitoajoista ja usein Lost girliä on tullut noutamaan joku muu kuin äiti. Äiti on myös joskus viikonloppuisin hakenut Lost girliä päivähoidosta, vaikka tämä ei ole ollut silloin hoidossa."

Tulee sääli mun pientä itseäni kohtaan kun lukee tätä. Mulla on jo noin pienenä ollut paha olla. Mutten kyllä ihmettele sen jälkeen kun oon saanut tietää totuuden mun kotioloista.  Ja toi viiminen lause... Sen on täytynyt olla aika humalassa että se on mennyt viikonloppuna mua hoidosta hakemaan. Missäköhän mä oikeasti olin sillon? Ja onko se mennyt suoraan jostain baarista tai miten? Kotoota se ei oo sillon lähtenyt jos mä olen siellä ollut, ei se niin sekasin oo voinut olla. Jos oon sit ollut iskän luona, en tiedä.

"Lost girl on kiireellisesti otettu sosiaalilautakunnan huostaan 31.5 päiväkodin yhteydenoton perusteella, koska äiti oli tullut hakemaan lasta humalassa. Päiväkodin mukaan äiti ei ollut kykenevä hoitamaan lasta. Koska Lost girlin kotiuttaminen ei ollut mahdollista, on tehty 14.6. päätös asian ottamisesta käsiteltäväksi huostaanottoasiana. Lost girlin ja hänen vanhempiensa elämäntilanne edellyttää arviointia ja mahdollisesti myös tutkimuksia, jotka vievät aikaa. Isän kysyttyä asiaa, hänelle ilmoitettiin että asunnottomuuden vuoksi Lost girliä ei voida sijoittaa myöskään hänelle. Isä myönsi, ettei hän tällä hetkellä pysty ottamaan Lost girliä luokseen. Sijoituksen aikana äiti ei ole pitänyt kiinni sovituista tapaamisajoista eikä pystynyt pitämään Lost girlille antamiaan lupauksia. Lyhyiden tapaamisten aikana Lost girl suhtautuu varauksellisesti äitiin. Isä on tavannut Lost girliä sovitusti sijoituksen aikana."

Toi ei siis ollut ensimmäinen kerta kun mut on haettu humalassa kotiin. Tä oli se viiminen kerta kun ne katsoi sitä. Tän päivän mä itseasiassa muistan, tai tilanteen oikeastaan. Olin silloin jo 7. Muistan että äiti tuli myöhässä, viiden jälkeen kun päiväkoti meni jo kiinni ja kun se tuli mut laitettiin sisälle odottamaan kun hoitajat jutteli äidin kanssa enkä saanut lähteä äidin mukaan kotiin. Iskäänkin yritettiin saada yhteyttä mutten muista että saatiinko, mulla on muistikuva että sekin tuli jossain vaiheessa paikalle mutten ole varma. Ja sen luokse en voinut muuttaa juurikin sen takia ettei se asunto ollut sen nimissä vaan sen naisystävän. Iskällä oli mennyt luottotiedot jo siinä vaiheessa niin ettei sen ollut kait edes mahdollista saada omaa asuntoa tai jotain. Jossain vaiheessa kuitenkin poliisit tuli ja vei mut vastaanottokotiin jossa olin puoli vuotta.  Ja toi sijoitus tarkoittaa siis sitä puolta vuotta vastaanottokodissa ennenkun muutin tänne lastenkotiin. Siitä ajasta mulla on joitain muistoja. Muistan joitain kertoja kun iskä tuli käymään ja käytiin ulkona ja kerran muistan että olin sen olkapäillä istumassa kun tultiin takaisin sisään ja oli ollut kivaa. Äidin vierailuista mulla ei oikeastaan ole muistikuvia. No, iskä kävikin säännöllisemmin kuin äiti joka ei pitänyt sovituista ajoista kiinni.  Mulla on yksi kehystetty kuva, tai siinä on kaksi kuvaa, toisessa oon äidin kanssa ja toisessa iskän, vastaanottokodista otettjua siis. Ja on mulla joitain hajanaisia muistoja siitä ajasta muutenkin. Ennen sitä mulla ei monia muistoja ole.

"Vaikka vanhemmat ovat kiintyneet Lost girliin, lapsen tarpeiden huomioon ottaminen on sattumanvaraista ja riippuu vanhempien sen hetkisestä kunnosta ja toimintakyvystä. Lost girlille on turvattomuutta aiheuttanut myös vanhempien välinen perheväkivalta. Ristiriitainen kotielämä, johon liittyy vanhempien runsas alkoholin käyttö ovat vakavasti vaarantaneet Lost girlin terveyttä ja kehitystä. Hän tarvitsee säännöllisen päivärytmin ja riittävän perushoidon."

Että tällaista. Tohon kuuluu vielä joitain liitteitä joissa yhdessä lukee vielä tarkemmin näitä asioita. Ne on sillä sossulla jossain mutta musta tuntuu että tä tieto riittää mulle ihan hyvin. A:n  mielestä mut ois pitänyt ehdottomasti sijoittaa perheeseen mutta vanhemmat ei ollu suostunut siihen. Eikä sekään ole varmaa että millaiseen perheeseen olisin joutunut, se olis voinut ihan hyvin olla perhe, joka ottaa lapsia ihan vain rahan takia eikä osaa hoitaa kunnolla. Niitäkin ihmisiä on todella paljon ketkä tekee sitä vain rahan takia, se on niin väärin.  Mulle tehtiin siellä vastaanottokodissa psykologiset tutkimukset millä selvitettiin onko sijoituspaikka perhe- vai laitoshoito.  Kai ne sit tuli siihen tulokseen että laitoshoito oli oikea ratkaisu. Tai ei kai ne voinut laittaa mua perheeseen jos vanhemmat ei suostuneet siihen. Muistan että myös multa kysyttiin kumpaan haluaisin. Ja vastasin että lastenkotiin, sillä perusteella että saisin nähdä vanhempia useammin. Ihankun seitsemänvuotias olisi kykenevä tollaiseen päätökseen oikeasti.

Ja vähän ihmettelen että miksi siinä meni noin kauan ennenkun mut otettiin huostaan kun kuitenkin tuli niin monta ilmoitusta ja tietoa siitä että mun hoito oli laiminlyöty. Ja sillon vielä otettiin kuulemma helpommin kun ei niin paljon ajateltu vaan rahaa niinkun nykyään. Mutta onneksi otettiin edes noin nuorena. Vaikee edes kuvitella millanen elämä mulla olis ollut jos mua ei olis otettu ollenkaan huostaan... Ihan varmana käyttäisin päihteitä ja olisin  luultavsasti kaduilla hillumassa mieluummin kun kotona ja tekisin varmaan jotain tosi tyhmiä asioita. Ja mitäköhän kaikka psyykkisiä ongelmia olisi jos en ois päässyt terapiaan eikä muutenkaan olis ollut mitenkään tasapainoinen elämä. Hrr. Vaikka mitä. Ja nykyään venytetään vielä kauemmin huostaanottoja kuin kymmenen vuotta sitten. Joka asiassa yritetään säästää ja ajatellaan vaan rahaa, mutta lastensuojelu on täysin väärä kohta säästää mun mielestä.

A anto mulle kopion että vien sen terapeutille, sen on kuitenkin tärkeä tietää nää. Ja laitto se mulle joittenkin muitten paperien sekaan oman kopion.

Ja A oli varmaan oikeassa siinä kun sanoi että jos saan omia lapsia niin musta tulee todella huolehtivainen ja lempeä äiti lapsilleni kun oon ite joutunut kokemaan näin pahoja asioita. En kyllä missään nimessä haluaisi omien lapsieni kokevan mitään näistä asioista joita oon itse joutunut kokemaan. En vaan osaa mitenkään kuvitella että saisin lapsia... No sen aika tulee jos tulee. Enkä kyllä halau kenenkään muunkaan joutuvan kokemaan mitään pahaa. Mä olen valitettavasti joutunut, mutta oon selvinnyt siitä kuitenkin tähän asti ja tuun selviimän jatkossakin. Terapiaa se on vaatinut paljon, mutta onneksi olen saanut käydä terapiassa niin monta vuotta, neljä ja puoli vuotta takana, kaksi ja puoli vuotta edessä, luultavasti ainakin.

Nyt todellakin ymmärrän ettei iskä oo pitänyt A:sta. Ja on pelännyt varmasti todella paljon sitä että saan tietää nämä asiat mitä se on tehnyt äidille ja mitä ne on yhdessä tehnyt mulle. Ja se tietää että nyt kun oon 18 niin A kertoo mulle ja pelkää varmasti sitä että sanon sille että tiedän. Ja kyllä mun on se tehtävä joskus. En ehkä ihan heti mutta jossain vaiheessa kyllä. Enkä tiedä mitä tapahtuu sen jälkeen meidän väleille, en tosiaan tiedä. Sitä varmasti hävettää ja kaduttaa nää asiat enkä tiedä pitääkö se muhun mitään yhteyttä sen jälkeen kun kerron mitä tiedän. Pelkään että meidän välit menee siinä. En tiedä miten me sekin selvitetän sitten. Mutta kyllä me se selvitetään jos se musta on kiinni. En mä nyt aio sitä tän takia menettää kokonaan. On se kuitenkin mun isä.


perjantai 22. helmikuuta 2013

Hymyilet tai itket, kuinka vaan, ole hetki niinkuin huomista ei olisikaan



Mun postailu on selvästi vähentynyt viime aikoina. Johtuu ehkä siitä että mulla menee paremmin. Eikä tunnu olevan mitään asiaakaan.

Muuttohommat stressaa, en oo pakannut vielä paljoakaan mun huoneen tavaroita vaikka muutto on alle kahden viikon päästä. Hui, en ees tajua että se on jo noin pian. Musta tuntuu että tajuan sen vasta sitten kun jään sinne asunnolle yksin 6. päivä. Ollaan me nyt kyllä juostu joka paikassa ostamassa tavaroita ja tuntuu et koko ajan pitäis tehä jotain. Meijän piti saada kämpän avaimet tällä viikolla kun mulla on hiihtoloma että saatais rauhassa siirtää asunnolle tavaroita mutta ei sitten. Sit pitää tehdä kaikki samaan aikaan koulun kanssa. Aamupäivisin asuntojuttuja ja iltasin koulua ja siinä pitäis sitten vielä tehdä kaikki läksyt ja muut. Ei ois ehkä kannattanut ottaa tähän jaksoon kolmea kurssia, nyt tuntuu etten pysty siihen kun haluan sitten oikeesti panostaa niihin kursseihin. Enpä silloin tätä ajatellut ihan näin. En tiedä mitä tästäkin tulee. Seuraavat viikot tulee olemaan rankkoja, ihan varmasti. Enkä tiedä miten kestän. Tai kestän kun on pakko mutta millä seurauksilla. En halua sitä järkyttävää ahdistusta ja paskaa oloa nyt tähän päälle vielä. Nyt kun kerrankin menee paremmin. Pelottaa miten jaksan. Oon jaksanut tehdä asioita ja olla menossa mutta iltaisin itken usein itseni uneen. Illalla se kaikki tulee päälle kun pitää mennä nukkumaan. Saatan vielä nauraa yökön kanssa iltaisin olohuoneessa ja heti kun tulen huoneeseen itkeminen alkaa. En edes tiedä aina miksi itken. Ehkä siksi että väsyneenä kaikki tuntuu pahemmalta ja ahdistaa se kun on hirveästi tekemistä lähiaikoina  ja tuntuu etten jaksa.
Usein syy on myös ruoka ja keho. Oon syönyt kyllä ihan hyvin mutta mielessäni suunnittelen vaan sitä kun muutan yksin ja saan syödä tai olla syömättä melkein niin paljon kuin huvittaa. Mä en tiedä että katsotaanko niiden perään kun kyllä ne nmky:llä tietää että mulla on syömisten kanssa ongelmia. Muttei ne nyt koko ajan voi katsoa että syön. Ja enhän mä sitä myönnä jos alkaa menemän päin vittua, en varmana. Anteeksi.  Mä en vaan yksinkertaisesti kestä mun kehoa tällasena, näin isona. 

A näytti mulle muuten vihdoin mun äidin kuolintodistuksen. Sen kuolemasta on yli 4 vuotta ja nyt se vasta suostu näyttämään sen. Tiesin ettei se ollut itsemurha ja että se johtui alkoholista. Eikä siitä todistuksessa mitään erikoista ollut. Äidillä oli sisäelimet paskana alkoholin käytön takia, munuaistulehdus ja rasvamaksa ainakin. Voin kuvitella ettei mikään kovin hyvä olo fyysisesti ollut. Ja oli kyllä myös lievä yliannostus jotain masennuslääkettä, en muista mikä oli nimi, mutta joku vanha trisyklinen lääke. Mutta se oli mys väsyttävä joten se oli luultavasti sen takia ottanut niitä muutaman enemmän. Koska se oli vaan ihan lievä yliannostus niin se ei ollut otettu itsemurhatarkotuksessa. Ainakin toivon niin.. Mutta siinä todistuksessa luki että "kuolema luokitellaan luonnolliseksi" En tajua miksei A näyttänyt sitä aiemmin kun siinä ei mitään edes ollut. Tosta lääkejutusa en kyllä tiennyt mitään, se saattoi olla syy. Siinä oli kyllä tieto joka tuli mulle täytenä yllätyksenä, äidin virtsasta eikä verestä löytynyt yhtään alkoholia. Joten se oli ollut ainakin pari vuorokautta täysin ilman alkoholia. Se oli positiivinen yllätys että se pystyi siihen, vaikkei se mitään muuttanutkaan. En vaan ite muista millanen se oli sillon kun viimisen kerran kävin sen luona lauantaina, kun se kuoli seuraavana maanantaina. Sen piti sillon olla jo selvänä. Luulis että olisin pannut merkille ettei se juonut yhtään ja oli selvä. Kun kyllä mä sen eron huomasin kun se oli selvä. A vaan sanoi siihen että jos se oli sillon jo ottanut muutaman lääkkeen liikaa niin se saatoi aiheuttaa samanlaisen vaikutuksen kun jos se ois ollut humalassa. Sen muistan ettei se sammunut sinä aikana kun olin siellä niinkuin usein kävi. Muistan että se istui siinä ihan pöydän vieressä tuolilla kun halattiin ennenkun lähin. En tiedä kuinka kauan se oli ollut juomatta. Tai oliko se vähentänyt loppua kohden. Voi vaan arvailla kun en muista että oliko se erilainen. Musta kyllä tuntuu että se otti niitä lääkkeitä viinan korvikkeena.
En muistanut että äiti oli ollut sairaalassa vielä sen edellisen joulun jälkeen millon se meinasi kuolla. Ja se siis kuoli lokakuussa. Mutta se oli joutunut vielä keväälläkin sairaalaan. Kyllä mä sitten muistin kun A mainitsi siitä. Se taisikin saada sen rollaattorin vasta sillon eikä edellisellä kerralla. Joo, siis se oli niin paskassa kunnossa että tarvitsi rollattoriin liikkumiseen eikä jaksanut senkään avulla kävellä kuin ihan pieniä matkoja, siis muutamia kymmeniä metrejä. Ja ikä oli 48.  Mutta A kertoi nyt että äiti oli ollut tosi vihanen sillon jouluna kun se oli elvytetty, se ei ois halunnut sitä. Ja vielä vihasempi se oli kun se uudelleen elvytettiin sillon keväällä. Se tuntui pahalta kuulla. Enkö mä merkinnyt sille enää mitään? Mutta ihan ymmärrettävää kyllä sen tilanteessa. Sen elämä oli kaikkea muuta kuin hyvää siinä vaiheessa. Olo oli varmasti kamala fyysisesti sekä henkisesti ja elämä sisällötöntä eikä varmaan löytynyt montaa syytä elää. Ja haluun jotenkin ajatella että sen kuolema oli helpotus sille. Tai uskon että oli.
Mun äiti on kyllä hyvä esimerkki siitä mitä alkoholi tekee ihmiselle ääritilanteissa, sain katsoa vierestä kun se joi itsensä hengiltä.  Siitä syystä en usko että tuun käyttämään alkoholia oikeestaan yhtään ikinä. Ja se oikeesti kulkee suvussa ja sitä on kummankin vanhemman suvussa ihan reilusti (taino iskästä en mene sanomaan varmasti) joten mun ei kannata alkaa juomaan sen enempää ettei se lähde käsistä eikä kyllä oo kiinnostustakaan. Ja masnnukseen yhdistettynä se on vielä huonompi idea. En halua missään nimessä kokea samaa kohtaloa kun äiti. Se kuoli jo alle 50-vuotiaana. Eikä se ihan nuorena juomista aloittanut, aikuisena vasta.

Mun terapeutti osaa lukea ihmisiä ihan helvetin hyvin, mä olin omasta mielestä tiistaina ihan normaali, tai ainakin suht normaali kun menin sinne , en edes miettinyt iskän ja äidin juttua erityisesti, mutta se oli melkeen heti kun istuin että "Onks tapahtunu jotain?" "öö no emmätiä. Joo kai" "Joo aattelin kun mä oon aika hyvä lukemaan ihmisiä" Mä oon käyny siel vasta puol vuotta ja se huomaa saman tien näköjään ihan pienetkin asiat minkä en ajattele edes näkyvän, oon ajatellu että oon hyvä piilottamaan tunteet ja pitämään reaktiot itelläni. A:kin on kironnut sitä monta kertaa. Mutta terapeutti on jotenkin erityisen hyvä. Sopii kyllä sen ammattiin.

Ajattelin kirjottaa kirjeen sille yökölle, tai oon siis jo alottanut. Haluan sanoa jotain kun lähden, kiittää jotenkin että se on jaksanut kuunnella mua ja että se on aika iso poikkeus kun pystyn luottamaan siihen näin lyhyen tuntemisen aikana. Välillä tuntuu tyhmältä kirjottaa kirje, mutta tiedän että kadun jos en anna sitä sille. Toivon että senkin mielestä on ollut mukava istua ja jutella niitä näitä tai sitten vähän  henkilöhkohtasempia asioita, etten oo ollut vaan rasittava. Mulla tulee kyllä hirveä ikävä sitä varmasti. Oon huomannut että kiinnyn tietynlaisiin ihmisiin helposti.




sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Koko kuva

Tänään muuttu hieman käsitys iskästä, en tiedä että miten siihen suhtautua. A suostu vihdoin kertomaan äidistä asioita ja äidin ja isän suhteesta, mikä ei mikään kauhean hyvä ollut, iskä esimerkiksi sai äidin juomaan.  Ja sain selvyyttä mm. mun dissosiaatiohäiriöön. 
Nyt kerron siitä mitä äsken kuulin A:lta.

Äidillä ei ollut mikään paras alku elämälle, mun mummo teki sen jonkun toisen miehen kun aviomiehensä kanssa ja se mies otti sen itelleen tosi pienenä ja vei jonnekin pohjoseen eikä sillä ollut siellä mitenkään kovin hyvä lapsuus. Mutta se muutti keskisuomeen lähemmäs sen äitiä ja sen puolen sukua ja vietti teini-iän siellä ja muutti tänne kaupunkiin parikymppisenä ja sillä oli ihan hyvä nuoruus kuulemma, ei mitään ihmeellistä. Kunnes se tapasi mun iskän. Tai ei siinäkään aluksi mitään ollut. Ja ainakin ne meni naimisiin. En tiedä missä vaiheessa tarkalleen, mutta jossain vaiheessa iskä alkoi hakkaamaan äitiä. Eikä ollut mikään yksi tai kaksi kertaa. Se oli ilmeisesti aika jatkuvaa ainakin mun varhaislapsuuden ajan, siitä mä olen sen dissosiaatiohäiriönkin saanut, mä en kestänyt katsella sitä, ja se tuli mulle niin vahvaksi että sen väkivallan täytyi olla aika pahaa. jos se olisi ollut vain satunnaisia kertoja eikä kovin pahaa, niin ei se olisi mulle tullut niin pahaksi että se laukesi joka kerta kun vähänkin joutui äänensävyä muuttamaan tiukemmaksi. Pienenä mä tiesin että mitä tapahtuu heti kun alkaa riitely, olen joutunut heräämään yöllä siihen kun jompikumpi tai molemmat vanhemmista on tulleet humalassa kotiin ja siitä on alkanut riitely joka on luultavasti johtanut väkivaltaan. Ja mut on varmasti myös jätetty ihan yksikseni kun vanhemmat on lähtenyt ryyppäämään tai tekemään muuta vastaavaa. 
Mut on myös esimerkiksi löydetty useamman kilometrin päästä kodista istumassa keinussa yksinäni myöhään illalla, vissiin useamman kerran.  En tiedä lähdinkö vanhempien riitelyä pakoon vai enkö kestänyt jos mut oli jätetty yksin ja lähdinkö silloin myös pakoon sitä hetkeä kun vanhemmat tulee humalassa kotiin ja alkaa aika suurella todennäköisyydellä tappelemaan. Vai oliko vanhemmat unohtaneet mut sinne, en tiedä. Nä on pelkkiä arvauksia, mahdollisia syitä. Mutta juuri tollasista asioista niitä lastensuojeluilmotuksia tehtiin useampi. 

Iskä ei ollut mikään hyvä aviomies äidille, todellakaan. Se kohteli äitiä todella huonosti ja sai äidin alkoholisoitumaan, äiti ei kestänyt todellisuutta selvänä. Ja toki iskän alkoholin käytöllä oli myös vaikutuksensa, se silloin ainakin käytti alkoholia todella paljon, taino kaipa se edelleen käyttää.  En tiedä mitä kaikkea se on tehnyt äidille, enkä ehkä haluakaan tietää. Tiedän että se ainakin  pahoinpiteli ja petti äitiä. 
Mun on jotenkin vaan niin vaikeaa uskoa tätä kaikkea, oon pitänyt sitä ihan erilaisena miehenä. Nyt ymmärrän miksi se vihaa A:ta, se tietää liikaa.  Ja se oli aina äidin puolella. "Naisen lyöminen on sellanen asia mitä mä en siedä"

A tajusi tilanteen kun oli kerran perhepalaveri johon kumpikin tuli. Äiti tuli ensimmäisenä ja kun isä tuli sisään niin äiti hypähti suurinpiirtein toiselle puolelle huonetta mahdollisimman kauas isästä ja muutenkin näytti pelkäävän. A sitten myöhemmin oli äidille että "Noniin nyt alat kertomaan mistä on kyse" ja äiti siten alkoi kertomaan. Ja äiti kertoi todella paljon asioita A:lle ja A oli aina äidin puolella. Äidillä oli todella vaikeaa isän takia. Äiti oli kuulemma vaan jotenkin niin "sympaattinen raukka". Se sai A:n suurinpiirten parkumaan  monia kertoja kun ne jutteli "tajuut kai sä etten mä voi antaa lost girliä sulle yöksi kun sä juot?" "Joo tajuan. Mutta saanko se tulla mulle edes päivisin?"   Se ei ikinä alkanut riitelemään tai vaatimaan mitään, ei syyttänyt lastenkodin ihmisiä ikinä, varmaan itseään vaan. Ja se sanoi A:lle että  "Mä en tiedä miksi mä juon. Mä en halua juoda mutta mä en osaa lopettaa. Mä en vaan kestä todellisuutta ilman. "  Se ei  ikinä suostunut menemään katkolle vaikka A kuinka pyysi. Äiti vakuutti että hän hallitsee tämän. Vaikka se ei todellakaan olut niin. A sanoi vaan että sillä täytyi olla todella pahoja aikoja iskän kanssa kun ne hyvät vuodet enne iskää ei merkinnytenään yhtään mitään.  

Mun käy niin jotenkin sääliksi äitiä kun A kertoi näitä. Sillä oli ihan hirveen rankkaa, ensin sen elämä alkoi paskasti ja sitten iskä kohteli sitä huonosti kun ne seurusteli ja oli naimisissa ja vielä sen jälkeenkin, koska mula ei ole oikein mitään muitikuvia ainakaan jostain viidestä ensimmäisestä vuodesta joten siihen saakka mä oon joutunut suojelemaan psyykettäni unohtamalla kaiken, ja mun vanhemmat erosi siis kun olin kolme. Ja iskän takia äidistä tuli alkoholisti ja siihen äiti lopulta sitten kuoli. Olisko mun äiti vieläkin elossa ja terve ja kaunis jos ne ei iskän kanssa olis ikinä tavanneet?  Mä en tiedä. 

Mä en ihan oikeesti enää tiedä mitä mä ajattelen iskästä. Mulla ei oo ollut mitään hajua että se on lyönyt äitiä, ja vielä vuosia. Tai että sen takia äidistä tuli alkoholisti. Mä oon pitänyt sitä kilttinä ja ihan suht hyvänä miehenä. Miten väärässä mä olenkaan ollut.   Taino tiesin että ei se oo kauheen hyvin mua voinut kohdella kun oon saanut niin paljn ongelmia ja joutunut lastenkotiin, mutten oo ees ajatellut että se ois oikeesti pahoinpidellyt mun äitiä monia kertoja. oon aina jotenkin ajatellut että enemmän äidin takia mä oon tällanen, ooon ajatellut että äiti oli se alkoholisti ja kohdellut mua huonosti. Mutta sehän menee melkeinpä toisin päin. 
En usko että mä pystyn enää ikinä ajattelemaan iskästä samalla tavalla. Nyt mä oon vaan aika järkytyynyt ja oikeastaan vihanen iskälle ja oon pahoillani mun äidin puolesta. Ei kenenkään pitäis kestää tollasta. En pysty kuvittelemaan iskää lyömässä äitiä. Nyt tuntuu etten tunne sitä ollenkaan. Ei se ole mulle enää se sama ihminen  Voin vaan kuvitella kuinka paljon mun iskä on pelännyt että saan tietää nää asiat. Enkä tiedä pitäiskö mun sanoa sille että oon jutellut näistä A:n kanssa ja tiedän mitä on tapahtunut. kai mun pitää se joskus sanoa. 
Onneksi A kuitenkin kertoi, nä on tarpeellisia asioita tietää terapiassakin. Ja enpä oo ite enää epätietoinen näistä asioista. Ja myönnän että ihan hyvä ettei A kertonut niitä kun olin huonommassa kunnossa, nyttenkin oon tarpeeks järkyttynt. 

Äiti kuulemma seurusteli mun kummisedän kanssa joskus, sitä en tiennyt. Mutta tiesin kyllä että se rakastaa äitiä. Mutta äiti oli A:lle joskus "Kumpa olisinkin rakastanut sitä mutta ei" Eipä ihminen tunteilleen voi mitään. Ja nyt ymmärrän ettei kummisetä pidä iskästä eikä toisin päin. Kummisedältä voisin kysyä joskus että se kertoisi lisää, koska se tietää enemmän kun mari, se on nähnyt kaiken. Äiti on luultavasti jättänyt asioita kertomatta ja kertonut oman versionsa, olisi kiva tietää joskus kummisedän versio. Taino kiva ja kiva mutta kuitenkin. 

Nyt mä meen tästä nukkumaan ja sulattelemaan näitä asioita. Onneksi väsyttää niin paljon etten usko että valvon miettimässä asioita. Hyvää yötä!♥

torstai 14. helmikuuta 2013

Happy valentine's day ♥

Hyvää ystävänpäivää kaikille!!:)♥ 

Musta tuli nyt sitten täysi-ikänen:)


Sain aamupalan sänkyyn, täällä on tapana. 
En oo kahteen edelliseen vuoteen saanut, mutta nyt pyysin
Edellisenä iltana ahdisti kiitettävästi ajatuskin huoneessa syömisestä mutten silti perunut
Ja se meni ihan ok:sti, melkein aloin itkemään siinä aamulla mutta sain sitten kuitenkin syötyä ihan hyvin
kaurapuuroa, kahvia ja tuoremehua
yleensä ihmiset haluu karkkia ja limsaa yms. siihen mukaan mutta mä pyysn ihan vaan normaaleja mun aamuun kuuluvia asioita
omista rutiineista on vaikeeta poiketa
oon tottunu syömään omatekemä kaurapuuroa tietyn pöydän ääressä
niin oli vaikeeta syödä toisen keittämä puuroa (joka oli tehty maitoon!) omassa huoneessa
myönnän että oli hyvää puuroa mutta vaikeeta silti syödä
selvisin sitten kuitenkin! 
tekee varmasti ihan hyvää välillä poiketa rutiineista
ja tä oli kuitenkin viiminen syntymäpäivä täällä talossa:)


Täällä oli illalla juhlat
Vieraina olli sisko poikaystävänsä ja äitinsä kanssa sekä kummisetä 
J ja sit yks toinen poika nuorista (molemmat entisiä lapsia täältä)
Söin kakkua ja karkkia ja kaikkea ja sain lahjoja:)
Olin tuolla olkkarissa kaks tuntia ja kestin ihan hyvin, toisin oli viime vuonna
A päivitteli sitä kuinka iso on ero viime vuoteen
sillon istuin tossa kuulemma niin ahdistuneena enkä jaksanut olla kun hetken
enkä syönytkään juuri mitään

Mutta hyvä vaan että nyt on asiat paljon paremmin:)



torstai 7. helmikuuta 2013

:)

Nyt tulee vaihteeksi oikeasti positiivinen postaus. 

Nyt mä voin ihan oikeasti rehellisesti sanoa, että mä olen ihan selkeästi mennyt eteenpäin. Oon itse huomannut sen aika selvästi kun olen miettinyt. Esimerkkejä:

Oon ollut olohuoneen puolella paljon enemmän viime aikoina kuin pitkään aikaan, siis en oo viimiseen pariin vuoteen pystynyt/jaksanut olla hirveästi muiden seurassa. Väillä joo mutten monena päivänä peräkkäin. Nyt olen ollut selvästi enemmän, katsonut iltaisin telkkaria koko illan iltapalan syömisen jälkeen ja tehny päivisin palapeliä aika paljon. Nyyh, se tuli tänään valmiiksi. Just sain riippuvuuden siihen ja sitten se loppui. No saan ainakin yhden palapelin synttärilahjaksi niin voin sitten uudessa kodissa tehdä sitä, ja ostaa niitä lisää. Ne on oikeasti koukuttavia. Mutta siis niin, oon oikeasti viihtynyt siellä, en oo ollut ihan pakosta eikä ole ahdistanut. Tänään olin ekaa kertaa olohuoneessa samaan aikaan kun oli aikuisten kahvi, jolloin siinä ruokapöydässä on se 8-10 henkilöä. Tänään jäin tekemään palapeliä olohuoneen pöydälle joksikin aikaa kahvin alkamisen jälkeen.
Ja oon huomannut että välit on pikku hiljaa paranemassa muiden lapsien kanssa, etäännyin aika paljonkin kun olo alkoi olla huomattavasti huonompi. Olin vaan yksin huoneessa enkä jaksanut olla muiden kanssa, ruokapöydässäkään en osallistunut keskusteluun pitkään aikaan. Nyt se on muuttunut. Oon tän yhden pojan kanssa ollut joskus pienempänä tosi hyvät kaverit, niin hyvät että jotkut aikuiset -no, lähinnä E- luuli että oltiin ihastuttu toisiimme. Vietettiin tosi paljon aikaa yhdessä ja näin. Ja se vietti just paljon aikaa yhen toisen pojan (joka ei asu enää täällä) kanssa mun ja mun sen aikasen huonekaverin huoneessa, eikä niitä saanut pois käskemälläkään. Niille muuten uskalsin suuttua, ne oli jotenkin turvallisia sitten kai. Poikien kanssa on jotenkin paljon helpompi olla kuin tyttöjen tietyllä tavalla.  Mutta se muuttui jossain vaiheessa. Sillon ne vielä oli usein kun muutin omaan huoneeseen, olin 15, mutta jossain vaiheessa ne tajus jättää rauhaan kun oikeesti en kestänyt niitä kun oma olo oli niin huono ja kaikki ärsytti niin saakelisti. Lakkasin viettämästä aikaa muiden kanssa ja välit viileni paljon, mutta nyt ne on parantunut, oon tän yhen pojan kanssa nyt ollut enemmän tekemisissä , ollaan tehty yhdessä tota palapeliä ja muutenkin vietetty enemmän aikaa, oon jaksanut olla sosiaalinen ja nauraa ja näin.

Koulu ei tunnu niin pahalta, en oo siitä ahdistunut niin paljon nyt lähiaikoina, kokeitakaan en kauheasti paitsi hetkittäin. Oon ottanyt opamoxia nyt kyllä kokeiden takia, ekana koepäivänä joloin oli psykan koe otin  2 kertaa. Mutta toisena päivänä en yhtään! Ei enkun koe edes ahditanut koepäivänä enää, en jaksanut sitä stressata hirveästi.  Joo ku miettii ni joo on ollu paska olo jos oon ottanut opamoxia 2 kertaa ja itkenyt enkun kirjan edessä hysteerisesti muttei joka päivä oo ollut samaa.
Kokeet meni ihan okei, psykologiasta kummastakin vastauksesta 3/6 eli seiska, hyvin mun panostuksella oikeesti, ja enkusta 8-.  Ja ens jakson yhen kurssin lisäys ei tunnu liialta ja on oikeesti jonkunnäköstä motivaatiota ja suunitelmia oikeasti opiskella psykologiaa ja terveystietoa joita mulla muunmuassa on.

Syöminen. Se menee nyt ihan hyvin. En oo ollenkaan huijannut ja syönyt varmasti ihan tarpeeksi ja ihan suht rennosti ilman ahdistusta enkä oo jumpannut oikeestaan yhtään. Ja tänään oli poikkeuksellisen hyvä päivä: Söin iltapalaksi dumle muffinssin ja maistoin sipsiä ja söin cheeseballseja aika paljon. Sipsit on yks mun pahimmista peloista, ne on jotain ihan kamalaa mulle. Ja silti mä söin.  Eikä mulle tapahtunut mitään kamalaa, en muuttunut mitenkän huonommaksi ja likaisemmaksi ihmiseksi eikä mun otsassa lue vitun läski ja epäonnistunut, muut ei katsonut mua mitenkään normaalia inhoavammin tai muutenkaan erikoisesti.
 Ja myös join normaalia fantaa lasillisen. Eikä ahdistanut. Tästä huomaa ehkä helpoiten mun tänhetkisen olon. Se heijastuu nimittäin samantien syömiseen. Luulen että koululla on tosi suuri osa tässä, nyt kun en oo siitä ahdistunut niin paljoa ja tänään varsinkaan kun jakso loppui niin syöminen rentoutuu.

Tässä nämä kaikki mun "oivallukseni" tais olla pääosin. Valitettavasti nyt kirjoittaessa kävi niin että tajusin ettei mulla niin hyvin mene kuin hetken ajattelin. Mutta pidän tän nyt positiivisena postauksena. Nä kaikki asiat on totta mitä kerron. Illat vaan on vaikeita ollut nyt usein, ne on alkanut taas pelottaa enemmän. Mutta muuten on ollut pääosin ihan suht hyvä fiilis.


Noni nyt sit menee aihe ihan muuhun.
Ollaan terapiassa puhuttu mun kaverisuhteista taino lähinnä siitä miten pidän itteeni alempi-arvosena kuin muita. Se on vallannut ison osan ajatuksista lähiaikoina. Asita joita normaalit kaverit tekee keskenään tuntuu musta ihan absurdeilta ajatuksilta omalla kohdalla.
 Esimerkkinä mun synttärit. En mä voi kuvitellakaan vaikka kysymään M:ltä tai J:ltä tai keneltäkään muulta että haluaisko ne tehdä jotain mun kanssa. tiedän ettei ne todellakaan pidä mua sen arvosena että haluais tuhlata aikaansa juhliakseen mun 18-vuotis- synttäreitä.  Ei ketään kiinnosta. Miks kiinnostais? En mä ole tosissani edes miettinyt tekeväni kenekään kanssa mitään, ei se muille eroa päivänä toisista.  Eikä oikein itsellekään. En mä aio tehdä silloin mitään. Taino johtuu siitä etten halua vaivata ketään sillä. Ja tuntuu niin jotenkin nololta koska tietenkin ihmiset olettaa että juhlin jotenkin täysi-ikäisyyttä vaikka menemällä baariin tai muuten juhlimalla ja tiedän ettei kukaan mun kanssa halua tehdä mitään. Tai jos jotkus kaverit ajattelee sitä niin oon varma että ne ajattelee "se voi tehdä jonkun muun kanssa jotain" Mutta kenen muka? En kenekään.
Sori tuntuu niin valitukselta. Mutta näin mä vaan oikeasti ajattelen. Ja kai tä on yks mun suurimmista ongelmista. Pitäis oppii jotenkin arvostamaan itseään ja pitämään saman arvoisena kuin muita. En mä vaan usko että se tulee koskaan tapahtumaan.