keskiviikko 30. joulukuuta 2015
Vaikka tuntuu pahalta esim. Tädin puolesta kenen kanssa eilen saunassa keskustelin itsetuhoisuudesta ja joka oikeasti oli vihainen mulle siitä mitä teen itselleni. Kuulemma teki todella pahaa nähdä jälkiä vaikka oli hämärää eikä siis ihan todellista tilannetta nähnyt, onneksi.
Mä tiedän kyllä mitä mä aiheutan tälle mun läheisille. Mutta en osaa lopettaa tätä. Vaikkakin nyt olisi hyvä tilaisuus kun olen saanut kierteen katkaistuksi. Mutta mulla ei vaan ole tarpeeksi motivaatiota siihen että lakkaisin satuttamasta itseäni.
sunnuntai 20. joulukuuta 2015
Liian kauan on mennyt liian lujaa maata kohti ja vauhti kiihtyy vaan
Nyt ainakin tiedän tasan tarkkaan mitä tehdä jos
lauantai 19. joulukuuta 2015
Toivo on vain ensimmäinen askel tiellä pettymysten
Mitä sitten kun pääsen kotiin? Musta vahvasti tuntuu että meno jatkuu siitä mihin jäätiin ennen osastoa.
Mä oon niin kaulaani myöten täynnä tätä. Oon niin valmis vain luovuttamaan
torstai 17. joulukuuta 2015
apulanta - sun pitäis luovuttaa
on tavallaan säälittävää
ja kieltäydyt näkemästä
keskiviikko 16. joulukuuta 2015
Pelko, joka uhrinsa pohjalle vie Totuuden ristiltä pois
sunnuntai 13. joulukuuta 2015
pois
Mä.en.tiedä.
perjantai 11. joulukuuta 2015
jaa
Enkä edes tiedä minkä aikaa täällä olen. On muutto ja kaikki en mä täällä voi olla.
torstai 10. joulukuuta 2015
kelle täällä pitää maksaa ettei kaikki olis niin paskaa?
Miten voi edes vihata itseään näin paljon? Mä oon vaan yks turha paska ja olisi parempi jos kuolisin pois muiden tieltä.
En mä oikeasti jaksa enää.
torstai 3. joulukuuta 2015
keskiviikko 2. joulukuuta 2015
vihaan itseäni kun en muutakaan voi
keskiviikko 25. marraskuuta 2015
hukassa
Olen myös alkanut viiltelemään käsiin. Ei vaan kiinnosta etten voi pitää lyhythihaisia paitoja enkä lyhytlahkeisia housuja pitkään aikaan.
Mä oon ihan hukassa itseni ja koko elämäni kanssa.
maanantai 9. marraskuuta 2015
viiltelystä
Eihän tässä ole mitään järkeä. En mä voi jatkaa tällä tavalla. Tai voin mutta ei se kovin järkevää ole. Mä tuun ehkä joskus katumaan näitä arpia ihan helvetisti. Mutta nyt ei vaan kiinnosta. Ja on taas sen verran itsetuhoisia ajatuksia että tulevaisuus vaikuttaa absurdilta. Eihän mulla mitään tulevaisuutya ole.
En nyt tiedä pitäisikö mun vaan ottaa joka ilta opamoxi etten vaan viillä. Ei sekään mikään ratkaisu ole. Mutta en mä tiedä mitä muutakaan mä tekisin. Ja kun mulla ei ole hirveästi motivaatiota viiltelyn lopettamiseen vaikka tiedostan ettei tä ole kovin pitkä tie. Jossain kohtaa sen on loputtava. Mutta miten?
lauantai 7. marraskuuta 2015
Tuntuu ehkä että vähän oloa helpotti tieto että pääsin sinne ja saan luultavasti enemmän apua kuin terveyskeskuksesta.
Soitin nyt tällä viikolma opettajalle tästä tilanteesta ennen kuin tuli aika aikuispuolelle. Se otti yhteyttä koulupsykologiin ja kävin siellä ja sain uuden ajan mutta luulen että ne käynnit lopetetaan kun pääsen aikuispsykalle.
Ei mulla kai muuta. Ei ole mitään muuta kerrottavana.
torstai 29. lokakuuta 2015
Ei, enhän mä voi taas olla se joka luovuttaa mutten enää keksi montaa syytä jatkaakaan
Lääkäri puhuu käynnillä epävakaasta ja siitä että sen diagnoosin avulla saattaisin päästä aikuispuolelle dkt:hen. Mun pitäisi ilmeisesti oppia hallitsemaan mun tunteita paremmin. Hah.
Lohduttaakseen lääkäri sanoo että ilman hoitoakin nelikymppisenä olen terve. Lohduttaakin ihan helvetisti.
sunnuntai 25. lokakuuta 2015
Päivä toistaa samaa kaavaa, tyhjäksi hiljalleen kaivertaa
Olen nyt työssäoppimassa lääkefirmassa. Siellä on ihan kivaa, tai jos osaisin nauttia siitä niin varmasti olisi. Ongelma on se että mua ei oikeasti kiinnosta. On hirveän vaikea yrittää olla innostunut kun sitä ei oikeasti ole. On siellä kivempaa kuin koulussa mutta silti se on pakkopullaa joka on pakko suorittaa.
Milloin tä suorittaminen oikein loppuu? Mä olen niin kyllästynyt itseeni ja tähän kaikkeen. Koko elämään.
torstai 1. lokakuuta 2015
mitä jos
Siitä tulee helvetin raskasta enkä oikeasti tiedä miten tulen selviytymään. Miksi muhun luotetaan niin paljon että laitetaan työssäoppimaan paikkaan johon laitetaan yleensä vain kohta valmistuvia? Mun pitäisi mennä sinne vasta kolmosvuoden keväällä, eli ei vielä yli vuoteen. Nyt kaduttaa että olen panostanut kouluun niin paljon että opettaja kehuu työpaikalla mun olevan luokan parhaita opiskelijoita. Musta tuntuu että multa odotetaan aivan liikaa. Mitä jos mä petän ihmisten luottamuksen enkä olekaan niin hyvä kun multa odotetaan? Mitä jos?
Mutta pakko mun on selvitä, eihän mulla ole muutakaan vaihtoehtoa ellen halua pilata koulunkäyntiä täysin. Vihaan mun elämää juuri nyt.
tiistai 29. syyskuuta 2015
lauantai 19. syyskuuta 2015
miksi?
sunnuntai 13. syyskuuta 2015
Miten mä ikinä opin arvostamaan itseäni niin paljon etten enää halua satuttaa itseäni fyysisesti vaikka olisi kuinka paha olo henkisesti? Mä en voi koko loppuelämääni jatkaa näin, tähän on pakko löytyä jokin ratkaisu. En vain tiedä mikä se on.
"Eikä niin, täytyy selviytyy, ei saa pysähtyy.
Tää oli minun syy.
Kaikki muutkin kantaa taakkojaan,
nyt mun pitää vaan kuoreni kovettaa.
Kyllä mä tämän tiedän ja nääthän,
miten reipas tänään oon:
Hymy huulilla työni mä teen.
Ja sinä täysin sokee oot,
sille miten uupunut oon.
Pystyn nauramaan, pystyn valon tuomaan,
vaikken oikeesti henkeä saa.
Mä kyllä reipas tänään oon
vaikka melkein luovutan jo."
maanantai 31. elokuuta 2015
niin.
torstai 27. elokuuta 2015
sä huudat viimeiset valheet suustasi ja nurkkaan pakenet
Terapeutti ei tunnu ottavan tosissaan, ei kommentoi oikein mitään ja viimeksi totesi että "ehkä toi on vaan sun luonne. Ehkä sä olet vain luonteeltasi alakuloinen menneisyyden takia." Ei kukaan mua osaa enää auttaa enkä mä itse tiedä mitä mä tän kanssa teen. En mä jaksa jos tä jatkuu loputtomiin. Lopulta mä teen jotain peruuttamatonta.
Mä alan pikkuhiljaa kyllästymään tähän pahaan oloon.
torstai 6. elokuuta 2015
sunnuntai 28. kesäkuuta 2015
vastauspostaus
Entä nuoret?
Millanen se oli paikkana, siis esim. omakotitalo vai laitosmainen?
sunnuntai 31. toukokuuta 2015
Kuulumisia pitkästä aikaa
Mullakin alkoi tosiaan kesäloma perjantaina. Kouluvuosi meni todella hyvin, todistuksessa lähes kaikki kolmosia ja sain stipendinkin. Oon tykännyt edelleen tosta koulusta ja ilolla jatkan syksyllä.
Kesäsuunnitelmia ei hirveästi ole. Vironmatka ja sukuloimista. Ehkä myös ruisrock jos saan seuraa.
Muuten mulle ei kuulu mitään ihmeellistä. Käyn terapiassa parin viikon välein. Lääkkeitä on alettu vähentämään, aloitettiin mirtazapinista ja seuraavaksi vuorossa levozin jos siihen suostun. Olen vähän epäileväinen sen suhteen että miten nukun jos se lopetetaan. No sen näkee kai sitten...
Masnnuksen suhteen menee ihan hyvin, ei ole mitään sen kummempia.
Ainoa mikä aiheuttaa vähän päänvaivaa on syöminen. Vähän odotinkin tuleeko syömisoireilua tänä kesänä. Sen kanssa pitäisi nyt vaan olla tarkkana ja pakottaa itsensä syömään kun siihen vielä itse pystyisi. Mutta. Se ei vaan ole niin helppoa, päähän ei vaan mahdu ne negatiiviset puolet vaan ajattelen ettei tä pieni laihduttaminen mitään tai ketään haittaa, että kyllä tä pysyy hanskassa. Mutta kun tä lähtikin niin epäterveellisesti niin lähtökohdat normaaliin laihduttamiseen ei ole kauhean hyvät. No, kai tä tästä ja syksyllä luulisi viimeistään helpottavan. Pitää vaan pitää huoli etten joudu mihinkään osastokuntoon muhin en todellakaan ikinä enää halua, ikinä.
No en tiedä mitä muuta kirjoittaisin kun mulle ei kuulu mitään šen kummempia. Veikkaan että tä blogin loppu alkaa häämöttämään pikkuhiljaa kun en keksimitään kirjoitettavaa... Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja niin myös mun blogin pitäminen. En tarvitse tätä enää kun voin puhua kavereille ja tukihenkilölle ja terapeutille ja muille aikuisille.
Mutta ainakin sen kysymyspostauksen vielä väsään!
torstai 23. huhtikuuta 2015
kysymyspostaukseen vielä kysymyksiä?
keskiviikko 1. huhtikuuta 2015
KYSYMYSPOSTAUS LASTENKOTIAJOISTA
lauantai 21. maaliskuuta 2015
Tä menee niille joil on paha olla kun elämä lyö sata-nolla
Ajatttelin nyt kuitenkin tulla jotakin kirjoittmaan,
Mulle kuuluu ihan hyvää tällä hetkellä. Itseasiassa parempaa kun vähään aikaan. Ahdistuksen kanssa kun on ollut vähän ongelmia. Nyt ei ole ahdistanut useinkaan, tosi harvoin ahdistaa kovasti.
Mieliala on ollut ihan hyvä ja muutenkin elämä menee ihan jees,
Itseasiassa musta tuntuu että mun masennus on oikeasti hävinnyt. Mä voin nyt varmaankin sanoa että olen ainakin lähes täysin parantunut masennuksesta. Mieliala on ihan normaali, välillä vähän ahdistaa muttei varsinaisesti masenna. En mä koe olevani enää masentunut.
Ette tiedäkään miten ihana toi lause oli kirjottaa! Mä olen sen verran kauan ollut masentunut ja luullut etten koskaan tule parantumaan ja nyt huomaan etten olekaan enää masentunut omasta mielestäni, En tiedä tuleeko mulle vielä masennusjaksoja, että onko tämä vain joku vaihe kun ei masenna. Mutta mä kyllä luulen ettei niitä takapakkeja ainakaan niin rajuina tule, Tietenkin jos jotain tapahtuu mutta jos ei tapahdu niin mä luulen että mieliala pystyy normaalina.
Mä en voi edes verrrata itseäni siihen mitä olin kun masennus oli pahimmillaan. Mun ajatusmaailma oli silloin täysin erilainen kun nykyään. Nykyään ajattelen normaaleja asioita, en ajattele kuolemaa tai yleensäkään masennusta, Koska sitä ei ole. Mulla ei ole enää mitään hätää. En halua kuolla. En aio tappaa itseäni. En ajattele itsestäni enää niin negatiivisesti. En esimerkiksi halua pilata kehoani viiltelemällä tai syömättömyydellä sen takia että vihaan itseäni. Olen miljoona kertaa sosiaalisempi kuin pahimpina aikoina. En silloin pitänyt mitään yhteyttä kavereihin, se vei voimia ja olin varma ettei kukaan mun kanssa halua olla. Nyt on täysin toinen tilanne. Pystyn ja haluan ottaa kavereihin yhteyttä ja nähdä niitä useampana päivänä viikossa kun ennen näin max. kerran kaksi kuukaudessa lastenkodin ulkopuolella kavereita ja sekin vei voimia. Nykyään päinvastoin saan voimaa kavereista ja elämä olisi paljon tylsempä ilman kaikkia ystäviä ja kavereita.
Teen nykyään normaaleja asioita kun ennen istuin vain huoneessani koneella tekemättä mitään muuta. Jaksan olla koko päivän menossa kun ennen yksi asia päivässä oli jo melkein liikaa. Jaksan käydä koulussa eikä se vie voimia. Vielä kaksi vuotta sitten kolme kurssia lukiossa oli liikaa. Nykyään jaksan kaheksan tunnin koulupäivät ihan niin kuin muutkin. Olen väsynyt mutten sen enenpää kuin muutkaan. Saan koulustakin voimaa koska siellä on kiva olla ja pidän siellä opiskelusta ihan oikeasti ja luokkakin on tosi kiva.
Mikköhän mulla on ollut se asia joka on auttanut toipumisessa eniten? En osaa sanoa, mutta osaan muutaman asian sanoa jotka on varmasti auttanut: Terapia, kaverit ja elämän normalisoituminen. Mutta myös se, että olen saanut ottaa rennommin kun on tarvinnut. Esimerkiksi viime vuoden koulu oli todella hyvä toipumisen kannalta koska ei tarvinnut ottaa paineita koulusta. Mutta toisaaalta tänhetkinenkin koulu on auttanut kunn olen löytänyt kiinnostavan alan ja aamulla on kiva herätä kouluun. Jaksan tehdä kaikki raportit ja kaikki koska tykkään opiskella Vielä reilu vuosi sitten se kuulosti aika utopistiselta mutta nyt se on totta.
En osaa sanoa kellekään, miten parantua mutta voin antaa muutaman neuvon: Lepää kun tarvitset lepoa. Sairasloma, osasto, mikä vaan sopii itselle. Sei ei auta ketään että joutuu käyttämään kaikki voimat vaikka kouluun jos niitä ei ole. Ja kaverit, älä päästä niistä irti. Yritä pitää yhteyttä koska mulla on auttanut kaverit hirveästi. Ja keksi mieluista tekemistä; Ei tee hyvää vain olla kotona kuukaudesta toiseen tekemättä mitään. Esimerkiksi erilaiset ryhmät, tai jotain mitä nyt omalla kotikunnallasi on. Kiinnostava tekeminen auttaa kuntoutumisessa ihan älyttömästi, niinkuin mulla nyt tämä koulu. Ja jutteluapu: Ilman terapiaa en olisi tässä kunnossa.
Ja olkaa rehellisiä kavereille, ette kuole jos olette rehellisiä, saatatte päinvastoin yllättyä kun kerrotte rehellisesti mitä kuuluu. Mä oon saanut apua kavereilta kun olen rehellisesti kertonut vaikeistakin asioista. Se helpottaa hirveästi kun ei tarvitse salailla ja saa puhua kun jokin painaa mieltä.
Onko joillain teistö jotain vinkkejä toipumiseen, mikä on itsellä auttanut? :)
tiistai 20. tammikuuta 2015
Turhaa angstia
Mun on pakko tännekin kai myöntää, että mun syömiset ei ole ehkä niin hyvällä mallilla mitä olen ehkä antanut ymmärtää. Tuntuu että edistymistä tapahtuu pääkopassa mutta se ei nyt jostain syystä siirry käytännön tasolle asti. En syö kovin säännöllisesti tai monipuolisesti tai aina ihan riittävästi.
Syön koulussa joo silloin kun olen koko päivän eikä koulu ala ruokailun jälkeen tai lopu ennen. Mutta aina en koulussakaa syö ja sillon saattaa syöminen jäädä aika naurettavaksi.
En tiedä miksi tä on niin älyttömän vaikeaa eikä normaalisyöminen tahdo millään onnistua. On mulla motivaatiota päästä tästä eroon mutta en silti jotenkin tee asialle mitään. En halua kohdata ahdistusta ja välttelen sitä sillä etten syö aina vaikka pitäisi. Tekosyitä syömättömyyteen löytyy aina. En ehdi, syön/söin kuitenkin koulussa niin ei tarvitse syödä aamupalaa/päivällistä. En jaksa mennä kauppaan, oon syönyt tarpeeksi koulussa niin en voi syödä muuta, kello on jo noin paljon, edellisestä ateriasta on vasta liian vähän aikaa jne.
Pitäisi vaan yrittää syödä säännöllisesti mutta aterioita jää ihan liian helposti pois. On ihan liian helppo kuunnella niitä ajatuksia mitkä sanoo että olen läski enkä ansaitse syödä.
Ja kun se on fakta että olen lihonut huomattavasti. En oikeasti ole ylipainosta kaukana, muutaman kilon päässä. Ja sen takia syöminen on myös vaikeaa kun en halua lihoa yhtään enempää, päinvastoim haluaisin joku 8 kiloa vähintään pois, olisin vielä normaalipainoinen senkin jälkeen. Jos söisin normaalimmin nii paino voisi tippuakin jonkun verran, tai sitten ei. Mutten halua että paino nousee yhtään enempää.
Äh ei tässäkään postauksessa ole mitään järkeä, ei tätä varmaan pitäisi edes julkaista. Mutta julkaisenpahan kuitenkin
maanantai 12. tammikuuta 2015
Viiltely
Aloitin viiltelyn reilu 4 vuotta sitten, 2010 loppusyksystä. En muista mistä se "idea" lähti tai miksi aloin viiltelemään. Tai siis joo ahdistuksen takia tietenkin ja itsevihan, mutta ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan. Luulen kyllä, että ilman nettiä en olisi ikinä alkanut viiltelemään.. Muistan että ihan ensimmäiseksi ennen varsinaista viiltelyä kirjoittelin harpilla sanoja reisiin kuten FAT ja UGLY. Onneksi ne ei näy enää..
Jossain kohtaa jäin viiltelyyn koukkuun ja siitä tuli osa elämää ja normaali ahdistuksenhallintakeino kun en osannut hallita sitä muilla tavoilla, paitsi syömättömyydellä joka ei sen parempi keino ole. En viiltänyt kovin syvään vaan jäljet lopulta aina parantui, mutta aloin viiltelemään yhä useammin eikä edelliset ehtineet parantumaan ennen uusia jonka tähden reidet olivat aika karseat kun viiltoja viiltojen seassa ja päällä. Käsiin en pahemmin viilellyt koska ne olisi ollut vaikempi peittää.
Lopulta kun lastenkodissa saatiin tietää toukokuussa 2011 mun blogin löydyttyä, että sairastan masennusta ja syömishäiriötä, jäin myös kiinni viiltelystä. Muistan edelleen terkkarin ja koululääkärin ilmeet kun ne näki mun viillellyt reidet kun lastenkodin omahoitaja kertoi mun tilanteesta ja jouduin keskusteluun ja punnitukseen.
Silloin vähensin viiltelyä koska mun kädet ja jalat tarkistettiin lähes joka päiv ja jos uusia viiltoja löytyi, koko mun huone ratsattiin terien varalta ja multa vietiin kaikki terottimista harppeihin.
Jotenkin sen takia sain oltua todella hyvin viiltelemättä pitkään, varman kolme kuukautta jonka jälkeen viilsin taas. Mutta sekin jäi vain kertaan ja sen jälkeen olinkin kaksi ja puoli vuotta ilman viiltelyä.
Se ei ollut todellakaan helppoa, näin unia joissa viilsin ja koko ajan mielessä pyöri terät ja näin mielessäni kuinka viiltäisin isoja haavoja milloin mihinkin ja uneksin siitä että koko kroppa olisi täynnä viiltoja, ihan sen takia kuinka paljon vihasin itseäni ja sen takia kuinka paljon mua ahdisti. Mutta jollain ilveellä en sortunut ja lopulta alkoi helpottamaan eikä enää pyörinytkään viiltely mielessä koko ajan, Huomasin muutoksen siinä kun sh-polikäynteihin tuli pitkä tauko eikä mulle enää tullutkaan enää ekana mieleen että nythÄn voin viiltää ihan rauhassa kun kukaan ei tarkista käsiä tai jalkoja! Kun lopulta lastenkodin hoitajat lopetti säännöllisen tarkistamisen ja antoi sheiverit ja sakset ja muut takaisin.
Mutta jotain tapahtui tänä keväänä. Yhtäkkiä vointi huononi rajusti ja aloitin viiltelyn uudestaan oltuani kaksi ja puoli vuotta viiltelemättä ja siitä tuli tapa, sitä tapahtui usean kerran viikossa jonkun aikaa kunnes joudin osastolle ja tuli tauko. Sen jälkeen taisin viiltää kerran tai pari, jonka jälkeen sain oltua neljä kuukautta ilman. Vointi oli kai niin hyvä etten kokenut kovaa tarvetta viiltää vaan pystyin mieluummin ottamaan vaikka opamoxin jos ahdisti.
Mutta. Nyt pelkään että olen jäämässä siihen taas koukkuun. Se pyörii mielessä lähes jatkuvasti ja jos vähänkään ahdistaa, haluan viiltää. Ja teen sitä mieluummin kun otan opamoxin. Toinen pohje alkaa näyttämään pikkuhiljaa todella kivalta... Käsistä olen pysynyt erossa, en halua pilata niitä enää ikinä viiltelyllä, mutta pelottaa kyllä että joku kerta teenkin käsiin jonka jälkeen alankin tekemään aina käsiin ja niistä tulee kamalan näköiset ja saan sanoa heipat lyhythihaisille pitkäksi aikaa.
Ja kamalinta tässä on se, ettei mulla ole motivaatiota lopettaa sitä. Joo, mua oikeasti hävettää että viiltelen vaikka pystyin jo olemaan yli kaksi ja puoli vuotta ilman ja kestin vaikka olisi kuinka ahdistanut ja nyt sorrun suht helposti viiltelemään. Ei, en halua sillä huomiota, kaikkea muuta. Mutta silti teen sitä. Nyt olen kaksi kertaa viikon sisään viillellyt ja mitä useammin viillän, sitä helpompi siihen on taas sortua.
Kumpa en olisi ikinä alkanut viiltelemään, Mulla on ikuiset arvet siitä ja joskus todellakin alkaa kaduttamaan. Toivon että kaikki nuoret ihmiset miettisi ennen kun alkaa viiltelemään. Tiedän ettei silloin kiinnosta että sulla saattaa olla kymmenen vuoden päästä vielä arvet siitä, mutta silti kannattaisi miettiä. Okei, mä en silloin osannut missään nimessä ajatella että olisin elossa niin kauan että ne alkaisi kaduttaa. Sen takia viiiltelinkin niin suruttomasti. Mutta nyt kun en ole niin masentunut, teen sitä edelleen. Se kertoo ehkä jotain siitä kuinka koukuttavaa se on. Ja nostan oikeasti hattua niille ketkä sen homman on pystynyt lopettamaan ja toivon ettei ketään teistä enää ikinä sortuisi niinkuin mä, koska siihen jää niin helposti koukkuun ja siitä tulee taas normaali ahdistuksenhallintakeino.
Myönnän, että joskus pidin viiltelyjälkiä kauniina itselläni, mutta se johtui siitä että ajattelin että ansaitsen ne koska olen niin ruma ja kuvottava ihminen. Jos näin isoja viiltoja jossain blogissa, ajatttelin vain että mäkin haluan tollaisia itselleni kehon täyteen, Nykyään ne on mielestäni vain rumia ja kertoo vain omalla kohdalla typeryydestä. Hassua miten ajatusmaailma voi olla ihan sekaisin.
En nyt tiedä miten ajattelin päästä siitä tavasta eroon. Onko jollain vinkkejä jakaa sen suhteen? :) koska en halua koko kehoani pilata tällä tavalla.Ja no joo tiedän että pitää vaan päättää olla viiltelemättä mutta se päätös meinaa unohtua kun ahdistaa tarpeeksi...
torstai 8. tammikuuta 2015
viimeinen polikäynti ja pohdintaa syömishäiriöstä paranemisesta
Mä uskon kyllä että pärjään syömishäiriön kanssa jatkossakin. Mulle on tullut ravitsemusterapeutin käynnin jälkeen jonkinnäköinen näyttämisen halu ja viimeinen polikäynti antoi siihen vain lisäpotkua. Haluan näyttää että mä kyllä pystyn paranemaan tästä paskasta jos niin haluan.
Tiedän ettei tä halu eikä päätös kanna jatkuvasti, mulle tulee niitä hetkiä kun olen valmis heittämään kaiken työn hukkaan jotta saisin laihduttaa. Mutta, pääasia on se, että tiedän että niin tulee käymään ja tiedän, että se menee ohi, että en enää saa niitä samoja kiksejä kuin joskus sain. Kai mä olen yksinkertaisesti kasvamassa tästä yli ja tajuan kuinka lapsellisen se musta tekee että leikin ruualla. En halua enää olla se sama ihminen ketä olin 15-vuotiaana kun syömishäiriö karkasi käsistä ensimmäistä kertaa. En enää jaksa tätä ruuan kanssa pelaamista ja itseään vastaan taistelemista.
Tiedän myös, ettei se ole niin yksinkertaista että vain sanon näin ja se on siinä. Tiedän varsin hyvin että se on vain alku. Sen jälkeen alkaa se todellinen taisteleminen eikä se ole aina helppoa, mutta se on vain pakko jossain kohtaa tehdä ja nyt tunnen olevani ehkä vihdoin oikeasti siihen valmis. Olen valmis jättämään tän koko paskan taakse, en halua enää piiloutua syömishäiriön taakse vaan haluan päästä siitä kokonaan eroon.