keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Oon ollut tasan 3 viikkoa viiltämättä. En oo kyllä ollut sinä aikana kuin 2 yötä yksin, mutta niistä selvitty. Nyt yksi yö ennen uuttavuotta ja pitäisi olla viiltämättä. Mä rauhoitan itseäni sillä että uudenvuoden jälkeen saan luvan viiltää niin paljon kuin huvittaa. 

Vaikka tuntuu pahalta esim. Tädin puolesta kenen kanssa eilen saunassa keskustelin itsetuhoisuudesta ja joka oikeasti oli vihainen mulle siitä mitä teen itselleni.  Kuulemma teki todella pahaa nähdä jälkiä vaikka oli hämärää eikä siis ihan todellista tilannetta nähnyt, onneksi.

Mä tiedän kyllä mitä mä aiheutan tälle mun läheisille. Mutta en osaa lopettaa tätä. Vaikkakin nyt olisi hyvä tilaisuus kun olen saanut kierteen katkaistuksi. Mutta mulla ei vaan ole tarpeeksi motivaatiota siihen että lakkaisin satuttamasta itseäni.

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Liian kauan on mennyt liian lujaa maata kohti ja vauhti kiihtyy vaan

Miksi kaikki paska seuraa myös uniin? Viimeyönä suunnittelin itsemurhan loppuun ja olin jo toteuttamassa kun heräsin. Ja herätessä toivon että se olisi ollut todellisuus ja olisin toteuttanut sen suunnitelman. 

Nyt ainakin tiedän tasan tarkkaan mitä tehdä jos kun se hetki vielä tulee. 

lauantai 19. joulukuuta 2015

Toivo on vain ensimmäinen askel tiellä pettymysten

Mä en näköjään oikeasti taida pärjätä yksin. Nyt lomalla ja alle tunnin sisällä ensimmäinen rauhottava naamaan.

Mitä sitten kun pääsen kotiin? Musta vahvasti tuntuu että meno jatkuu siitä mihin jäätiin ennen osastoa.

Mä oon niin kaulaani myöten täynnä tätä. Oon niin valmis vain luovuttamaan kuolemaan.

torstai 17. joulukuuta 2015

apulanta - sun pitäis luovuttaa

Tän biisin sanat kyllä kolahtaa nyt jotenkin liian hyvin

Apulanta-sun pitäis luovuttaa

Tää ei voi sun mielestäs johtaa mihinkään hyvään        Roikkumises mahdollisuudessa
 on tavallaan säälittävää 
Kun kaikki merkit osoittaa et sä teet suurta virhettä hirttäydyt kiinni sun päätöksiis
 ja kieltäydyt näkemästä
 Mitä sä hait kun sä lähdit tähän
 sä tiesit kuin sun tulisi käymään 
Kuvittelitko sä että sä saat jotakin mikä paremmin kestää
 Sun pitäis luovuttaa kun kaikilla jo silmät verestää Sun pitäis luovuttaa mä en ymmärrä mikä sua estää Joitan sun ratkaisut oksettaa 
Mut ne ei tiedä puoliakaan syistä 
jotka saa sut toimimaan niin kuin tossa olis järkee
 Et oo muita heikompi 
Miks sä annat kohdella sua noin
 Valitset itse sun rangaistukset 
halusit sitä tai et Kadutko yhtään vai etkö sä nää miten sua on johdettu harhaan 
Itse sä annat sen mahdin 
sun voimattomuus on sille valtaa 
Sun pitäis luovuttaa kun kaikilla jo silmät verestää Sun pitäis luovuttaa mä en ymmärrä mikä sua estää Jos sä selviät tästä yöstä niin sä selviät mistä vaan Tää voi kaikkesi tyhjyyteen syöstä 
mut et voi siihen vaikuttaa
 Kun sydän on lähtenyt 
jäämisen painokin on liki mahdoton kantaa 
Itsekin tiedät miten sun on tehtävä nyt
 En voi enempää antaa oou-oou-oo
 kun kaikilla jo silmät verestää oo-o-o-ouu
 mä en ymmärrä mikä sua estää
 Sun pitäis luovuttaa kun kaikilla jo silmät verestää Sun pitäis luovuttaa mä en ymmärrä mikä sua estää



keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Pelko, joka uhrinsa pohjalle vie Totuuden ristiltä pois

Pääsen maanantaina kotiin. Ja sitä ennen pitäisi mennä yhdelle yölomalle.  Ja mä mielessäni jo suunnittelen kuinka mä pitkästä aikaa viillän. Ja viillän. 

Mutta mä.en.saa. ja siksi mua pelottaa miten pärjään. Tiedän että siitä tulee kamala taistelu. 

Vittu.  Ja mä en tiedä jatkuuko kotiin päästessä sama meno pari päivää ennen kuin lähden sukulaisille. 

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

pois

Mä haluan pois täältä. En tiedä haluanko sen takia että voin elää sitä normaalia elämää vai sen sakia että voin jatkaa sitä sairasta pelleilyä ja veitsen terällä olemista. Mua ahdistaa että toinen käsi näyttää liian parantuneelta. Haluan vain pilata sen tuoreilla viilloilla. 

Mä.en.tiedä.

perjantai 11. joulukuuta 2015

jaa

Oon osastolla nyt. Ei tässä näin pitänyt käydä. Ei mun pitänyt enää ikinä tulla tänne. 

Enkä edes tiedä minkä aikaa täällä olen. On muutto ja kaikki en mä täällä  voi olla. 

torstai 10. joulukuuta 2015

kelle täällä pitää maksaa ettei kaikki olis niin paskaa?

Jäi harjoittelu sitten kesken. Mä oon helvetin epäonnistunut paska ku en edes yhtä harjoittelua pysty suorittamaan kunnialla. 

Miten voi edes vihata itseään näin paljon? Mä oon vaan yks turha paska ja olisi parempi jos kuolisin pois muiden tieltä. 

En mä oikeasti jaksa enää. 

torstai 3. joulukuuta 2015

Mä en jaksa. En jaksa. En jaksa. Vittu. Miksi elämän pitää olla näin paskaa?

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

vihaan itseäni kun en muutakaan voi

Mä ällötän itseäni, vihaan kaikkea itsessäni
oon vihainen itselleni kun olen niin läski
mä vihaan kun en osaa viiltää tarpeeksi syvään
vihaan kaikkea mitä olen ja teen
en osaa tehdä mitään oikein ja kaikki tuntuu pahalta

Mä en osaa edes pukea sanoiksi,
 kuinka paljon inhoan itseäni

Parempi jos olisin kuollut
ei tästä elämästä kuitenkaan mitään tule
ei musta tule mitään kuitenkaan 
ikinä

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

hukassa

Hain äsken sairaslomaa loppuviikoksi. En tiedä miten siitä jatkan. Töissä on ihan järkyttävää, en pysty keskittymään muuhun kuin ahdistukseen joka on todella vaikea peittää.

Olen myös alkanut viiltelemään käsiin. Ei vaan kiinnosta etten voi pitää lyhythihaisia paitoja enkä lyhytlahkeisia housuja pitkään aikaan.

Mä oon ihan hukassa itseni ja koko elämäni kanssa.

maanantai 9. marraskuuta 2015

viiltelystä

Mun on pakko myöntää että oon oikeasti  koukussa viiltelyyn. Teen sitä aivan liian usein. En usein edes tee kauhean monta jälkeä mutta on pakko edes vähän tuntea sitä kipua. Mun jalat alkaa näyttämään pian aika järkyiltä.  Ei sillä että viillot olisi hirveän isoja tai leveitä mutta niitä alkaa vaan olla aika paljon.

Ja mulla on hirveä taistelu etten siirry käsiin. Kun on niin paljon kivampi viiltää normaalille iholle kun arpikudoksen päälle.  Mä tiedostan että mun ajatukset on sairaita. Mä pidän jollain sairaalla tavalla siitä miltä mun jalat näyttää. Mä ansaitsen kaikki jäljet mitä olen itselleni tehmyt. Mulla kuuluu olla viilletyt raajat. 

Eihän tässä ole mitään järkeä. En mä voi jatkaa tällä tavalla. Tai voin mutta ei se kovin järkevää ole. Mä tuun ehkä joskus katumaan näitä arpia ihan helvetisti. Mutta nyt ei vaan kiinnosta. Ja on taas sen verran itsetuhoisia ajatuksia että tulevaisuus vaikuttaa absurdilta. Eihän mulla mitään tulevaisuutya ole. 

En nyt tiedä pitäisikö mun vaan ottaa joka ilta opamoxi etten vaan viillä. Ei sekään mikään ratkaisu ole. Mutta en mä tiedä mitä muutakaan mä tekisin. Ja kun mulla ei ole hirveästi motivaatiota viiltelyn lopettamiseen vaikka tiedostan ettei tä ole kovin pitkä tie. Jossain kohtaa sen on loputtava. Mutta miten?

lauantai 7. marraskuuta 2015

Mulla on nyt jopa positiivista asiaa. Viimeviikolla lääkäri teki lähetteen aikuispuolelle ja tällä viikolla tuli jo postissa aika joulukuun alkuun.

Tuntuu ehkä että vähän oloa helpotti tieto että pääsin sinne ja saan luultavasti enemmän apua kuin terveyskeskuksesta.

Soitin nyt tällä viikolma opettajalle tästä tilanteesta ennen kuin tuli aika aikuispuolelle. Se otti yhteyttä koulupsykologiin ja kävin siellä ja sain uuden ajan mutta luulen että ne käynnit lopetetaan kun pääsen aikuispsykalle.

Ei mulla kai muuta. Ei ole mitään muuta kerrottavana.

torstai 29. lokakuuta 2015

Ei, enhän mä voi taas olla se joka luovuttaa mutten enää keksi montaa syytä jatkaakaan

Mitä helvettiä mä oikein teen mun elämällä? Ei tätä pian voi edes kutsua siksi. Päivät menee opamoxilla ja illat viiltelyllä tai opamoxilla. Ilman niitä kamala olo jatkuvasti.

Lääkäri puhuu käynnillä epävakaasta ja siitä että sen diagnoosin avulla saattaisin päästä aikuispuolelle dkt:hen. Mun pitäisi ilmeisesti oppia hallitsemaan mun tunteita paremmin. Hah.
Lohduttaakseen lääkäri sanoo että ilman hoitoakin nelikymppisenä olen terve. Lohduttaakin ihan helvetisti.

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Päivä toistaa samaa kaavaa, tyhjäksi hiljalleen kaivertaa

Enpä ole taas hetkeen kirjoittanut. Ei mulla ole mitään sanottavaa. Elämä kulkee eteenpäin ja mä raahaudun mukana, teen sen mikä on pakko.

Olen nyt työssäoppimassa lääkefirmassa. Siellä on ihan kivaa, tai jos osaisin nauttia siitä niin varmasti olisi. Ongelma on se että mua ei oikeasti kiinnosta. On hirveän vaikea yrittää olla innostunut kun sitä ei oikeasti ole. On siellä kivempaa kuin koulussa mutta silti se on pakkopullaa joka on pakko suorittaa.

Milloin tä suorittaminen oikein loppuu? Mä olen niin kyllästynyt itseeni ja tähän kaikkeen. Koko elämään.

torstai 1. lokakuuta 2015

mitä jos

Mua pelottaa. Ihan oikeasti pelottaa, miten mä tuun jaksamaan loppuvuoden. Mulla on tulossa 9 viikon työssäoppiminen ja ennen sitä on hirveästi raportteja tehtävänä koulutöistä enkä ole aloittanut yhtäkään. 2 viikkoa aikaa enkä tiedä miten selviän edes raporteista, saati työssäoppimisesta. Miten jaksan kahdeksan tunnin päivät opetellen täysin uusia analyysimenetelmiä mitä ei olla koulussa ehditty opettelemaan.

Siitä tulee helvetin raskasta enkä oikeasti tiedä miten tulen selviytymään. Miksi muhun luotetaan niin paljon että laitetaan työssäoppimaan paikkaan johon laitetaan yleensä vain kohta valmistuvia? Mun pitäisi mennä sinne vasta kolmosvuoden keväällä, eli ei vielä yli vuoteen.  Nyt kaduttaa että olen panostanut kouluun niin paljon että opettaja kehuu työpaikalla mun olevan luokan parhaita opiskelijoita. Musta tuntuu että multa odotetaan aivan liikaa. Mitä jos mä petän ihmisten luottamuksen enkä olekaan niin hyvä kun multa odotetaan? Mitä jos?

Mutta pakko mun on selvitä, eihän mulla ole muutakaan vaihtoehtoa ellen halua pilata koulunkäyntiä täysin.  Vihaan mun elämää juuri nyt.


tiistai 29. syyskuuta 2015



Ei mulla muuta 
 https://youtu.be/QD8

Ei näillä seuduin kasva toivoo
Maata peittää kuiva katkeruus
Joka liikettä varjon veljet valvoo
Joka yö on uusi ikuisuus

Suljen silmäni tunnen, että olet läsnä
Ja ajan ratas pysähtyy
Kuulenko jo äänesi käytävässä
Kun sairaat unet lähestyy

Auta mut aamuun, auta mut aamuun

Luoja, anna tämän olla parempi päivä
Anna valo, joka valaisee
Kai vielä aurinko nousee
Maailma palelee

Tämä palava mieli on täynnä pelkoo
Kun tiellä hiekka laskeutuu
Pikiyössä sokea silmä katsoo
Kun sodan kentät punertuu

Auta mut aamuun, auta mut aamuun
Luoja, anna tämän olla parempi päivä.
Anna valo, joka valaisee
Kai vielä aurinko nousee
Maailma palelee

Pääsenkö täältä koskaan pois, pääsenkö täältä koskaan pois
Pääsenkö täältä koskaan, koskaan pois

Luoja anna tämän olla parempi päivä
Anna valo, joka valaisee
Kai vielä aurinko nousee

Maailma palelee

lauantai 19. syyskuuta 2015

miksi?

Mulla on yksi kysymys. Miksi? Miksi elämä on näin paskaa? Mä en enää vaan jaksa tätä. Mä oon niin kyllästynyt tähän kaikkeen, en jaksa enää kertaakaan käydä tätä kaikkea paskaa uudestaan läpi. Oon kurkkuani myöten täynnä ja haluan vain että tä loppuu. Tavalla tai toisella.

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Mä en mitään muuta halua tällä hetkellä kuin viiltää käteen. Siitä on niin pitkä aika. Mutta ei, mä tyydyn jalkoihin. En halua niitä katseita käteen mitkä tulee jos siihen viillän. Joten viillän näkymättömämmälle paikalle.

Miten mä ikinä opin arvostamaan itseäni niin paljon etten enää halua satuttaa itseäni fyysisesti vaikka olisi kuinka paha olo henkisesti? Mä en voi koko loppuelämääni jatkaa näin, tähän on pakko löytyä jokin ratkaisu. En vain tiedä mikä se on.

"Eikä niin, täytyy selviytyy, ei saa pysähtyy.
 Tää oli minun syy.
Kaikki muutkin kantaa taakkojaan,
 nyt mun pitää vaan kuoreni kovettaa.
Kyllä mä tämän tiedän ja nääthän,
miten reipas tänään oon:
 Hymy huulilla työni mä teen.
 Ja sinä täysin sokee oot,
sille miten uupunut oon.

Pystyn nauramaan, pystyn valon tuomaan,
vaikken oikeesti henkeä saa.

Mä kyllä reipas tänään oon
vaikka melkein luovutan jo."


sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Entä jos mä en enää jaksa? Mitä jos mä vaan luovutan?

maanantai 31. elokuuta 2015

niin.

Miksi ihmiset välittää?  Olisi niin paljon helpompaa jos kukaan ei välittäisi. Ei tarvitsisi miettiä miltä nyt muista tuntuu jos teen jotain itselleni. Jos ketään ei kiinnostaisi, voisin satuttaa itseäni niin paljon kuin huvittaa eikä ketään sanoisi mitään, kukaan ei olisi huolissaan ja kyselisi jatkuvasti pärjäänkö. Voisin viillellä koko käden täyteen ja kukaan ei sanoisi mitään. Voisin vaikka tappaa itseni samantien ja ketään ei jäisi suremaan. Mutta ei. Mulla on ihmisiä ketkä välittää ja se estää tekemästä itselleni mitään. Nyt vain toivon ettei mulla olisi ketään.  Miksi mulla on ihmisiä, miksi?

torstai 27. elokuuta 2015

sä huudat viimeiset valheet suustasi ja nurkkaan pakenet

Mulla on paha olo. Kokoajan. Se ei enää mene pois. Mä osaan peittää sen kyllä mutta siellä se silti on. Yksin ollessa se lamaannuttaa sohvalle tunneiksi makaamaan ja itkemään. Se saa mut harkitsemaan kaikkia mahdollisia tapoja satuttaa itseäni. Mulla on vielä järkeä sen verran päässä etten ole fyysisesti tehnyt itselleni mitään. Eilen oli todella lähellä,  olin jo terä sormien välissä miettimässä mihin viillän mutta jollain ilveellä laitpin terän pois enkä tehnyt mitään. Tänään olen istunut yli 2 tuntia palaverissa pidättelemässä itkua puhuen kaikesta mahdollisesta mutta eniten tämänhetkisestä tilanteesta, mitä mun pitäisi tehdä tälle. Lopun päivän olen maannut sohvalla itkemässä.

Terapeutti ei tunnu ottavan tosissaan, ei kommentoi oikein mitään ja viimeksi totesi että "ehkä toi on vaan sun luonne.  Ehkä sä olet vain luonteeltasi alakuloinen menneisyyden takia." Ei kukaan mua osaa enää auttaa enkä mä itse tiedä mitä mä tän kanssa teen. En mä jaksa jos tä jatkuu loputtomiin. Lopulta mä teen jotain peruuttamatonta.

Mä alan pikkuhiljaa kyllästymään tähän pahaan oloon.

torstai 6. elokuuta 2015

Mä en enää tiedä mitä tehdä tän pahan olon kanssa. Tä tulee niin järjettömällä voimalla kun oon yksin etten enää osaa toimia. Pitäisi olla aikuinen ja toimia sen mukaisesti mutta paskat mä aikuinen osaa olla tän kanssa. Haluanvainviiltääjaollasyömättäjasatuttaaitseänikaikinkeinoin. Nyt vaan odotan koska sorrun.

sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

vastauspostaus

Nyt tosiaan sain tehtyä tän vastauspostauksen lastenkotiaiheisiin kysymyksiin. olkaa hyvät!

millainen oli normaali tiistaipäivä laitoksessa?

arkipäivä: herättiin aamulla kouluun ja syötiin aamupala jonka yökkö (yövuorolainen) oli kattant. Joskus oli vain leipää, joskus puuroa, joskus muroja. Puuroa oli pakko syödä jos oli vielä ala-asteella ja kahvia ei saanut juoda ennenkuin meni yläasteelle.  Sit kaikki lhti kouluun ja kun tultiin koulusta niin oli välipala jos pääsi ennen kolmea. Jos päääsi kolmelta tai neljältä niin tuli syömään, ruoka oli puoli neljältä. Sen jälkeen oli kai jonkinnäjönen hijainen tunti eli tehtiin läksyjä eikä saanut mennä toiselle osastolle. Viideltä se loppui ja sitten yleensä pienempien lasten piti mennä ulos ja isot sai nyt tehdä mitä halusi. Sit puoli seiskan ja puol kasin välillä oli iltapala jonka jälkeen pienet aloitti suihkuun menemisen. kymppiin mennessä piti olla käynyt suihkussa kun alkoi hiljaisuus. Mä tosin vikoina vuosina kun olin iltalukiossa niin menin usein myöhemmin niinkuin muutkin vanhemmat nuoret. Sit mentiin nukkumaan, nukkumaanmenoaika riippui iästä.

millainen henkilökunta oli? vittupäistä ja mukavista jotain stooria!

Henkilökuntaan kuului vähän kaikenlaista porukkaa, ikähaarukka oli meidän osastolla viidestäkymmenestä ylöspäin eli ei ollut nuoria hoitajia. Oli yksi tietty hoitja kenestä kukaan ei pitänyt ja sitten oli yksi mieshoitaja ketä oli vähän lepsumpi. 

Muistan kun kerran se yksi vittupää  oli töissä ja multa tippui makkara lattialle vahingossa. No, mun piti sitten mennä huoneeseen ja kirjoittaa ranskalaisin viivoin MIKSI MÄ TIPUTIN SEN. Siis seriously???? Se oli vahinko. Ja muutenkin se antoi huonearestia ihan älyttömistä syistä kuten jos oli tippunut vaatteet tuolin pyöreältä karmilta lattialle. 

Ja se yksi hoitaja teki sitä että se saattoi tulla monta kertaa viikonloppuisin päivän aikana mun huoneeseen, jäi katsomaan ikkunasta ulos ja lähti pois. Sanomatta mitään. Se oli vähän creepyä pakko myöntää...
En nyt mukavista keksi mitään sen kummempaa stooria. Oli kiva kun välillä sai esimerkiksi katsoa telkkaria olohuoneessa pitempään kun olisi saanut ja pääsi myöhään yökylään toiselle osastolle kaverin luo.

paskimmat ja parhaimmat hetket siellä?

No paskimmat hetket oli silloin kun mulla oli todella paha olla eikä kukaan vielä tiennyt siitä. Tai no en tiedä oliko se aina kivaa että hoitajat tiesi kun ne kyttäsi kun hullua. Tuli puolen tunnin välein sanomaan mun huoneeseen "moi" ja lähti. 

Mulla ei sinänsä ollut siellä kovin paskaa kun en ikinä tehnyt mitään kiellettyä enkä siis ollut arestisssa tms. koskaan. 

Parhaimpia oli ehdottomasti syys- tai laskettelureissut. Syysreissuilla mentiin keskelle metsää johonkin mökkiin jaa oltiin siellä muutaman päivä, hengattiin, käytiin metsässä kävelemässä ja syötiin hyvin. Iltaisin aina grillattiin ja pelattiin valosotaa taskulamppujen kanssa. (oli siis joukkueet ja kaikki piiloutui metsään ja sitten taskulampun valossa otettiin kiinni toisten joukkueiden jäseniä osoittamalla niitä valolla ja sanomalla niiden nimi ääneen. sai pelastaa grillipaikalta koskettamalla toista. Se kumman joukkueen pelaajat oli ensimmäisnä kaikki grillipaikalla, hävisi. ) 
Laskettelureissuilla mentiin johonkin laskettelemaan muutamaksi päiväksi, käytiin mm. himoksella monta kertaa, tahkolla, ukkohallassa, sappeella ja jossain en nyt kyllä muista missä muualla :D 

Vaihtuko hlökunta usein?

Mun aikana mun osastolla ei vaihtunut yksikään hoitaja, ne alkoi jäämään eläkkeelle heti sen jälkeen kun mä lähdin eli mulla kävi tosi hyvä tuuri. Tässä 3 vuoden sisällä viimeinenkin tuttu hoitaja on poissa mun osastolta. 

Entä nuoret?

No kyllä siellä moni nuori vaihtui mun aikana, joko vaihtoi tiukempaan laitokseen tai täytti 18 ja muutti pois. Yksi nuori pääsi muuttamaan kotiin ja se oli ensimmäinen laatuaan. 

Miten tyypit (lapset/nuoret) yleensä viihty?

Kai ne ihan suht hyvin, aina on tyyppejä ketkä ei sopeudu mutta suurin osa kyllä sopeutuu ihan hyvin ja viihtyy miten laitoksessa nytt voi viihtyä yleensäkään. Jotkut pitää sitä kotina, toiset ei. 

Millanen se oli paikkana, siis esim. omakotitalo vai laitosmainen?

Tavallaan vähän omakotimainen mutta aika lailla laitosmainen loppujenlopuksi. Oon käynyt paljon omakotitalomaisessakin laitoskessa käymässä. 

Miksi sä alunperin jouduit lastenkotiin? 

Vanhempien alkoholismin ja perheväkivallan vuoksi. Myös mun hoidon laiminlyöminen oli yksi iso syy joka tosin johtui alkoholismista. 

kuinka kauan sä asuit siellä? 

muutaman kuukauden päälle 10 vuotta. Sen lisäksi asuin vastaanottokodissa puoli vuotta. 

oliko sulla siellä paljon kavereita?

No muutama keihin pidän edelleen yhteyttä, yhtä näin viimeksi eilen räkäläkierroksen merkeissä. 

 piditkö sitä ikinä kotina? 

En. En ikinä sanonut lastenkotia kodiksi vaikka se oli oikeastaan ainut koti miikä mulla oli koska en mä pitänyt sinänsä vanhempienkaan asuntoa kotina kun en ikinä ollut yötä enkä osannut suhtautua vanhempiini ns "normaalisti" eli en uskaltanut ikinä suuttua tms enkä luottanut tai uskaltanyt olla oma itseni täysin. 

kuinka usein olit vanhempien luona?

Max. kerran viikossa kummankin luona, äidin luona lauantaina ja iskän sunnuntaina. Mutta en mä siellä joka viikonloppu todellakaan käynyt, saattoi olla monen kuukauden tauko kun en nähnyt kertaakaan. Isän tapauksessa oli kahden vuoden tauko kun en kuullut siitä sanaakaan. 

 tiesikö sun kaverit että asuit siellä?

Suurin osa ei. Vain yksi tiesi luokalta. Eikä mulla paljon kavereita ollutkaan. Ja sekin luokkalainen sai tietää vahingossa eli en itse kertonut. Häpesin sitä niin paljon etten uskaltanut kertoa kun pelkäsin että jään yksin. 
Toiselle luokkalaiselle kehen pidän yhteyttä nykyäänkin, kerroin vasta pari vuotta sitten.

5 hyvää ja huonoa puolta sun lastenkodista 

+Ilmapiiri oli hyvä
+aikuiset oikeasti välitti, omahoitaja ainakin
+hoitajat pysyi samana
+oli samanikäisiä kavereita
+tehtiin reissuja

-mulla oli huonekaveri ensimmäiset 7 vuotta eikä tultu kauhean hyvin toimeen
-oli ei niin kivoja hoitajia
-pakolliset jutut
-paras kaveri oli toisella osastolla
-lastenkoti oli kamalan mäen päällä



Siinä se nyt oli, anteeksi että sen tekemisessä kesti näin kauan. Tuliko lisäkysymyksiä?

sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Kuulumisia pitkästä aikaa

Anteeksi pitkä hiljaisuus. Ja anteeksi etten ole saanut edelleenkään kysymyspostausta tehtyä. Nyt kirjoitan muita kuulumisia.

Mullakin alkoi tosiaan kesäloma perjantaina. Kouluvuosi meni todella hyvin, todistuksessa lähes kaikki kolmosia ja sain stipendinkin. Oon tykännyt edelleen tosta koulusta ja ilolla jatkan syksyllä.

Kesäsuunnitelmia ei hirveästi ole. Vironmatka ja sukuloimista. Ehkä myös ruisrock jos saan seuraa.

Muuten mulle ei kuulu mitään ihmeellistä. Käyn terapiassa parin viikon välein. Lääkkeitä on alettu vähentämään, aloitettiin mirtazapinista ja seuraavaksi vuorossa levozin jos siihen suostun. Olen vähän epäileväinen sen suhteen että miten nukun jos se lopetetaan. No sen näkee kai sitten...
Masnnuksen suhteen menee ihan hyvin, ei ole mitään sen kummempia.

Ainoa mikä aiheuttaa vähän päänvaivaa on syöminen. Vähän odotinkin tuleeko syömisoireilua tänä kesänä. Sen kanssa pitäisi nyt vaan olla tarkkana ja pakottaa itsensä syömään kun siihen vielä itse pystyisi. Mutta. Se ei vaan ole niin helppoa, päähän ei vaan mahdu ne negatiiviset puolet vaan ajattelen ettei tä pieni laihduttaminen mitään tai ketään haittaa, että kyllä tä pysyy hanskassa. Mutta kun tä lähtikin niin epäterveellisesti niin lähtökohdat normaaliin laihduttamiseen ei ole kauhean hyvät. No, kai tä tästä ja syksyllä luulisi viimeistään helpottavan. Pitää vaan pitää huoli etten joudu mihinkään osastokuntoon muhin en todellakaan ikinä enää halua, ikinä.

No en tiedä mitä muuta kirjoittaisin kun mulle ei kuulu mitään šen kummempia. Veikkaan että tä blogin loppu alkaa häämöttämään pikkuhiljaa kun en keksimitään kirjoitettavaa... Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja niin myös mun blogin pitäminen. En tarvitse tätä enää kun voin puhua kavereille ja tukihenkilölle ja terapeutille ja muille aikuisille.

Mutta ainakin sen kysymyspostauksen vielä väsään!

torstai 23. huhtikuuta 2015

kysymyspostaukseen vielä kysymyksiä?

Mä ajattelin tässä piakkoin vastata kysymyksiin lastenotiajoista, joten jos on vielä kysymyksiä niin niitä saa tulla vielä kysymään tähän postaukseen. Kiitos! :)

keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

KYSYMYSPOSTAUS LASTENKOTIAJOISTA

Mä päätin, että teen kysymyspostauksen koskien lastenkotiaikoja! On ollut tarkoitus tehdä postaus siellä elämiseen liittyen mutta päätinkin kertoa sen, minkä te haluatte tietää! Eli paljon kysymyksiä kehiin, kiitos :) Ihmisten tai paikkojen nimiä en kerro, enkä muiden lasten henk. koht asioita, muuten saa kysyä mitä vaan :)

lauantai 21. maaliskuuta 2015

Tä menee niille joil on paha olla kun elämä lyö sata-nolla

Huh kun viimepostauksesta on paljon aikaa, melkeen 2 kuukautta! Ei mun elämässä tapahdu mitään kummempia, koulua ja kavereita.
Ajatttelin nyt kuitenkin tulla jotakin kirjoittmaan,

Mulle kuuluu ihan hyvää tällä hetkellä. Itseasiassa parempaa kun vähään aikaan. Ahdistuksen kanssa kun on ollut vähän ongelmia. Nyt ei ole ahdistanut useinkaan, tosi harvoin ahdistaa kovasti.
Mieliala on ollut ihan hyvä ja muutenkin elämä menee ihan jees,

Itseasiassa musta tuntuu että mun masennus on oikeasti hävinnyt. Mä voin nyt varmaankin sanoa että olen ainakin lähes täysin parantunut masennuksesta. Mieliala on ihan normaali, välillä vähän ahdistaa muttei varsinaisesti masenna. En mä koe olevani enää masentunut. 

Ette tiedäkään miten ihana toi lause oli kirjottaa! Mä olen sen verran kauan ollut masentunut ja luullut etten koskaan tule parantumaan ja nyt huomaan etten olekaan enää masentunut omasta mielestäni, En tiedä tuleeko mulle vielä masennusjaksoja, että onko tämä vain joku vaihe kun ei masenna. Mutta mä kyllä luulen ettei niitä takapakkeja ainakaan niin rajuina tule, Tietenkin jos jotain tapahtuu mutta jos ei tapahdu niin mä luulen että mieliala pystyy normaalina.

Mä en voi edes verrrata itseäni siihen mitä olin kun masennus oli pahimmillaan. Mun ajatusmaailma oli silloin täysin erilainen kun nykyään. Nykyään ajattelen normaaleja asioita, en ajattele kuolemaa tai yleensäkään masennusta, Koska sitä ei ole. Mulla ei ole enää mitään hätää. En halua kuolla. En aio tappaa itseäni. En ajattele itsestäni enää niin negatiivisesti. En esimerkiksi halua pilata kehoani viiltelemällä tai syömättömyydellä sen takia että vihaan itseäni. Olen miljoona kertaa sosiaalisempi kuin pahimpina aikoina. En silloin pitänyt mitään yhteyttä kavereihin, se vei voimia ja olin varma ettei kukaan mun kanssa halua olla. Nyt on täysin toinen tilanne. Pystyn ja haluan ottaa kavereihin yhteyttä ja nähdä niitä useampana päivänä viikossa kun ennen näin max. kerran kaksi kuukaudessa lastenkodin ulkopuolella kavereita ja sekin vei voimia. Nykyään päinvastoin saan voimaa kavereista ja elämä olisi paljon tylsempä ilman kaikkia ystäviä ja kavereita.

Teen nykyään normaaleja asioita kun ennen istuin vain huoneessani koneella tekemättä mitään muuta. Jaksan olla koko päivän menossa kun ennen yksi asia päivässä oli jo melkein liikaa. Jaksan käydä koulussa eikä se vie voimia. Vielä kaksi vuotta sitten kolme kurssia lukiossa oli liikaa. Nykyään jaksan kaheksan tunnin koulupäivät ihan niin kuin muutkin. Olen väsynyt mutten sen enenpää kuin muutkaan. Saan koulustakin voimaa koska siellä on kiva olla ja pidän siellä opiskelusta ihan oikeasti ja luokkakin on tosi kiva.

Mikköhän mulla on ollut se asia joka on auttanut toipumisessa eniten? En osaa sanoa, mutta osaan muutaman asian sanoa jotka on varmasti auttanut: Terapia, kaverit ja elämän normalisoituminen.  Mutta myös se, että olen saanut ottaa rennommin kun on tarvinnut. Esimerkiksi viime vuoden koulu oli todella hyvä toipumisen kannalta koska ei tarvinnut ottaa paineita koulusta. Mutta toisaaalta tänhetkinenkin koulu on auttanut kunn olen löytänyt kiinnostavan alan ja aamulla on kiva herätä kouluun. Jaksan tehdä kaikki raportit ja kaikki koska tykkään opiskella Vielä reilu vuosi sitten se kuulosti aika utopistiselta mutta nyt se on totta.

En osaa sanoa kellekään, miten parantua mutta voin antaa muutaman neuvon: Lepää kun tarvitset lepoa. Sairasloma, osasto, mikä vaan sopii itselle. Sei ei auta ketään että joutuu käyttämään kaikki voimat vaikka kouluun jos niitä ei ole. Ja kaverit, älä päästä niistä irti. Yritä pitää yhteyttä koska mulla on auttanut kaverit hirveästi. Ja keksi mieluista tekemistä; Ei tee hyvää vain olla kotona kuukaudesta toiseen tekemättä mitään. Esimerkiksi erilaiset ryhmät, tai jotain mitä nyt omalla kotikunnallasi on. Kiinnostava tekeminen auttaa kuntoutumisessa ihan älyttömästi, niinkuin mulla nyt tämä koulu. Ja jutteluapu: Ilman terapiaa en olisi tässä kunnossa.
Ja olkaa rehellisiä kavereille, ette kuole jos olette rehellisiä, saatatte päinvastoin yllättyä kun kerrotte rehellisesti mitä kuuluu. Mä oon saanut apua kavereilta kun olen rehellisesti kertonut vaikeistakin asioista. Se helpottaa hirveästi kun ei tarvitse salailla ja saa puhua kun jokin painaa mieltä.

Onko joillain teistö jotain vinkkejä toipumiseen, mikä on itsellä auttanut? :)

tiistai 20. tammikuuta 2015

Turhaa angstia

Mun on pakko tännekin kai myöntää, että mun syömiset ei ole ehkä niin hyvällä mallilla mitä olen ehkä antanut ymmärtää. Tuntuu että edistymistä tapahtuu pääkopassa mutta se ei nyt jostain syystä siirry käytännön tasolle asti. En syö kovin säännöllisesti tai monipuolisesti tai aina ihan riittävästi.

Syön koulussa joo silloin kun olen koko päivän eikä koulu ala ruokailun jälkeen tai lopu ennen. Mutta aina en koulussakaa  syö ja sillon saattaa syöminen jäädä aika naurettavaksi.

En tiedä miksi tä on niin älyttömän vaikeaa eikä normaalisyöminen tahdo millään onnistua. On mulla motivaatiota päästä tästä eroon mutta en silti jotenkin tee asialle mitään. En halua kohdata ahdistusta ja välttelen sitä sillä etten syö aina vaikka pitäisi. Tekosyitä syömättömyyteen löytyy aina. En ehdi, syön/söin kuitenkin koulussa niin ei tarvitse syödä aamupalaa/päivällistä.  En jaksa mennä kauppaan, oon syönyt tarpeeksi koulussa niin en voi syödä muuta, kello on jo noin paljon, edellisestä ateriasta on vasta liian vähän aikaa jne.

Pitäisi vaan yrittää syödä säännöllisesti mutta aterioita jää ihan liian helposti pois. On ihan liian helppo kuunnella niitä ajatuksia mitkä sanoo että olen läski enkä ansaitse syödä.

Ja kun se on fakta että olen lihonut huomattavasti. En oikeasti ole ylipainosta kaukana, muutaman kilon päässä. Ja sen takia syöminen on myös vaikeaa kun en halua lihoa yhtään enempää, päinvastoim haluaisin joku 8 kiloa vähintään pois, olisin vielä normaalipainoinen senkin jälkeen. Jos söisin normaalimmin nii  paino voisi tippuakin jonkun verran, tai sitten ei. Mutten halua että paino nousee yhtään enempää.

Äh ei tässäkään postauksessa ole mitään järkeä, ei tätä varmaan pitäisi edes julkaista. Mutta julkaisenpahan kuitenkin

maanantai 12. tammikuuta 2015

Viiltely

Halusin nyt kirjoittaa tästäkin aiheesta ja jakaa omia kokemuksia.

Aloitin viiltelyn reilu 4 vuotta sitten, 2010 loppusyksystä. En muista mistä se "idea" lähti tai miksi aloin viiltelemään. Tai siis joo ahdistuksen takia tietenkin ja itsevihan, mutta ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan. Luulen kyllä, että ilman nettiä en olisi ikinä alkanut viiltelemään.. Muistan että ihan ensimmäiseksi ennen varsinaista viiltelyä kirjoittelin harpilla sanoja reisiin kuten FAT ja UGLY. Onneksi ne ei näy enää..

Jossain kohtaa jäin viiltelyyn koukkuun ja siitä tuli osa elämää ja normaali ahdistuksenhallintakeino kun en osannut hallita sitä muilla tavoilla, paitsi syömättömyydellä joka ei sen parempi keino ole. En  viiltänyt kovin syvään vaan jäljet lopulta aina parantui, mutta aloin viiltelemään yhä useammin eikä edelliset ehtineet parantumaan ennen uusia jonka tähden reidet olivat aika karseat kun viiltoja viiltojen seassa ja päällä. Käsiin en pahemmin viilellyt koska ne olisi ollut vaikempi peittää.

Lopulta kun lastenkodissa saatiin tietää toukokuussa 2011 mun blogin löydyttyä, että sairastan masennusta ja syömishäiriötä, jäin myös kiinni viiltelystä. Muistan edelleen terkkarin ja koululääkärin ilmeet kun ne näki mun viillellyt reidet kun lastenkodin omahoitaja kertoi mun tilanteesta ja jouduin keskusteluun ja punnitukseen.

Silloin vähensin viiltelyä koska mun kädet ja jalat tarkistettiin lähes joka päiv ja jos uusia viiltoja löytyi, koko mun huone ratsattiin terien varalta ja multa vietiin kaikki terottimista harppeihin.

Jotenkin sen takia sain oltua todella hyvin viiltelemättä pitkään, varman kolme kuukautta jonka jälkeen viilsin taas. Mutta sekin jäi vain kertaan ja sen jälkeen olinkin kaksi ja puoli vuotta ilman viiltelyä.

Se ei ollut todellakaan helppoa, näin unia joissa viilsin ja koko ajan mielessä pyöri terät ja näin mielessäni kuinka viiltäisin isoja haavoja milloin mihinkin ja uneksin siitä että koko kroppa olisi täynnä viiltoja, ihan sen takia kuinka paljon vihasin itseäni ja sen takia kuinka paljon mua ahdisti. Mutta jollain ilveellä en sortunut ja lopulta alkoi helpottamaan eikä enää pyörinytkään viiltely mielessä koko ajan, Huomasin muutoksen siinä kun sh-polikäynteihin tuli pitkä tauko eikä mulle enää tullutkaan enää ekana mieleen että nythÄn voin viiltää ihan rauhassa kun kukaan ei tarkista käsiä tai jalkoja! Kun lopulta lastenkodin hoitajat lopetti säännöllisen tarkistamisen ja antoi sheiverit ja sakset ja muut takaisin.

Mutta jotain tapahtui tänä keväänä. Yhtäkkiä vointi huononi rajusti ja aloitin viiltelyn uudestaan oltuani kaksi ja puoli vuotta viiltelemättä ja siitä tuli tapa, sitä tapahtui usean kerran viikossa jonkun aikaa kunnes joudin osastolle ja tuli tauko. Sen jälkeen taisin viiltää kerran tai pari, jonka jälkeen sain oltua neljä kuukautta ilman. Vointi oli kai niin hyvä etten kokenut kovaa tarvetta viiltää vaan pystyin mieluummin ottamaan vaikka opamoxin jos ahdisti.

Mutta. Nyt pelkään että olen jäämässä siihen taas koukkuun. Se pyörii mielessä lähes jatkuvasti ja jos vähänkään ahdistaa, haluan viiltää. Ja teen sitä mieluummin kun otan opamoxin. Toinen pohje alkaa näyttämään pikkuhiljaa todella kivalta... Käsistä olen pysynyt erossa, en halua pilata niitä enää ikinä viiltelyllä, mutta pelottaa kyllä että joku kerta teenkin käsiin jonka jälkeen alankin tekemään aina käsiin ja niistä tulee kamalan näköiset ja saan sanoa heipat lyhythihaisille pitkäksi aikaa.

Ja kamalinta tässä on se, ettei mulla ole motivaatiota lopettaa sitä. Joo, mua oikeasti hävettää että viiltelen vaikka pystyin jo olemaan yli kaksi ja puoli vuotta ilman ja kestin vaikka olisi kuinka ahdistanut ja nyt sorrun suht helposti viiltelemään. Ei, en halua sillä huomiota, kaikkea muuta. Mutta silti teen sitä. Nyt olen kaksi kertaa viikon sisään viillellyt ja mitä useammin viillän, sitä helpompi siihen on taas sortua.

Kumpa en olisi ikinä alkanut viiltelemään, Mulla on ikuiset arvet siitä ja joskus todellakin alkaa kaduttamaan. Toivon että kaikki nuoret ihmiset miettisi ennen kun alkaa viiltelemään. Tiedän ettei silloin kiinnosta että sulla saattaa olla kymmenen vuoden päästä vielä arvet siitä, mutta silti kannattaisi miettiä. Okei, mä en silloin osannut missään nimessä ajatella että olisin elossa niin kauan että ne alkaisi kaduttaa. Sen takia viiiltelinkin niin suruttomasti. Mutta nyt kun en ole niin masentunut, teen sitä edelleen. Se kertoo ehkä jotain siitä kuinka koukuttavaa se on. Ja nostan oikeasti hattua niille ketkä sen homman on pystynyt lopettamaan ja toivon ettei ketään teistä enää ikinä sortuisi niinkuin mä, koska siihen jää niin helposti koukkuun ja siitä tulee taas normaali ahdistuksenhallintakeino.

Myönnän, että joskus pidin viiltelyjälkiä kauniina itselläni, mutta se johtui siitä että ajattelin että ansaitsen ne koska olen niin ruma ja kuvottava ihminen. Jos näin isoja viiltoja jossain blogissa, ajatttelin vain että mäkin haluan tollaisia itselleni kehon täyteen, Nykyään ne on mielestäni vain rumia ja kertoo vain omalla kohdalla typeryydestä. Hassua miten ajatusmaailma voi olla ihan sekaisin.

En nyt tiedä miten ajattelin päästä siitä tavasta eroon. Onko jollain vinkkejä jakaa sen suhteen? :) koska en halua koko kehoani pilata tällä tavalla.Ja no joo tiedän että pitää vaan päättää olla viiltelemättä mutta se päätös meinaa unohtua kun ahdistaa tarpeeksi...

torstai 8. tammikuuta 2015

viimeinen polikäynti ja pohdintaa syömishäiriöstä paranemisesta

Mulla oli tänä aamuna viimeinen käynti sh-polilla. Tiesin etukäteen jo etten enää tule käymään siellä, koska tosiaan ikä tulee vastaan ja itsekin olen sitä mieltä että käynnit olisi hyvä jo lopettaa, olen saanut jo kaiken hyödyn irti mitä mun on mahdollista saada. En mä enää hyödy punnituksista ja verennnpaineen mittaamisesta tai siitä että kerron ympäripyöreästi että syöminen menee ihan ok ja mutenkin kuuluu ihan suht hyvää. Voin terapiassa tehdä sen saman joten turha mun on siellä polilla enää käydä. Kävin mä siellä kuitenkin kolme ja puoli vuotta.

Mä uskon kyllä että pärjään syömishäiriön kanssa jatkossakin. Mulle on tullut ravitsemusterapeutin käynnin jälkeen jonkinnäköinen näyttämisen halu ja viimeinen polikäynti antoi siihen vain lisäpotkua. Haluan näyttää että mä kyllä pystyn paranemaan tästä paskasta jos niin haluan.

Tiedän ettei tä halu eikä päätös kanna jatkuvasti, mulle tulee niitä hetkiä kun olen valmis heittämään kaiken työn hukkaan jotta saisin laihduttaa. Mutta, pääasia on se, että tiedän että niin tulee käymään ja tiedän, että se menee ohi, että en enää saa niitä samoja kiksejä kuin joskus sain. Kai mä olen yksinkertaisesti kasvamassa tästä yli ja tajuan kuinka lapsellisen se musta tekee että leikin ruualla. En halua enää olla se sama ihminen ketä olin 15-vuotiaana kun syömishäiriö karkasi käsistä ensimmäistä kertaa. En enää jaksa tätä ruuan kanssa pelaamista ja itseään vastaan taistelemista.

Tiedän myös, ettei se ole niin yksinkertaista että vain sanon näin ja se on siinä. Tiedän varsin hyvin että se on vain alku. Sen jälkeen alkaa se todellinen taisteleminen eikä se ole aina helppoa, mutta se on vain pakko jossain kohtaa tehdä ja nyt tunnen olevani ehkä vihdoin oikeasti siihen valmis. Olen valmis jättämään tän koko paskan taakse, en halua enää piiloutua syömishäiriön taakse vaan haluan päästä siitä kokonaan eroon.

Haluan myös oppia hyväksymään itseni ja pitämään itsestäni tällaisena. En mä koko elämääni halua kantaa tätä itsevihaa joka paikkaan mukana. En haluaisi kertaakaan satuttaa itseäni sen takia että vihaan sitä mitä  olen. Se on pitkä tie, mutta sen takia mä terapiassa käyn että opin hyvksymään itseni, se on yksi suurimmista projekteista terapiassa. 
Ja luulen että yksi hyvä tsemppari on se, että opin uskomaan kavereita siinä. että ne hyväksyy mut ja pitää musta tällaisena, koska mulla on kuitenkin jonkun verran kavereita eikä ne ikinä esimerksiksi sano että hyi kun näkee mut. Jos muut hyväksyy mut, niin miksen itsekin opettelisi? Muidenkin on helpompi pitää musta jos itsekin pidän. Tai niin ainakin luulen. 


Joten alkaisiko tästä nyt kunnon tsemppaus ja viimeinen yritys päästä syömishäiriöstä eroon lopullisesti? :)