tiistai 27. joulukuuta 2016

Blogin viimeinen postaus

Mä oon miettinyt tän blogin kohtaloa. Mä en selvästikään kirjoittele tänne enää oikeastaan ollenkaan. Olisiko aika lopettaa tämä blogi. En koe enää halua edes kirjoittaa tänne.

En haluaisi tavallaan lopettaa, olen kuitenkin kirjoittanut blogia vuodesta 2010. Mutta ehkä nyt on aika päästää tästä irti.

Eli toisinsanoen: Tämä on tämän blogin viimeinen postaus. Kiitos kaikille lukiojille, ootte ollut iso tukijoiukko viimevuodet. Toivon kaikkea hyvää lukjoilleni. Mut löytää kylläkin instagramista, sinne mä kirjoitteen kyllä.

tiistai 18. lokakuuta 2016

muutosten aika?

Mun pitäisi nyt oikeasti saada tehtyä joitain isoja muutoksia elämän suhteen. Oon todennut useiden ihmisten kanssa ettei tä meno voi näinkään jatkua, vähän niinkun leikin hengelläni loppupeleissä vaikken sitä halua uskoa.

Yksi asia on viiltely. Olin tyhmä ja viilsin pitkästä aikaan ja no, nyt en muuta mietikään kuin sitä. Keskellä yötä saatan herätä ja olla täysin valmis viiltämään. Koko ajan kun olen yksin, joudun taistelemaan viiltämistä vastaan. Eilen sain oltua viiltelemättä tasan sen takia, että teippi on lopussa.  Tänään en ostanut uutta, jotain hyvää. Mutta joo, se pitäisi saada loppumaan kun se meinaa heti lähteä käsistä. Ja oon todennut että sitä ei voi lopettaa pikkuhiljaa, vaan kierre pitää kerrasta katkaista ja pitäytyä päätöksessä, ettei ikinä enää. Koska jos sitä ajattelee niin, että kyllä mä sitten vielä joskus, en ole valmis lopettamaan, jos vielä kerran ja sitten lopetan; se ei toimi, mä en saa ikinä lopetettua jos pitäydyn tossa ajatuksessa kiinni. En ole pystynyt tekemään päätöstä lopettamisesta, mutta se pitäisi tehdä. En mä halua kuitenkaan vaikka viiden vuoden päästä olla edelleen samassa tilanteessa. Tai no, todennäköisesti tilanne olisi silloin paljon pahempi kun tä tuntuu kokoajan vain tavallaan pahentuvan. Koko ajan isommat haavat tuntuu pieniltä pintanaarmuilta, pitäisi kokoajan tehdä syvempää jälkeä. Ja no, jos menen vielä syvemmälle niin mulla ei oikeasti ole lopulta toimintakykyä kädessä.

Viiltelystä on vain nin helvetin vaikeaa yrittää luopua kun sen on aloittanut 15-vuotiaana. Tossa juuri mietin että viimeisen vuoden aikana tä on vähän alkanut lähtemään lapasesta, haavoista on tullut kokoajan syvempiä. viime joulukuussa kävin tikattavana ensimmäistä kertaa. Ja ties kuinka monta sen jälkeen. Viimeksi edellispäivänä. Ja kun katson käsiä niin onhan se aika surullista että vuodessa olen saanut kädet tähän kuntoon ettei voi laskea edes arpia enää. Jos tä vielä jatkuu näin pitkäänkin niin en halua edes kuvitella raajojen kuntoa sen jälkeen, nytkin jo hävettää tarpeeksi.

Toinen asia mikä vissiinkin pitäisi oikeasti saada kuntoon on ruokapuoli. Alkaa pikkuhiljaa tuntua fyysisessä kunnossa se, etten syö tarpeeksi monipuolisesti. Myönnän että ruokavalio on aika tarkkaan rajattu eikä se varmaankaan ole kovin suuri ihme että jouduin rautakuurille. En tosiaan tiedä mitä sillekin teen. Nytkin tarpeeksi ahdistaa keho ja syöminen ja sitä pitäisi lisätä ja monipuolistaa. Toki mun keho alkaisi varmaan toimia kunnolla jos alkaisin syömään tarpeeksi. Oon vaan siirtänyt siitä ja tuudittautunut siihen että kyllä mä syön tarpeeksi, liikaakin koska olen näin iso ja painava. Okei painoa en tiedä mutta silti. Liian paljon. Vaikka paino ei varmaan kauheaan nousuun lähtisi jos söisin paremmin. Mutten pysyy tekemään muutosta, se tuntuu niin helvetin pelottavalta. Vaikka pikkuhiljaa alkaa kehokinn ilmoittamaan että jotain muutosta tarvitsee tehdä.
Silti haluan vain vähentää syömistä kun kuvittelen silllä laihtuvani ja saavani kontrollin tunteen. Tasan tiedän että jos keho ei nytkään toimi niin  luultavasti vähentämällä syömistä se ei sen paremmin ainakaan toimi.

Isoja muutoksia siis pitäisi tehdä ja nä on sellaisia mitä ei voi vaan venyttää loputtomiin vaan alkaa kohta tulla rajat vastaan kummankin suhteen, jos haluan pysyä toimintakuntoisena. Tuntuu ihan kamalalta edes ajatella että oikeasti pitäisi muuttaa käyttäytymistä, mutta se on pakko jossain kohtaa kuitenkin tehdä. En tiedä milloin oikeasti pystyn tekemään muutoksia kummankaan suhteen, mutta yritän oikeasti valmistautua siihen. Pahimmalta ehkä tuntuu tällä hetkellä viiltelystä luopuminen. Tuntuu ettten tosiaan ole valmis siihen. Mutta kun faktoja katsoo, onko tässä oikeasti mitään järkeä? ja nyt vielä saan kokoajan lisää keinoja mitä voin käyttää sen sijaan kun olen siellä DKT:ssa, niin eikö nyt olisi juuri oikea hetki? Olisi varmaan joo. Helpommin sanottu kun tehty, mutta kaipa mä siihen pystyn kun saan viimeisen motivaatiopisaran, että pystyn vaikka heittämään ne terät helvettiin. Olen mä ennenkin pystynyt olemaan tosi pitkään viiltämättä. 2,5 vuotta. Eli kyllä kai mä siihen pystyn jos niin haluan. Haluanko? joo ja en.

joo ehkä lopetan tän tähän kun toistan vain samaa. Mutta, nä on vaan faktoja että jotain pitää tehdä. Onneksi käyn terapiassa mistä saan tukea muutoksen tekemiseen.




lauantai 10. syyskuuta 2016

when people run in circles, it's a very very mad world

Mitä mä muka vielä tässä teen
ei tässä ole mitään järkeä
ei mitään syytä yrittää
niin kovasti vain haluan että tä loppuu
en mä kuulu tänne,
 en kai koskaan olekaan kuulunut
En mä vaan halua tätä
elämää
mitään

tiistai 30. elokuuta 2016

long time no see

En ookaan pitkään aikaan taas tännne päivittänyt.

Mä en osaa sanoa miten mulla menee. Hyvin ei ainakaan. Oon ihan vitun loppu. Mutta onneksi tänään kävin koulussa ja tultiin tulokseen että  jätän koulun nyt kokonaan tauolle joksikin aikaa.
En mä tiedä mitä tänne kirjottaisi. Kaipa tässä vaan yritetään pysyä hengissä. Siinäkin mua autetaan tällä hetkellä todella tiiviisti. Käytännössäkatsoen mulla on jatkuvasti seuraa, ympäri vuorokauden.

No, oonpahan sitten oppinut itkemään kavereiden nähden kun se on ollut lähes mahdottomuus aiemmin.  Eikä ole mitään pahaa tapahtunut.

Äh en mä keksi mitään kirjoitettavaa, tällanen lyhyt moikkaus tä sitten kai oli, olen hengissä.

keskiviikko 3. elokuuta 2016

valintoja

Mä en mitenkään ymmärrä että alle kahden viikon päästä pitäisi olla koulussa. hirveä ahdistus kun edes ajattelee asiaa. Ei sillä etten pitäisi kyseisestä alast yms. mutta se työn määrä, en tiedä onko musta siihen. samantien kun päästää ajatuket harhailemaan siihen suuntaan niin alkaa ahdistaa. Hirveeät suorituspaineet, vedin jo yhden vuoden ilman yhtäkään kurssisuoritusta ja hävettää jos en tänäkään vuonna pysty normaaliin koulunkäyntiin. Enkä tiedä missä menee raja että kuinka kauan saan uusia saman vuoden.

Ja sitten, mun pitäisi myös saada päätös tehtyä DKT:sta. En vaan oikeasti osaa päättää. Ei ole periaatteessa mitään kovin hyvää syytä jättää kokeilematta mutta äh. Jollei se sovikaan mulle? Vien jonkun sellaisen paikan ketä olisi hyötynyt kyseisestä terapiamuodosta. Ja jos päätän aloittaa sen, niin miten mä jaksan koulun sen ohella? En tosin vielä tiedä kuinka raskasta kyseinen terapia on mutta vähän epäilyttää kun katsoo kaikkia papereita mitä sieltä oon saanut. Ja tulee hirveä määrä poissaoloja varsinkin keväällä.äh. Ja jos pitäiis valita, koulu vai terapia? mitä sitten teen.  Käytännössä siis vointi vai koulu? Koska en nyt hirveästi ole saanut polikäynneistä hyötyä enkä pääse kelan tukemaan psykoterapiaan kun juuri siellä olin. Ja yksi vaihtoehto on että kävisin vuoden jollain terapeutilla tai jotain sellasta mulle selitettiin että kaupunki maksaa vuoden vielä jos haluan, tietyillä terapeuteilla. Vuosi on vaan hirveän lyhyt aika mulle jos on uusi ihminen, ja samalle terapeutille en halua vaikka kuulemma pääsisin, en vaan koe hyötyväni siitä enää.

Mä en vaan osaa tehdä tämmöisiä päätöksiä. Viikko aikaa päättää DKT:sta enkä edelleen osaa sanoa aloitanko vai en. olisiko parempi vain päättää että pidän välivuoden ja keskityn DKT:hen, vai aloittaa koulu ja DKT molemmat, vai vain koulu ja jättää DKT kokonaan pois? ähhhhh. Ja vielä vaikeamman tästä tekee se fakta että itsetuhoisia ajatuksia on enemmän kuin tarpeeksi, vaikea yrittää tehdä näin kauaskantoisia päätöksiä kun en nää edes kahden viikon päähän realistisesti.

maanantai 25. heinäkuuta 2016

Loputon väsymys

Mulla on ollut jonkun aikaa vähän parempi fiilis, tai oli. Noin viikon verran. Nyt tuntuu että olen vain tyhmä kun ajattelin että se kestää. Haha, paskat, ei se ikinä kestä. Sen takia vihaan tätä. Hetken välillä saat tuntea parempaa oloa, naurat jopa aidosti ja kavereiden seura ei ole pelkkä velvollisuus. Hetken voit miettiä muutakin kuin kuolemaa. Mutta aina jossain kohtaa napsahtaa, ja palaat todellisuuteen. Ihan kuin joku painaisi valokatkaisimen alas, ja taas kerran olet pimeydessä missä mikään ei tunnu hyvältä.

Mulla on vaan olo, että mä en jumalauta yhtäkään pudotusta jaksa enää. Olen jo omasta mielestä todistanut, että ei tä tästä miksikään muutu. Enkä jaksaisi tätä samaa. Taas tekee niin perkeleesti mieli vaan luovuttaa, ja kuolla.

Hassua tässä on se, että vaikka mä haluan tappaa itseni, niin sekin tuntuu ylivoimaiselta nyt, en jaksaisi edes tappaa itseäni tällä hetkellä. Olen nyt vain väsynyt, niin väsynyt. Voisin vaan nukkua, ja nukkua. Viimepäivät olenkin vaan lähinnä maannut sängyssä, vaikka vietettiin kaverin 18-vuotissyntymäpäiviä. Hävettää tajuttomasti etten vain pystynyt. Sanoin vain että olen väsynyt mikä on totta. Mutta tä onkin psyykkistä väsymystä, mikä luultavasti ilmenee myös fyysisenä jaksamattomuutena. Yritin syödä rauhottavia jos paha olo helpottaisi mutta ei mitään vaikutusta. Ei tätä pahaa oloa ota pois mikään lääke. Eikä väsymystä mikään unimäärä.

Kaikki tuntuu ylivoimaiselta. En muista milloin olisi ollut näin paha pudotus. En edes tiedä miten saint tänkin kirjoitettua.

lauantai 2. heinäkuuta 2016

kuulumisia

Pitäiskö mun tännekin jotain kirjoittaa. Oon vaannyt päivitellyt instagramia ja tä on vähän jäänyt.

Mutta niin. Mulle ei nyt kuulu mitään hirveän hyvää, aika paskaa näin suoraansanottuna. Masennus on syventynyt ja kokoajan on paha olla, ja se sitten purkautuu kun olen yksin hirveinä ahdistuskohtauksina. Eilenkin päädyin psyk. Päivystykseen kun joku oli soittanut ambulanssin. Pääsin kotiin onneksi.

Mulle on useaan kertaan nyt puhuttu osastosta ja eilen polilla mua vöhän jo uhkailtiin, mutta mä en aio mennä. Siitä ei oo mun voinnille mitään apua että istun siellä neljän seinän sisällö miettimässä kaikkea ja syömässä bentsoja säännöllisesti.

Mä en nyt vaan tiedä mitä tälle tilanteelle voi kukaan tehdä mitään. Miten kukaan mua voi auttaa sen enempää kun on nyt auttanut jo? Mä saan kaiken mahdollisen avun ja silti voin näin helvetin huonosti.

Ja kun mä en oikeastaa  enää enempää apua halua kun en halua että kukaan estää mua tekemästä itselleni mitää  jos niin haluan. Tyhmää ehkä joo, mutta tätä se masennus teettää.

Niin, ei kai mulla muuta. Ensi viikon olen sukulaisilla ja sen jälkeen onkin ihan harmaata. 11. Päivään asti olen nyt luvannut olevani hengissä enkä yhtään tiedä mitä se  jälkeen.

tiistai 21. kesäkuuta 2016

seuraa instagramissa

Aattelin tänne ilmoittaa että tein sitten itsekin toisen  instagramtilin, mut löytää sieltä nimellä _lostgirll_ :)  voi olla ettei ole kovin positiivinen tili tällä hetkellä ainakaan, eli omalla vastuulla seurailemaan.

maanantai 20. kesäkuuta 2016

hetken lähempänä kuolemaa


Menee se ilta näinkin
Miksi mä nyt näin tosissani valmistelen omaa kuolemaa? 
Monta kirjettä kirjoitettu ja muutenkin oon koko illan miettinyt mitä pitää tehdä ennen kun kuolen

Mä en vaan jaksa enää.
Helpottaa kun tietää että kuolema on lähempänä

Kai tää alkaa pikkuhiljaa oleman tässä

keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

pitkä pohdinta elämästä ja kuolemasta

Mikä helvetti siinä on, etten pysty päättämään mitä elämälleni teen. Koitanko elää, antaa hoidolle ja yleensä elämälle vielä yhden mahdollisuuden vai annanko tän jatkua näin, tai antaa lisää vauhtia alamäkeen.

Mä en vaan tiedä mitä haluan. Niin kovasti kun mä luulen haluavani kuolla, jostain syystä mä näiden kaikkien vuosien jälkeen yhä olen täällä. Eikö se tehty mulle selväksi jo 2012 kun omahoitaja suoraan sanoi että olisin jo tappanut itseni jos haluaisin kuolla?

Niin, mä en tiedä miksen mä ole pystynyt käytännössä toteuttamaan yhtäkään niistä monista fantasioista joista unelmoin päivittäin edelleen. En muista edes kuinka monta vuotta tätä on jatkunut. Aivan liian monta. Mutta. Mä olen kaikesta huolimatta pysynyt hengissä. Joku vaisto mulla on säilynyt, joka on pysäyttänyt aina kun olen ollut lähellä tappaa itseni.

Musta tuntuu että se on mulle yksi keinoa paeta pahaa oloa. Mietin keinoja joilla riistän itseltäni hengen. Olen kirjoittanut kirjeitä läheisille joissa vakuutan ettei kuolema johtunut kenestänään muusta paitsi itsestäni. Mietin miltä tuntuu hetki kun tietää kuolevansa, olla niin lähellä kuolemaa kuin voi olla, ja tietää että nyt se on loppu. Fantasioin siitä että veri purskuaa haavasta enkä voi asialle mitään. Fantasioin myös muista tavoista.

Pointti oli  että mietin kuolemaa ja muuta itsensä vahingoittamista paljon, oikeastaan todella paljon.
Mutta en ole toteuttanut  kuolemaan johtavia suunnitelmia. Eli kai mä jollain tiedostomattomalla tavalla haluan elää. Ehkä mä yritän helpottaa pahaa oloa miettimällä että mulla on mahdollisuus lopettaa se, aina on takaportti.

Mulla on myös kovin epätoivoinen olo tulevaisuuden suhteen. Pääsenkö koulusta, löydänkö töitä, tulenko ikinä kuntoon. Elänkö joskus normaalia elämää  ja se mua juuri pelottaa. Millainen olen normaalina? Miten mun kuuluu käyttäytyä? Mitä normaali elämä on?
Tottakai se pelottaa kun ei tiedä tulevasta. Enkä mä pysty tekemään päätöstä että yritän kaikkeni parantuakseni, otan hypyn tuntemattomaan ja katson mitä tapahtuu.

Toisaalta mulla ei ole mitään menetettävää, vai onko? Mitä pahaa mulle voi tapahtua jos  yritänkin kaikkeni ja otan avun vastaan ? Kai mä pelkään ettei hoito auta ja olen menetetty tapaus. Mutta samalla mä haluan kuolla niin miksei käyttäisi apua kun sitä tarjotaan. Aina mun on mahdollista jatkaa siitä mihin jäätiin, mua ei voi kukaan auttaa jos päätän että nyt tä oli tässä.

Mitä jos mun vointi alkaakin parantua, masennus ja ahdistus lievenee ja muuttuu normaaliin elämään kuuluviin negatiivisiin tunteisiin? Onko se huono juttu jos haluankin elää? Kai se on vaan todella pelottava ajatus, mä oon niin tottunut masennukseen ja ahdistukseen ja muuhun että ehkä se terveempi elämä pelottaa.

Mä oon kyllä silti niin kyllästynyt tähän pahaan oloon etten oikeasti jaksaisi tätä loputtomiin. Ja järkevin ratkaisu mun mielestä on itsemurha. Mutta mä en jostain syystä sitä edelleenkään ole tehnyt.

Äh, en vaan tiedä mitä tehdä. On niin epätoivoinen olo, en halua elää mutten pysty tappamaan itseäni.



tiistai 31. toukokuuta 2016

Et tiedä mistä alkoi ja mihin se päättyy mut se vie sua pimeään

Musta tuntuu että vointi on alkanut taas mennä huonompaan suuntaan, joka päivä yhä suuremman osan päivästä täyttää ahdistus ja yleinen paha olo. Kokoajan itkettää ja illat on usein ihan helvettiä.

Ajatukset pyörii taas enemmän itsetuhoisuudessa ja tuntuu ettei millään ole väliä, kaikki on yhdentekevää ja pitää pakottaa itsensä että saa mitään tehtyä.

Miksi kaikki tuntuu taas niin helvetin pahalta? 
En jaksa

maanantai 16. toukokuuta 2016

olet vallassa, olet olemassa ja kipu rinnassa on hetken selkeämpi

Viiltäessäni mä tunnen olevani elossa

Se paha olo valuu musta verenä
mitä enemmän verta, sen parempi

Haavat auttaa itsevihaan
mitä isompia, sen tyytyväisempi olen

Kipu saa mut tuntemaan jotain muuta 
kuin ahdistuksen


Ja jos vaikka sattuisi vahinko 
ja osuisin johonkin mihin ei saisi,
Vaikka valtimoon
se ei haittaisi


Ja tästäkö pitäisi luopua?
Siihen mä en ole vielä valmis

maanantai 9. toukokuuta 2016

pitkästä aikaa

Mä voisin vaikka välillä tulla päivittämään kuulumisia.

Mä en oikein tiedä mitä mulle kuuluu. Pahemminkin on mennyt. En oo tammikuun jälkeen kun 2 kertaa viillellyt ja se on multa jo tosi hyvin.
Syömiset vois mennä paremmin, syön vaan kännissä ja krapulassa.  Mutta voisin myös olla syömättä mitään.

Ahdistusta on ollut ihan tarpeeksi, ja itsetuhoisia ajatuksia. Mutta en oo tehnyt mitään itselleni moneen viikkoon.

Mulla oli tossa äsken dkt-arvio ja saan nyt kesäkuun alkupuolelle saakka miettiä haluanko sitoutua siihen vai en. Ja mä en tiedä että haluanko vai en. Ymmärrän että siitä voisi oikeasti olla hyötyä eikä mulla ole mitään kovin järkeviä perusteluja sille, etten alottaisi. Se on vaan vuosi ja siitä voi olla hyötyä. Se on tosi intensiivistä joo ja raskasta, mutta ei tänhetkinenkään tilanne kovin helppo mulle ole ja kyllä mä haluan apua esimerkiksi itsetuhoisuuteen.

Äh en mä tiedä. Tuntuu vaikealta että pitäisi sitoutua siihen, ettei tee mitään itselleen. No, mä mietin ja sitten teen lopullisen päätöksen. Fakta on vaan se etten mä pääse itsetuhosuudesta eroon muutakun olemalla tekemättä itselleen mitään.

Mulle tuli muuten viime lääkärikäynnin jälkeen uusi diagnoosi, f60.31, rajatilatyyppi. Se oli järkytys ja vaadin lääkäriltä perustelut että miksi se siellä lukee koska omasta mielestä en tosiaan täytä kriteereitä enkä halua että mulle diagnosoidaan persoonallisuushäiriö ilman kunnon perusteluja.
En yhtään ymmärrä mistä se sen sinne on ottanut, ollaan nähty tasan 2 kertaa eikä se edes tunne mua. Se on vanhojen tekstien perusteella luultavasti sen sinne laittanut mutta mä en hyväksy sitä ennenkun mulle todistetaan että mulla on se.

Joo mutta ei mulla kai nyt muuta tähän hätään. Halusin vaan ilmoitella itsestäni.

perjantai 15. huhtikuuta 2016

Mä oon nyt tehnyt sellasen asian, etten pysty oikeasti elämään itseni kanssa jos se johtaa siihen mitä pelkään. Mä oon ihan vitun kamala ihminen ja ansaitsenkin kuolla. 

Tähän ei paljoa järkeilyt auta, mä en voi tunteilleni mitään.  Vitun ääliöminä. 

sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

kotona vihdoin

Nyt mut on vihdoin uloskirjattu. Sitä vaan venytettiin ja venytettiin mutta nyt ei oikeasti ollu enää mitään syytä pitää mua kirjoilla. Yli kuukauden mä ravasin vaan keskustelemassa ja labroissa.

Lääkityksen ja labrojen takia mä siellä kai niin pitkään olinkin. No mutta onneksi oon nyt vapaa ja ikinä en sinne mene takaisin. Oikeasti ikinä. 

Aloitin koulunkin tossa hetki sitten. Saa nähdä miten se lähtee menemään.

Ei mulle kai mitään muuta. Menee vissiin ihan ok, paljon huonomminkin voisi mennä.




keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Huomenna ehkä uloskirjaus. Suunnitellaan tukea syömishäiriöön, ehkä sylistä.

Vaaka näyttää -15kg ja edelleen näytän inhottavalta läskiltä vaikka muut sanoo että selvästi on paino tippunut. Oonko mä ikinä tyytyväinen?

keskiviikko 24. helmikuuta 2016

syöminen

Syömishäiriö vie mua 6-0. Mä ihan oikeasti ajattelin että mä saan kotona paremmin syötyä mutta paskat. Joka päivä mä ajattelen että noniin, huomenna mä meen kauppaan ja ostan syötävää jotka myös syön. Sitten seuraavana päivänä keksin jonkun syyn miksen käy kaupassa kotimatkalla ja päätän taas että huomenna sitten. En huoli syömäseuraa vaikka sitä tarjoittaisiin. Tosin perjantaina mun luo tulee henkilö joka aikoo olla täällä niin kauan että syön.

Tä on oikeasti ihan törkeän pelottava tilanne kun tuntuu etten hallitse tätä ollenkaan. Mä en oikeasti tiedä miten mä pääsen tästä enää ylös. Mua pelottaa että tiistaina kun on uloskirjaus osastolta, ne keksii jonkun syyn pistää pakkohoitoon jos labrat ei näytä hyviltä. Tiedän että pakko yrittää tsempata ennen sitä ja myös syödä muinakin päivinä kuin perjantaina mutta mä en oikeasti näytä pystyvän siihen yksin. Eikä kukaan mun kanssa nyt päivästä toiseen syö. Miksi kukaan jaksaisi auttaa kun tähän on vaan mun oma päätös eikä sen kummempaa. 

Mitä mun pitää oikein tehdä? En edes tiedä mitä haluan. Mutta jos jatkan näin niin en mä kohta enää ole hyvässä kunnossa fyysisesti. Ja mä en usko siihen koska mulla on valheellisen hyvä olo ja sivuutan nekin oireet mitä jo on.

Mulla on vaan liian paha olla ja itseviha niin huipussaan etten pysty huolehtimaan onasta hyvinvoinnista.

maanantai 22. helmikuuta 2016

kuulumisia

Miten mulla menee?

Mä en oikein osaa sanoa. Tänään oli muutto ja on ollut tekemistä riittävästi. Olen ekaa kertaa kotona yön kuuteen viikkoon. Olo on siihen nähden ihan hyvä (alkoholi voi vaikuttaa). 

Mä annoin tänään luvan heittää mun ylimääräset lääkkeet pois, niitä lähtikin varmaan 600 kappaletta. Joko en oo syönyt tai sit on jäänyt yli kun lääkitys on nyt niin monin osin erilainen. 300mg pitkävaikutteista ketipinoria (=seroquel prolong) oli 200kpl koska hain kesken osastojakson ennenkun pitää hakea 400mg enkä sen jälkeen viitsi vanhaa 300mg reseptiä hakea. Sit lensi mirtazapinit ja levozinit koska en syö niitä enää. Jäi vaan lamictalit mitkä ei auta mihinkään. Niin ja opamoxit. Ja olin niin järkevä että pyysin lääkäriä poistamaan levozin reseptin etten hae sadan pakettia niitä ja vedä viinan kanssa.

Eli lääkeyliannostusta en ole vetämässä. Mutta olen ollut typerä ja hankkinut välineen jolla saa hengen pois jos niin haluaa. Ja mä en osaa luopua siitä vaikka ehdottomasti pitäisi. Tosin mä tilaisin vaan seuraavan tilalle.

Mä en tiedä hevon helvettiäkään mitä kotona olemisesta tulee mutta tolle osastolle en ole ikinä vapaaehtoisesti menossa. Uloskirjaus ensi tiistaina ja käyn siellä 3 kertaa ja sitten en enää jalallanikaan astu sinne paskapaikkaan.

Nyt on hassu tilanne. Terapia loppuu perjantaina ja tukikämppä jäi eikä ole enää virallista tukihenkilöä kun 21 tuli täyteen. En ole ikinä eläissäni ollut näin yksin. Kai tähän tottuu.

tiistai 16. helmikuuta 2016

Mitä sä hait kun sä lähdit tähän sä tiesit kuin sun tulisi käymään

Päätin sit ite lopettaa hoidon kesken mut suostuin siihen et oon osaston kirjoilla vielä 2 viikkoa ja köyn täällä juttelemassa ja hoitokokouksissa. Mun pää ei vaan kestä tätä sairaalassa olemista ja kun oli tarkotus vielä siirtyä kuntoutusosastolle joka olisi tarkoittanut vähintään kuukauden lisää sairaalassa.

En tiedä miten voinnille tapahtuu mutta osasto ei ole auttanut tippaakaan ja mun mielestä normaali elämä auttaisi tällä hetkellä enemmän esim. Syömiseen kun tiän että täällä en vapaaehtoisesti ala syömään kunnolla. Oon nyt viikon verran juonut mehulasillisen lounaalla ja kerran kananpalan ja pari haarukallista salaattia ja siinä onkin mun kuukauden ruuat.

perjantai 5. helmikuuta 2016

i can't escape this hell, so many times i've tried, but i'm still caged inside

Tästä ei enää tule mitään. Mä oon aivan loppu ja niin täynnä tätä etten jaksa enää edes yrittää. Mä nostan kädet just nyt pystyyn ja luovutan. Olisinpa kotona niin ei enää tarvitsisi miettiä miten tästä eteenpäin. Jos olisin kotona nyt niin mä en enää aamulla olisi hengissä. Ja mä en pelleile.

tiistai 2. helmikuuta 2016

umpikujassa

Oon niin helvetin turhautunut tähän tilanteeseen. Tän päiväsen hoitopalaverin jälkeen oon vaan miettinyt tätä mun tilannetta ja oon tajunnut että oon täysin umpikujassa enkä itse osaa kääntää suuntaa mihin päin asiat on nyt menossa. Mä en oikeasti tiedä mitä tehdä. Olisipa joku nappula mikä auttaisi ja saisi mun ajatukset selkeäksi koska ne on nyt aivan solmussa.

Ja varsinkin tä syöminen. Mä tiedän etten vaan voi lopettaa syömistä loppuelämäksi. Tai voin mutta se vie hengen. Sekin on houkutteleva ajatus mutta olen nyt hoidossa eikä täällä katsota vierestä kun tapan itseni hitaasti.  Hoitopalaverin jälkeen oon vaan itkenyt tätä kaikkea ja varsinkin sitä ettei mulla ole voimia tai motivaatiota muuttaa asioita.

Ja mä en enää ikinäikinä halua siihen tilanteeseen että joudun nenämahaletkuun. Viimeksi se oli kyllä se mikä käänsi suunnan mutta se ei ole mulle enää vaihtoehto, mutta jos nyt en aloita syömistä niin seuraavaksi olen tiputuksessa kun en enää pysy jaloillani ja lopulta siinä helvetin letkussa. Vaikka mulla on kyllä ajatus että ei mulle ikinä käy niin kun oon näin saatanan painava.

Anteeksi tä sekava teksti, mun ajatukset on aivan solmussa enkä saa mistään mitään tolkkua.

sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Mä oon niin loppu tähän. Tuntuu että olo vaan pahenee ja nyt tuli joku romahdus. Itken joka päivä hulluna ja ruoka ei oo menny alas reiluun viikkoon yhtään. Mitä vittua mä teen itseni kanssa. Osastolla ei tunnuta tietävän mitä tehdä mun kanssa muutakun lisätä tai vaihtaa lääkkeitä. Mä en jaksa. Oon niin luovuttamispisteessä kun ihminen voi vaan olla.

keskiviikko 20. tammikuuta 2016

tilannetsekkaus

Enpä oo vielä kotiin pääsemässä, ei puhuttu edes ensi viikon palaverin yhteydessä uloskirjauksesta. En myöskään saa iltaisin käydä vielä osaston ulkopuolella.

En tiedä kai tä on ihan hyvä juttu että saa levättyä hetkisen kun on turvassa itseltään ja saa kerätä voimia jatkoon että jaksaisin käydä koulussa.

Vaikka samalla nä ajatukset tuntuu kovin absurdilta kun enhän mä elä niin pitkään että jollain koululla olisi mitään väliä.

torstai 14. tammikuuta 2016

watch me bleed

Mä en oikeestaan tiedä miksi oon osastolla, en mä halua täällä olla. Mä haluan kuolla. Tuntuu että tä ei tee muuta kuin siirtää sitä väistämätöntä. En mä jaksa taistella, oon jo täysin luovuttanut.

Mä oon täällä vaan muiden takia. Luulin hetken että olen itseni takia mutta täällä tajusin että paskat, en mä jaksa yrittää parantua. Mä oon täysin varma että tapan itseni, ennemmin tai myöhemmin.

Mun päätä ei saa käännettyä tällä hetkellä.


keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Osastolla nyt sit loppuviikon. Ei mulla kai muuta. Jatkkosta en vielä tiedä.

tiistai 12. tammikuuta 2016

Vittu kun mä haluun vaan KUOLLA KUOLLA KUOLLA NYT. en mä vittu jaksa. Ja pitäis luvata ihmisille etten tee mitään itelleni. Mun pää hajoaa

torstai 7. tammikuuta 2016

ehkä viimeinen kerta

En tiedä riittikö viime viiltelykerta, oliko se viimeinen. Nyt parina päivänä en oikeastaan ole edes halunnut viiltää. En tiedä mistä johtuu. Osaksi siitä että käsistä alkaa tila loppumaan ja osaksi siitä etten halua ravata tikattavana. Ja ehkä pelästyin viimekerralla kun tuli vahingossa yhdestä haavasta todella syvä.

Oon kahtena iltana istunut terä kädessä ja halunnut viiltää mutta sitten on tullut olo etten olekaan halunnut. Jos mä vaikka saisin nyt loppumaan tän paskan.

Kyllä mä varmaan tilaa löytäisin jos oikeasti haluaisin viiltää. Kyllä oikeaan käteen vielä mahtuisi mutta nyt en vaan sitten ole viiltänyt mikä on helvetin hyvä asia.

Jos tä nyt tästä.

maanantai 4. tammikuuta 2016

Vittu mä en jaksa tätä enää. 4 haavaa, 15 tikkiä ja 10 hakasta. Miten mä saan tän loppumaan?