perjantai 26. huhtikuuta 2013

Ajatuksilla väärillä leikin, Onnellinen vaiko onneton, En tiedä, miltä nyt tuntuu Tai kuka mun mieltäni määrää

Mä oon kirjottanu kauheen vähän tässä viime aikoina. En oo jotenki jaksanut kirjottaa mut nyt aion kirjottaa taas.

Menin tiistaina opon luo kyselemään ens vuoden kurssivalinnoista muttei tarjotin ollu tullut eli sitä ei saatu katottua mutta juteltiin sitten muuten mun koulunkäynnistä ja sanoin etä käyn terapiassa ja näin. No se alko heti puhumaan kirjotuksista ja ennen kun tajusinkaan opo oli ilmottanut mut äikän verkkokurssille ja hakenut sen opettajan siihen huoneeseen. No sit sovittiin että meen tekemään niitä tehtäviä koululle keskiviikkoisin ja torstaisin klo 15-16 kun siellä on joku ns. läksyparkki että saa yheltä tytöltä apua koulunkäyntiin. Ja mä en siis sanonut mitään siitä että haluisin mennä sinne, se vaan päätteli että en haluu tehä yksin. No oli se tavallaan oikeessa, en mä saa oikeen kotona mitään tehtyä. Mutta pitää nyt kattoa että teenkö äikkää mieluummin kotona. Kävin eilen siellä koululla sillon enkä tehny mitään ku ei ollu vielä kirjaa. Tai piti tehä sit jtn yo-tehtäviä mutten ehtiny.

Osallistuin joku aika sitten johonkin tabletin arvontaan vähän aikaa sitten ja siinä oli ruutu missä luki jotain että voi ottaa yhteyttä kesä- ja osa-aikatyöstä ja laitoin rastin molempiin ja nulle sitten soitettiin sieltä eilen ja pyydettiin työhaastatteluun ja sain ajan täksi päiväksi jo. Mulle ei selvinnyt puhelimessa että millasista töistä oli kyse joten jännitti vielä enemmän mennä sinne haastateltavaksi. Mutta se meni ihan hyvin vaikka jännitti. Se oli joku sähköyhtiö ja mun pitää kai puhelmiessa tehdä sopimuksia ihmisten kanssa. Se haastattelutilanne oli onneks aika rento ja kyllä mä alkujänityksen jälkeen vähän rentouduin. Se vaikutti kivalta paikalta ja innostuin siitä oikeesti. Ja kyseessä on siis nyt osa-aikatyö, 15 tuntia viikossa, saan ite päättää työpäivät ja -ajat. Ja saan siitä sitten jatkaa kokopäiväsenä kesän ajan kai.
Ajatus tosta työstä ei tunnu nyt yhtään ylivoimaselta vaikka just terapeutti sano että ei todellakaan osa-aikatöitä vielä mulle kun en tiennyt kumpaa se haastattelu koski. Mutta toi 15 tuntia ei nyt kuitenkaan oo kovin paljoa. Kyllä mä uskon jaksavani koulun lisäksi. Vaikka nyt tulikin yksi kurssi lisää...

Syöminen on alkanut mennä parempaan suuntaan, oon huomannut nyt selkeen eron siinä että meenkö kouluun illalla syömättä mitään vai että syön ennen kouluunlähtöä vaikka ruisleipää ja jugurttia. Eilen oli eka kerta kun oikeesti jaksoin keskittyä bilsan tunnilla ja päässä pyöri muutakin kuin ruoka kun söin siis ennen kun menin kouluun. Kyllä mun pitäis nää faktat nyt tietää mutta näköjään pitää kantapään kautta oppia. Kai tä tästä pikkuhiljaa :) Paino ei oo tippunut nyt tässä, oon syöny sen verran paljon. Tai se liikkuu siinä puolentoista kilon akselilla, riippuu minkä verran syön.
Kyllä oon nyt selkeästi huomannut että tä ei oo todellakaan pelkästään kiinni painosta. En mä romahda jos aamupaino on melkeen kilon isompi kuin edellisenä päivänä enkä lopeta syömistä. Osaan ihan järjelläkin ajatella. maailma ei pyöri van numeroiden ympärillä, en laske kaloreitakaan melkein ikinä tarkkaan tai siis yhteen, kyllä mä yksittäisten aineiden energiamäärät tiedostan hyvinkin.
Polilla en pystynyt kertomaan että oon ostanut vaa'an, en vaan saanut sitä ulos suusta. Enkä oo terapiassakaan kertonut.
Mutta menin vähänniinkuin  lupaamaan maanantaina polilla että kerron tukihenkilölle rehellisesti syömistilanteesta. Mutta tä on nyt mennyt paremmin. Niin ei mulla oo paljoa kerrottavaa kai. Taino lämmin ruoka on edelleen se vaikein. Mutta on edistystäkin tapahtunut :) Siis ei oikeestaan lämpimässä ruuassa mutta muuten oon monipuolistanut ruokavaliota :) Ja söin mä tänään savulohisalaattia jonkun verran :) Kai mä jotain sanon huomenna kun on aika tälle nmky:n psykiatrille, ollaan siellä siis kolmestaan tukihenkilön kanssa. Tuntuu vaan turhalta sanoa kun oon syöny tarpeeksi kuitenkin. Mutta ei kai se tarkota että syöminen ois ihan kunnossa... Ja se menee vähän niin että liikaa tai liian vähän.
Ahdsitaa vaan kun polilla hoitaja puhu siitä että paino ei sais laseka yhtään ja sen pitäis jopa nousta tänhetkisestä vaikka oon vielä normaalipainonen. Mutta joo on se mun ns. biologinen paino kai jonkun verran enemmän tai paino on ollut kuitenkin suurempi pitkän aikaa jo.

En vaan tiedä mitä mun pitäis tehä itteni kanssa. Tai tän itseinhon ja häpeän. Kaupungilla kävellessä tekis mieli vaan vajota maan alle tai huutaa jotain että "Vittu ei tarvii tuijottaa vaikka oonkin ruma ja läski" Peilistä katsoo ällöttävän näköinen ihminen enkä yksinkertaisesti halua elää tän näköisenä ja kokoisena, vihaan itseäni ihan älyttömästi.  Mittailen kehoani jatkuvasti ja ravaan vaa'alla useita kertoja päivässä ja tuijotan itseäni peilistä vaikka se vaan lisää itseinhoa ja iltaisin itkettää kun tunnen oman kehon selkeästi kaikki ne pehmeät kohdat ja usein kyllä itkenkin sitä hysteerisenä ja lupaan että vähennän syömistä rajusti ja nään vaa'assa pienemmän luvun päivä päivältä. Kertokaa mulle miten mä pystyn hyväksymään itseni näin? en mitenkään

En nyt jaksa kirjoittaa enempää, väsyttää kun kello on jo puoli yksi ja nukuin viime yönä joku seitsemän tunntia ja huomennakin pitää herätä yheksän jälkeen, (hui kamala:D) mutta mulle se on liian aikasin varsinkin kun kello on jo noin paljon. Tiän että huomenna tulee viimeistään mieleen asioita jotka unohdin kirjottaa mutta ihansama voin aina kirjottaa lisää.  Nyt hyvää yötä kaikille♥ (vittu inhoon otsikon keksimistä)


keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Äiti laittoi laastarin kun itkin, sanoi anna mä puhallan, anna mä puhallan, kuka puhaltaa nyt, kuka puhaltaa nyt?

Mulla on ollut aika pitkä tauko kirjoittamisessa, oikeastaan ihan ennätyspitkä. En oo aan jaksanut kirjoittaa kun ei mitään tapahdu. Mut mitä pidempi väli tulee niin sitä vaikeempi on taas alottaa kirjottaminen joten kirjotan nyt.

Pääsin jopa terveystiedon kokeesta läpi, tuli kyllä huonoin numero ikinä mut ei voi mitään. 5+ siis. Nyt alko uus jakso viimeviikolla ja mulla oli taas suuret suunnitelmat "nyt mä alotan heti kun jakso alkaa opiskelemaan ja oikeesti luen ja opiskelen että opinkin jotain!" ja mitä kävikään, en oo vielä lueknu kummankaan kurssin kirjoja. Mulla on siis psykologia ja bilsa ja se on bilsan vaikein kurssi, ja varmaan epäkiinnostavin aluks ainakin. Ja mua on ahdistanu siellä tosi paljon, ei oo pitkään aikaan ahdistanut koulussa noin paljon. Kun siellä on yks kaveri ja sit sen joku 3 kaveria mitkä on reilusti meitä vanhempia ja tunnen oloni vaan niin ulkopuoliseksi siinä seistessä kun niillä on niin omat jutut.
Mutta onneks on sitten yksi kivakin kurssi, psyka. Aiheena persoonallisuus ja mielenterveys. Eli kokeessa osaan vastata ainakin ihan kohtuullisesti varmaankin mieenterveyteen liittyviin kysymyksiin lukemattakin.
Ja mulla onkin nyt taas van kahtena päivänä koulua viikossa, maanantaina ja keskiviikkona, mikä tuntuu ihan kivalta oikeesti. Paitsi että se kaks tuntia tuntuu vähän paljolta välillä mutta onneks psyka on viimisenä niin sen jaksaa ihan paremmin kuin bilsan. Tiistaisin ja torstaisin on vaan terapia eikä muuta.

Terapia tuntuu nyt jotenkin ihan turhalta. Yks syy on se että me ei puhuta syömisestä pahemmin kun se ei halua kun se ei osaa auttaa ja mulla sitten taas olisi tarve puhua syömisestä tai sen vaikeudesta. nykyään se on sitä että terapeutti kysyy kuin paljon oon syönyt ja vastaan aika ympäripyöreesti muutamalla sanalla ja se jää siihen.  Tuli selväks eilen että se ei oikeesti tiedä syömishäiriöistä hirveesti kun se oli sano mulle että "Mä luin nyt eilen just lehdestä juttua syömishäiriöistä niin siellä sanottiin että sen seurauksena saattaa luusto olla kun kahksankymppisellä." mä olin sit siihenvaan että "Joo kyl mä tiän että siitä voi tulla osteoporoosi. Ja vaik mitä muutakin" "Ai, mä ku luulin et saisit täst jotain uuttakin tietoo" Luulis että nuorisoterapeuti tietäis vähän enemmän syömishäiriöistä kun ne on niin yleisiä nykyään. Mutta enhän mä ole siellä syömisäiriön takia periaatteessa. Muttakun nyt tilanne onkin vähän eri kun lastenkodissa. Tuntuu vaan etten saa apua tähän syömiseen oikein kun siitä ei terapiassa jutella. Tai kaipa mä voisin sille puhua muttakun se on sanonut että sitä harmittaa jos menee niin paljon aikaa syömisen käsittelyyn mitä meni muutaman kerran sen jälkeen kun muutin. En mä siellä nyt enää uskalla syömisistä sitten puhua kun sei ei sitä halua. Kai mä sit pärjään itsekseni. Tai on mulla kontakti sh-polille mutta käyn siellä n. kerran kuukaudessa ja siinä ajassa ehtii tapahtua ihan älyttömästi, suuntaan tai toiseen. Ja hoitaja vaan sanoi että "No te puhutte näistä varmasti siellä terapiassa enemmän" Joo eipä puhuta. Ja mun päässä ei tunnu usein paljon muuta pyörivän kuin syöminen.Mutta on tä blogikin yks hyvä keino käsitellä tätä, kyllä mä just ykspäivä kirjotin kauheen sekasen romaanin kaikiista syömiseen liittyvistä ajatuksista ihan itelleni enkä viittinyt julkaista kun se oli niin sekasta. Mutta kyllä se helpotti.



Se on oikeesti ihan sekasin, mulla ei oo enään mitään hajua mitä oikeestaan tapahtuu ja mitä mun pitäis tehdä. Tuntuu että normaali syöminen on kauempana päivä päivältä kun ei mitään muutosta parempaan tapahdu. Taino oon tässä kerran syönyt pinaattikeittoa väkisin itkien, L:n painostuksesta (kiitos♥) enkä heittänyt sitä seinään niinkuin mieli teki. Miks on niin helvetin vaikeeta antaa itse itselleen lupa syödä? Se ei vaan onnistu multa nykyään, jokanen suupala on väärin ja syön "salaa" itseltäni, en pysty siis suunnittelemaan syömistä vaan syön yhtäkkiä ennenkun tajuankaan mitä olen tehnyt. Ja valitettavan usein tulee reaktio "noniin ihan sama kuin paljon syöt kun kerran alotitkin" Taino en mä nyt ihan tajuttomia määriä ole syönyt. Mutta oon elänyt monta päivää pelkällä paskalla, siis suklaalla tms.ja välillä oksentanutkin.  Ei syömisestä oikeesti meinaa tulla mitään, en pysty säännölliseeen enkä tasapainoiseen syömiseen mitenkään. Voin kyllä suunnitella päässäni että tekisin jotain ruokaa ja söisin aamupalan jne. muttei se oo tähän mennessä toteutunut. Enkä uskalla puhua tästä kenellekään kun pelkään niin paljon syömistä enkä halua tehdä muutosta. Tai siis tavallaan haluan mutten halua kun tiedän että se on vaikeeta ja tä on mulle "turvallisempi" tilanne jotenkin. Mutta mitä kauemmin tätä jatkan niin sitä vaikeempi se muutos on tehdä. Helvetti että tä on perseestä. Mustahan se muutos lähtee, mutta ei mulla oo tarpeeksi motivaatiota tehdä muutosta.
Ja olin helvetin tyhmä eilen ja menin päähänpistosta ostamaan vaa'an.  Illalla sitten ennen nukkumaanmenoa kävin sillä eikä se ainakaan auttanut nukahtamista. En tiennyt yhtään mitä odottaa ja olihan se jonkunnäköinen järkytys. Mut olis se voinut kyllä olla enemmänkin... Muttei se ainakaan oo paljoa voinut laskea siitä kun muutin. Sen verran sanon että oon ihan normaalipainoinen vielä.


Näin A:n maanantaina, käytiin kahvilla ja juteltiin. En mä sille kauheesti mitään kertonut mutta luulen että se tietää että oon kaunistellut jonkun verran kun oon sanonut vaan että kaikki menee hyvin ja näi. Se kuitenkin tuntee mut ja tietää ettei mun ongelmat oo muuton takia mihinkään hävinnyt. Ja sitten se sano jossain vaiheessa suurinpiirtein tälleen "Mä oon nyt muuttanut tätä meijän suhdetta, tä ei oo enään hoitosuhde, vaan ihmissuhde missä ollaan tunnettu toisemme kauan. Ja oon miettinyt ja ajattelin ehdottaa sulle että pitäisit mua vähän niinkuin roskakorina, eli voisit kertoa mulle ihan kaiken mitä et kenellekään muulle, edes terapeutille pysty kertomaan. Mä en voi tehdä enään mitään, niin voit ihan huoletta kertoa, en mä voi muutakun kuunnella. Mieti sitä" Ja mähän oon pelännyt kertoa sille mitään sen takia että oon varma että se ylireagoi ja alkaa sähläämään eikä vaan kuuntele vaan puuttuu mun asioihin. Mutta toi vähän ehkä muutti sitä käsitystä.. En tiedä, kyllä mä sitä nyt harkitsen että kertoisin sille vaikka syömisistä kun ei terapeutin kanssa niistä puhuta. Mutta tunnen sen sen verran hyvin että tiedn miten se kuitenkin reagoi luultavasti enkä jaksa sitä. Ja ei sekään oo mikään ammattilainen kuitenkaan, tiän minkä verran se tietää syömishäiriöistä.No, pitää kattoa. Tai onhan sen reaktio nyt varmasti ihan erilainen kun sillon kun tilanne viimeks oli paha, siis sillonkun ne löys mun ekan blogin. Sillon se ei tiennyt paljoa paskaakaan ja luuli mm.  et paranen kahden viikon osastojaksolla sekä vaikeesta masennuksesta että syömishäiriöstä.

Mitä jos mä en olis ikinä alkanyt laihduttamaan..? Millanen mä olisin? En usko että olisin sinut itseni kanssa sillonkaan, en oo murrosiän alkamisen jälkeen ollut missään vaiheessa. Mutta ehkä mun ajatukset ei olis näin sekasin




Oon nyt jutellut M:n kanssa jonkun verran, siis kun on kausia milloin ei olla missään yhteydessä. Oon jopa nyt ehdottanut monta kertaa että pitäis nähdä. Se on ollut aina että "joo mä otan yhteyttä kun tiän millon sopii" eikä se nyt oo kertaakaan ottanut yhteyttä siihen liittyen. Mutta oon silti pari kertaa kysynyt uudestaan että milloin nähdään. Viimeviikolla se sano että se ilmottaa mulle heti kun tietää suunnitelmat tälle viikolle että mikä päivä tällä viikolla sopii.  Eikä se oo vielä mitään ilmottanut. Kun tiän että viikonloppuna se on jossain porukassa juhlimassa niin sillon se ei varmaan pysty näkemään. En kyllä usko että se edes ilmottaa. En mä jaksa enää siitä sitten kysyä kun sitä ei selvästi kiinnosta mun näkeminen kun kaikille muille löytyy aikaa paitsi mulle. Mutta en mä voi sille mitään että mulla on ikävä sitä, oltiin kuitenkin peruskoulu tosi hyviä ystäviä. En mä vaan loputtomiin jaksa itse yrittää jos sitä ei kiinnosta tarpeeks.

Luin muuten nyt yhen kirjan, Amy chu:n Tiikeriäidin taistelulaulu Mä jotenkin tykkäsin siitä, oli tosi mielenkiintonen oikeesti!  Ja mä saan nykyään tosi harvoin mitään kirjaa luettua loppuun.

Kävin täs välis kaupassa ja ajatus on iha katki, jos kuitenki jätän tän postauksen tähän, ettei tuu ihan romaania.

Niin ja M lähetti just viesti ja sovittiin että nähään sunnuntaina :) edellisest kerrast on jo puol vuotta... nomut ihan kiva nähä pitkäst aikaa:)


perjantai 5. huhtikuuta 2013

Kaikki kuunnelkaa!

Kaikki kenellä on ongelmia syömisen ja kehon hyväksymisen kanssa, kuunnelkaa tää! Tai ihan jokanen teistä! 



...Mä aloin ite ainakin itkemään kun kuuntelin tätä. Suosittelen kaikille. Ja uskokaa jokanen sana. 

Kiitos ja kuittaus. 

tiistai 2. huhtikuuta 2013

Ei kohtalo sua löydä vaan sä itse sitä seuraat vaik läpi metsien juokset kuin valkohäntäpeura

Eilinen keskustelu tukihenkilön kanssa meni ihan hyvin, se ei painostanu kertomaan mitään vaan sano että "sä kerrot sen verran kun haluut, voit kertoo kaiken tai sit et kerro mitään, oma päätös. Eikä sun tarvii pelätä että mä suuttuisin tai mitään. Sä oot 18, nyt on ihan eri tilanne kun lastenkodissa" Kerroin sil sit jonkun verran, se sano kans että se oli varma että mä oon kaunistellu syömisiä enkä syöny nii hyvi mitä oon väittäny. En kieltäny tai myöntäny. Mut kyl se nyt jonkin verran tietää mun tilanteesta. Ja puhuttiin siitä että voitais tehä ruokaa välillä yhessä mut sit se oli vaan "Mut ei se sit oo kivaa jos se vaan ahdistaa, ei meijän sillon kannata tehä" No sen takii me oltais tehty koska mua ahdistaa sen tekeminen? Nojoo se iteki sano et se on aika hukassa tän suhteen kun sillä ei oo kokemusta syömishäiriöistä.
Mut kai mä oon ihan tyytyäinen että kerroin, mä pelkäsin sitä että se suuttuu ja ylireagoi mut se ottikin sen ihan rauhallisesti eikä puutu siihen jos en ite halua. ja sano että oli ylpee et mä kerroin sille vaikka se onkin mulle vielä vieras. Sit se pyys että antaisin sen numeron siellä sh-polilla jos hoitaja osais antaa sille jotain käytännön vinkkejä miten mua vois auttaa tai jotain. Eli ne ei siis puhu mun henkilökohtasista asioista vaan ihan  yleisesti syömishäiriöistä.

Tänään mulla oli aika sinne polille aamulla. Se meni ihan ok, kerroin sille aika rehellisesti syömisestä. Se ei oikeen tykänny, syön kuulemma ihan liian vähän "Sä syöt ihan äärettömän vähän usein että vaikka sä söisit 4 kertaa sen verran niin sun paino ei nousis yhtään"  Ja sano sitä että ei yhen päivän syömiset korvaa muiden päivien syömisiä, kun sanoin että viikonloppuna söin paljon. Mutta kyllä mä aika usein syön enemmän, en mä aina syö kauheen vähän. Se oli varma että verikokeissa näkyy jo jotain, meen siis tällä viikolla joku päivä. En mä usko että näkyy mitään, en mä niin vähää ole syönyt. Mutta sen mukaan oon syöny koko ajan sen verran vähän että se joku arvo mikä kertoo ravitsemustilasta on ollut ihan siinä normaalin alarajalla aina oikeestaan koko ajan. Vuos sitten ainakin. Ja painokin on ollu sen verran "alhainen" että se ei ois saanu yhtään pudota. Just. Katottiin sit minkä verran mun pitäis syödä ja sit juteltiin siitä ja sovittiin että mä nyt yritän syödä ainakin 3 kertaa päivässä jotain, ainakin puuroa ja leipää ja jotain hedelmää ja mielellään vaikka jotain valmiskeittoa. Ja sit se sano vaan että "Jos yrität vaikka väkisin muutaman päivän ja jos se tuntuu ihan mahdottomalta niin aina voit palata siihen entiseen"  Onneks sekin otii sen aika rauhallisesti eikä vaan sanonu että "nyt sun on pakko syödä tän sunnitelman mukaan" Vaan tehtiin kompromissi sen suhteen kun sanoin etten pysty syömään sitä kaikkea mitä siinä oli. (nyt söin tässä samalla yhden piltin!)
Paino oli siis ilmeisesti taas laskenut "jos sä jatkat tällästä syömistä niin se vaan laskee ja laskee" Enkä mä usko siihenkään, kyllä mä syön ihan tarpeeksi.  Ja mä näytän ihan samalta kun muutama viikko sitten. Eli ei se paino ainakaan oo paljoo voinu laskea. Ja sen mielestä mun huonompi psyykkinen vointi johtuu liian vähäsestä syömisestä, en tiedä sit. Sain seuraavan ajan  muutaman viikon päähän. Nyt oli kyllä yllättävän helppo puhua sen kanssa, en oo aiemmin oikeen pystynyt puhumaan. Nyt johtu varmasti siitäkin kun tiedän ettei se voi mennä kertomaan kenellekään ilman mun lupaa.

Kiva vaan kun oon valhdellut A:lle koko ajan. Nyt se ihmettelee taas että miks sain näin nopeesti uuden ajan enkä tiä mitä kerron kun en haluu kertoo totuutta kun se kuitenki suuttuu ja ylireagoi. Se koko ajan kuvittelee että oon lahtunu joka kerta kun nähdään "ootko laihtunu? Vedä hiuksia taaksepäin niin nään onko kasvot kaventunu, ihan varmana on." "No ei varmana oo, oon syöny ihan tarpeeks, viikonloppunaki vedin just puol kiloo karkkii:D"  Tolleen se oli siis eilen kun kävin lastiksessa. Ja koko ajan tenttaa syömisistä. En oo pystyny myöntämään yhtään mitään. Mut jos tä nyt jatkuu ni entiä kai se sit jossain vaiheessa huomaa. Ja mitä kauemmin valehtelen niin sitä vaikeempaa siitä on kertoa. Mut paljon helpompi on vaan sanoa että kaikki menee hyvin. Eilen 2 muuta aikuista tuli kysymään kuulumisia ja teitenkin sanon että kaikki menee tosi hyvin ja viihdyn asunnossa ja tykkään asua yksin ja näin. Ihanki mä sanoisin jotain et "No menee aika huonosti, syöminen menee päin persettä ja kaikki tuntuu vaikealta ja illat on kamalia ja oon tosi väsynyt psyykkisesti ja fyysisesti" Joo en ehkä kuitenkaan. Ja näin eilen sen yökönkin kun olin siellä niin pitkään :) ei me puhuttu mitää sen enempää mut oli kuitenki kiva nähdä.

Eilinen ilta oli ihan kamala, ei oo vähää aikaa ollu ihan noin paska olo. Se alko jo lastiksessa, piti tehä kaikkes etten vaan hajonnut siihen olkkariin tai autoon vaan pääsin kotiin saakka.
Sitten se iski kunnolla ja tärisin ja itkin ja yritin saada henkeä enkä pysynyt suorassa sen ahdistuksen alla vaan painuin kasaan ja yritin pitää itteni koossa kun olo kävi sietämättömksi. Kyllä se pahin meni lopulta ohitse mutta en saanut unta illalla myöhemmin vaan pyörin taas sängyssä ainakin pari tuntia. Entiä että miks oli noin paska olo. Yks syy oli ainakin tän päivän koe mutten sit muuten tiedä. No se meni jo ohi. En oo lukenu yhtään tän päivän kokeeseen, menee varmaan ihan vitun hyvin. No ihansama ei kiinnosta.

Tuntuu et mun postaukset ei paljoo muuhun liity nykyään kun syömiseen, anteeks että koko ajan kirjotan siitä. Mutta se nyt vaan tuntuu hallitsevan mun elämää aika paljon.