keskiviikko 24. helmikuuta 2016

syöminen

Syömishäiriö vie mua 6-0. Mä ihan oikeasti ajattelin että mä saan kotona paremmin syötyä mutta paskat. Joka päivä mä ajattelen että noniin, huomenna mä meen kauppaan ja ostan syötävää jotka myös syön. Sitten seuraavana päivänä keksin jonkun syyn miksen käy kaupassa kotimatkalla ja päätän taas että huomenna sitten. En huoli syömäseuraa vaikka sitä tarjoittaisiin. Tosin perjantaina mun luo tulee henkilö joka aikoo olla täällä niin kauan että syön.

Tä on oikeasti ihan törkeän pelottava tilanne kun tuntuu etten hallitse tätä ollenkaan. Mä en oikeasti tiedä miten mä pääsen tästä enää ylös. Mua pelottaa että tiistaina kun on uloskirjaus osastolta, ne keksii jonkun syyn pistää pakkohoitoon jos labrat ei näytä hyviltä. Tiedän että pakko yrittää tsempata ennen sitä ja myös syödä muinakin päivinä kuin perjantaina mutta mä en oikeasti näytä pystyvän siihen yksin. Eikä kukaan mun kanssa nyt päivästä toiseen syö. Miksi kukaan jaksaisi auttaa kun tähän on vaan mun oma päätös eikä sen kummempaa. 

Mitä mun pitää oikein tehdä? En edes tiedä mitä haluan. Mutta jos jatkan näin niin en mä kohta enää ole hyvässä kunnossa fyysisesti. Ja mä en usko siihen koska mulla on valheellisen hyvä olo ja sivuutan nekin oireet mitä jo on.

Mulla on vaan liian paha olla ja itseviha niin huipussaan etten pysty huolehtimaan onasta hyvinvoinnista.

maanantai 22. helmikuuta 2016

kuulumisia

Miten mulla menee?

Mä en oikein osaa sanoa. Tänään oli muutto ja on ollut tekemistä riittävästi. Olen ekaa kertaa kotona yön kuuteen viikkoon. Olo on siihen nähden ihan hyvä (alkoholi voi vaikuttaa). 

Mä annoin tänään luvan heittää mun ylimääräset lääkkeet pois, niitä lähtikin varmaan 600 kappaletta. Joko en oo syönyt tai sit on jäänyt yli kun lääkitys on nyt niin monin osin erilainen. 300mg pitkävaikutteista ketipinoria (=seroquel prolong) oli 200kpl koska hain kesken osastojakson ennenkun pitää hakea 400mg enkä sen jälkeen viitsi vanhaa 300mg reseptiä hakea. Sit lensi mirtazapinit ja levozinit koska en syö niitä enää. Jäi vaan lamictalit mitkä ei auta mihinkään. Niin ja opamoxit. Ja olin niin järkevä että pyysin lääkäriä poistamaan levozin reseptin etten hae sadan pakettia niitä ja vedä viinan kanssa.

Eli lääkeyliannostusta en ole vetämässä. Mutta olen ollut typerä ja hankkinut välineen jolla saa hengen pois jos niin haluaa. Ja mä en osaa luopua siitä vaikka ehdottomasti pitäisi. Tosin mä tilaisin vaan seuraavan tilalle.

Mä en tiedä hevon helvettiäkään mitä kotona olemisesta tulee mutta tolle osastolle en ole ikinä vapaaehtoisesti menossa. Uloskirjaus ensi tiistaina ja käyn siellä 3 kertaa ja sitten en enää jalallanikaan astu sinne paskapaikkaan.

Nyt on hassu tilanne. Terapia loppuu perjantaina ja tukikämppä jäi eikä ole enää virallista tukihenkilöä kun 21 tuli täyteen. En ole ikinä eläissäni ollut näin yksin. Kai tähän tottuu.

tiistai 16. helmikuuta 2016

Mitä sä hait kun sä lähdit tähän sä tiesit kuin sun tulisi käymään

Päätin sit ite lopettaa hoidon kesken mut suostuin siihen et oon osaston kirjoilla vielä 2 viikkoa ja köyn täällä juttelemassa ja hoitokokouksissa. Mun pää ei vaan kestä tätä sairaalassa olemista ja kun oli tarkotus vielä siirtyä kuntoutusosastolle joka olisi tarkoittanut vähintään kuukauden lisää sairaalassa.

En tiedä miten voinnille tapahtuu mutta osasto ei ole auttanut tippaakaan ja mun mielestä normaali elämä auttaisi tällä hetkellä enemmän esim. Syömiseen kun tiän että täällä en vapaaehtoisesti ala syömään kunnolla. Oon nyt viikon verran juonut mehulasillisen lounaalla ja kerran kananpalan ja pari haarukallista salaattia ja siinä onkin mun kuukauden ruuat.

perjantai 5. helmikuuta 2016

i can't escape this hell, so many times i've tried, but i'm still caged inside

Tästä ei enää tule mitään. Mä oon aivan loppu ja niin täynnä tätä etten jaksa enää edes yrittää. Mä nostan kädet just nyt pystyyn ja luovutan. Olisinpa kotona niin ei enää tarvitsisi miettiä miten tästä eteenpäin. Jos olisin kotona nyt niin mä en enää aamulla olisi hengissä. Ja mä en pelleile.

tiistai 2. helmikuuta 2016

umpikujassa

Oon niin helvetin turhautunut tähän tilanteeseen. Tän päiväsen hoitopalaverin jälkeen oon vaan miettinyt tätä mun tilannetta ja oon tajunnut että oon täysin umpikujassa enkä itse osaa kääntää suuntaa mihin päin asiat on nyt menossa. Mä en oikeasti tiedä mitä tehdä. Olisipa joku nappula mikä auttaisi ja saisi mun ajatukset selkeäksi koska ne on nyt aivan solmussa.

Ja varsinkin tä syöminen. Mä tiedän etten vaan voi lopettaa syömistä loppuelämäksi. Tai voin mutta se vie hengen. Sekin on houkutteleva ajatus mutta olen nyt hoidossa eikä täällä katsota vierestä kun tapan itseni hitaasti.  Hoitopalaverin jälkeen oon vaan itkenyt tätä kaikkea ja varsinkin sitä ettei mulla ole voimia tai motivaatiota muuttaa asioita.

Ja mä en enää ikinäikinä halua siihen tilanteeseen että joudun nenämahaletkuun. Viimeksi se oli kyllä se mikä käänsi suunnan mutta se ei ole mulle enää vaihtoehto, mutta jos nyt en aloita syömistä niin seuraavaksi olen tiputuksessa kun en enää pysy jaloillani ja lopulta siinä helvetin letkussa. Vaikka mulla on kyllä ajatus että ei mulle ikinä käy niin kun oon näin saatanan painava.

Anteeksi tä sekava teksti, mun ajatukset on aivan solmussa enkä saa mistään mitään tolkkua.