keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Äiti laittoi laastarin kun itkin, sanoi anna mä puhallan, anna mä puhallan, kuka puhaltaa nyt, kuka puhaltaa nyt?

Mulla on ollut aika pitkä tauko kirjoittamisessa, oikeastaan ihan ennätyspitkä. En oo aan jaksanut kirjoittaa kun ei mitään tapahdu. Mut mitä pidempi väli tulee niin sitä vaikeempi on taas alottaa kirjottaminen joten kirjotan nyt.

Pääsin jopa terveystiedon kokeesta läpi, tuli kyllä huonoin numero ikinä mut ei voi mitään. 5+ siis. Nyt alko uus jakso viimeviikolla ja mulla oli taas suuret suunnitelmat "nyt mä alotan heti kun jakso alkaa opiskelemaan ja oikeesti luen ja opiskelen että opinkin jotain!" ja mitä kävikään, en oo vielä lueknu kummankaan kurssin kirjoja. Mulla on siis psykologia ja bilsa ja se on bilsan vaikein kurssi, ja varmaan epäkiinnostavin aluks ainakin. Ja mua on ahdistanu siellä tosi paljon, ei oo pitkään aikaan ahdistanut koulussa noin paljon. Kun siellä on yks kaveri ja sit sen joku 3 kaveria mitkä on reilusti meitä vanhempia ja tunnen oloni vaan niin ulkopuoliseksi siinä seistessä kun niillä on niin omat jutut.
Mutta onneks on sitten yksi kivakin kurssi, psyka. Aiheena persoonallisuus ja mielenterveys. Eli kokeessa osaan vastata ainakin ihan kohtuullisesti varmaankin mieenterveyteen liittyviin kysymyksiin lukemattakin.
Ja mulla onkin nyt taas van kahtena päivänä koulua viikossa, maanantaina ja keskiviikkona, mikä tuntuu ihan kivalta oikeesti. Paitsi että se kaks tuntia tuntuu vähän paljolta välillä mutta onneks psyka on viimisenä niin sen jaksaa ihan paremmin kuin bilsan. Tiistaisin ja torstaisin on vaan terapia eikä muuta.

Terapia tuntuu nyt jotenkin ihan turhalta. Yks syy on se että me ei puhuta syömisestä pahemmin kun se ei halua kun se ei osaa auttaa ja mulla sitten taas olisi tarve puhua syömisestä tai sen vaikeudesta. nykyään se on sitä että terapeutti kysyy kuin paljon oon syönyt ja vastaan aika ympäripyöreesti muutamalla sanalla ja se jää siihen.  Tuli selväks eilen että se ei oikeesti tiedä syömishäiriöistä hirveesti kun se oli sano mulle että "Mä luin nyt eilen just lehdestä juttua syömishäiriöistä niin siellä sanottiin että sen seurauksena saattaa luusto olla kun kahksankymppisellä." mä olin sit siihenvaan että "Joo kyl mä tiän että siitä voi tulla osteoporoosi. Ja vaik mitä muutakin" "Ai, mä ku luulin et saisit täst jotain uuttakin tietoo" Luulis että nuorisoterapeuti tietäis vähän enemmän syömishäiriöistä kun ne on niin yleisiä nykyään. Mutta enhän mä ole siellä syömisäiriön takia periaatteessa. Muttakun nyt tilanne onkin vähän eri kun lastenkodissa. Tuntuu vaan etten saa apua tähän syömiseen oikein kun siitä ei terapiassa jutella. Tai kaipa mä voisin sille puhua muttakun se on sanonut että sitä harmittaa jos menee niin paljon aikaa syömisen käsittelyyn mitä meni muutaman kerran sen jälkeen kun muutin. En mä siellä nyt enää uskalla syömisistä sitten puhua kun sei ei sitä halua. Kai mä sit pärjään itsekseni. Tai on mulla kontakti sh-polille mutta käyn siellä n. kerran kuukaudessa ja siinä ajassa ehtii tapahtua ihan älyttömästi, suuntaan tai toiseen. Ja hoitaja vaan sanoi että "No te puhutte näistä varmasti siellä terapiassa enemmän" Joo eipä puhuta. Ja mun päässä ei tunnu usein paljon muuta pyörivän kuin syöminen.Mutta on tä blogikin yks hyvä keino käsitellä tätä, kyllä mä just ykspäivä kirjotin kauheen sekasen romaanin kaikiista syömiseen liittyvistä ajatuksista ihan itelleni enkä viittinyt julkaista kun se oli niin sekasta. Mutta kyllä se helpotti.



Se on oikeesti ihan sekasin, mulla ei oo enään mitään hajua mitä oikeestaan tapahtuu ja mitä mun pitäis tehdä. Tuntuu että normaali syöminen on kauempana päivä päivältä kun ei mitään muutosta parempaan tapahdu. Taino oon tässä kerran syönyt pinaattikeittoa väkisin itkien, L:n painostuksesta (kiitos♥) enkä heittänyt sitä seinään niinkuin mieli teki. Miks on niin helvetin vaikeeta antaa itse itselleen lupa syödä? Se ei vaan onnistu multa nykyään, jokanen suupala on väärin ja syön "salaa" itseltäni, en pysty siis suunnittelemaan syömistä vaan syön yhtäkkiä ennenkun tajuankaan mitä olen tehnyt. Ja valitettavan usein tulee reaktio "noniin ihan sama kuin paljon syöt kun kerran alotitkin" Taino en mä nyt ihan tajuttomia määriä ole syönyt. Mutta oon elänyt monta päivää pelkällä paskalla, siis suklaalla tms.ja välillä oksentanutkin.  Ei syömisestä oikeesti meinaa tulla mitään, en pysty säännölliseeen enkä tasapainoiseen syömiseen mitenkään. Voin kyllä suunnitella päässäni että tekisin jotain ruokaa ja söisin aamupalan jne. muttei se oo tähän mennessä toteutunut. Enkä uskalla puhua tästä kenellekään kun pelkään niin paljon syömistä enkä halua tehdä muutosta. Tai siis tavallaan haluan mutten halua kun tiedän että se on vaikeeta ja tä on mulle "turvallisempi" tilanne jotenkin. Mutta mitä kauemmin tätä jatkan niin sitä vaikeempi se muutos on tehdä. Helvetti että tä on perseestä. Mustahan se muutos lähtee, mutta ei mulla oo tarpeeksi motivaatiota tehdä muutosta.
Ja olin helvetin tyhmä eilen ja menin päähänpistosta ostamaan vaa'an.  Illalla sitten ennen nukkumaanmenoa kävin sillä eikä se ainakaan auttanut nukahtamista. En tiennyt yhtään mitä odottaa ja olihan se jonkunnäköinen järkytys. Mut olis se voinut kyllä olla enemmänkin... Muttei se ainakaan oo paljoa voinut laskea siitä kun muutin. Sen verran sanon että oon ihan normaalipainoinen vielä.


Näin A:n maanantaina, käytiin kahvilla ja juteltiin. En mä sille kauheesti mitään kertonut mutta luulen että se tietää että oon kaunistellut jonkun verran kun oon sanonut vaan että kaikki menee hyvin ja näi. Se kuitenkin tuntee mut ja tietää ettei mun ongelmat oo muuton takia mihinkään hävinnyt. Ja sitten se sano jossain vaiheessa suurinpiirtein tälleen "Mä oon nyt muuttanut tätä meijän suhdetta, tä ei oo enään hoitosuhde, vaan ihmissuhde missä ollaan tunnettu toisemme kauan. Ja oon miettinyt ja ajattelin ehdottaa sulle että pitäisit mua vähän niinkuin roskakorina, eli voisit kertoa mulle ihan kaiken mitä et kenellekään muulle, edes terapeutille pysty kertomaan. Mä en voi tehdä enään mitään, niin voit ihan huoletta kertoa, en mä voi muutakun kuunnella. Mieti sitä" Ja mähän oon pelännyt kertoa sille mitään sen takia että oon varma että se ylireagoi ja alkaa sähläämään eikä vaan kuuntele vaan puuttuu mun asioihin. Mutta toi vähän ehkä muutti sitä käsitystä.. En tiedä, kyllä mä sitä nyt harkitsen että kertoisin sille vaikka syömisistä kun ei terapeutin kanssa niistä puhuta. Mutta tunnen sen sen verran hyvin että tiedn miten se kuitenkin reagoi luultavasti enkä jaksa sitä. Ja ei sekään oo mikään ammattilainen kuitenkaan, tiän minkä verran se tietää syömishäiriöistä.No, pitää kattoa. Tai onhan sen reaktio nyt varmasti ihan erilainen kun sillon kun tilanne viimeks oli paha, siis sillonkun ne löys mun ekan blogin. Sillon se ei tiennyt paljoa paskaakaan ja luuli mm.  et paranen kahden viikon osastojaksolla sekä vaikeesta masennuksesta että syömishäiriöstä.

Mitä jos mä en olis ikinä alkanyt laihduttamaan..? Millanen mä olisin? En usko että olisin sinut itseni kanssa sillonkaan, en oo murrosiän alkamisen jälkeen ollut missään vaiheessa. Mutta ehkä mun ajatukset ei olis näin sekasin




Oon nyt jutellut M:n kanssa jonkun verran, siis kun on kausia milloin ei olla missään yhteydessä. Oon jopa nyt ehdottanut monta kertaa että pitäis nähdä. Se on ollut aina että "joo mä otan yhteyttä kun tiän millon sopii" eikä se nyt oo kertaakaan ottanut yhteyttä siihen liittyen. Mutta oon silti pari kertaa kysynyt uudestaan että milloin nähdään. Viimeviikolla se sano että se ilmottaa mulle heti kun tietää suunnitelmat tälle viikolle että mikä päivä tällä viikolla sopii.  Eikä se oo vielä mitään ilmottanut. Kun tiän että viikonloppuna se on jossain porukassa juhlimassa niin sillon se ei varmaan pysty näkemään. En kyllä usko että se edes ilmottaa. En mä jaksa enää siitä sitten kysyä kun sitä ei selvästi kiinnosta mun näkeminen kun kaikille muille löytyy aikaa paitsi mulle. Mutta en mä voi sille mitään että mulla on ikävä sitä, oltiin kuitenkin peruskoulu tosi hyviä ystäviä. En mä vaan loputtomiin jaksa itse yrittää jos sitä ei kiinnosta tarpeeks.

Luin muuten nyt yhen kirjan, Amy chu:n Tiikeriäidin taistelulaulu Mä jotenkin tykkäsin siitä, oli tosi mielenkiintonen oikeesti!  Ja mä saan nykyään tosi harvoin mitään kirjaa luettua loppuun.

Kävin täs välis kaupassa ja ajatus on iha katki, jos kuitenki jätän tän postauksen tähän, ettei tuu ihan romaania.

Niin ja M lähetti just viesti ja sovittiin että nähään sunnuntaina :) edellisest kerrast on jo puol vuotta... nomut ihan kiva nähä pitkäst aikaa:)


8 kommenttia:

  1. Vitsi mulla ois sulle paljon sanottavaa, tuntuu kyllä et oon sanonut samat asiat sata kertaa.. mut ihan sama. Sanon ne silti.

    Vitsi meillä on niin sopivat terapeutit, että.. Miten sitä voi harmittaa, että menee aikaa syömisen käsittelyyn.. o.O En ymmärrä. Hitto se on sulla kaikista vaikeinta tällä hetkellä ja ollut jo kauan ja se ei halua puhua siitä. Ei se voi olettaa et käsittelet sitä tarpeeksi shpolilla.. ei vaan voi. Puhuisit A:lle oikeesti! Kuten se sano, ei se voi tehä mitään. Vaikka se alkaiski hössöttää ja jotai ni ei suo syöttämään tuu. Vaikka olis hyvä jos tulis.. ihan oikeesti. Sä tajuat mitä sä oot tekemässä ja ihan selvästi haluat muutosta, sun pitää pyytää enemmän apua siihen, koska et ite saa sitä motivaatiota kehitettyä. Ei se kehity ikinä, kun toi menee vaan sairaammaksi ja sun ajatukset vääristyy vielä enemmän mikä on kyllä aika mahdotonta kun ne on niin vääristyneitä jo. Oikeasti, kadut myöhemmin mikset pyytänyt apua. Niin mä ainakin kadun nyt, usein. Mä tuun kyllä tekee sitä ruokaa sun kanssa, jos vaan haluat! Tai mennää syömää johonki tai jotain! Mut mun mielestä oikeest ois kannattavaa ainakin puhua A:lle ja vaikka pyytää tukihenkilöltä apua? Jos se sairaanhoitaja vaikka osais selittää sille jotain syömishäiriöstä ja siitä miten se vois auttaa.

    Mut oon ylpee susta, et pääsit terkan läpi!!<3 Ja kiva, että näätte M:n kanssa vihdoin!

    Oot rakas<3 *iiiiisohali*

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei haittaa mua et sanot<3

      No on tosiaan! no jos se ei oikeesti osaa käsitellä syömishäiriötä ni en ihmettele ettei se sitä halua.. Mut vois siit ky silti puhuu. Se ei ehkä tajua kuin iso asia tä on mulle tällä hetkellä kun se on ollut nyt suht kurissa lastenkotiaikana.
      Nonii entiä pitää miettii sitä. No niin ei se voi periaatteessa mitään tehdä mutten haluu sitä huolestuttaa turhaan. Tainojoo myönnän etten ite osaa sanoo mikä on turhaa ja mikä ei.

      Se avun pyytäminen on vaan niin saakelin vaikeeta... Mut joo tiän että kadun sitä joskus mutten silti osaa tehä sille asialle nyt mitään. Pitäis.
      Joo kyl sä voit tulla tekemään<3 se on se syömishäiriöpuoli joka ei haluu tehä ruokaa...

      Niin pitää miettiä. Ja se hoitaja ei oo vieläkään soittanu tukihenkilölle vaikka siitä on varmaan 3 viikkoa kun kävin siellä viimeks. D:

      <3 niin:)

      sä myös<3 *takasin*

      Poista
  2. Olisi tosi tärkeää että saisit apua siihen mihin koet tarvitsevas sitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se olis...:/ mutta en ä nyt ihan ilman apua kuitenkaan tällä hetkellä ole:)

      Poista
  3. Heitä äkkiä se vaaka pois! Et tarvitse sitä yhtään mihinkään. Painon tarkkailu olisi tosi huono juttu tässä vaihessa... Varsinkin jos syömiset ja syömiskäyttäytyminen menee heikompaan suuntaan. Toivon niin kovasti että saisit apua ihmisiltä, jotka oikeasti osaisivat sua auttaa ja pystyisivät helpottamaan sun oloa. Iso halaus sinne <3

    Ps. Tuo Amy Chuan kirja kuuluu myös mun suosikeihin ;) Se on yllättävän mielenkiintoinen, vaikka kasvatusasioista pääosin kertoo.

    -V

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ei se mikään järkevä ostos todellakaan ollut... mut oon nyt yrittänyt olla käymättä sillä :)
      Niin.. Kiitos♥

      haha:D niin oli!!

      Poista
  4. voimia hirmusesti! <3 kirjotat tosi hienosti ja osaat pohtia asioita!

    VastaaPoista

Kiitos jo etukäteen kommentista, arvostan kaikkia sanoja:)♥
Kommentinvalvonta on käytössä joten voit sanoa jos et halua kommenttiasi julkaistavan:)
Vastaan kommentteihin pääasiassa omaan blogiini.