Tuntuu nyt että on hirveesti asiaa
päässä mistä haluis kirjottaa, ni katotaan mitä saan ulos.
Mä oon vihdoin vähäsen rentoutunut
terapiassa eikä sinne meneminen jännitä samalla tavalla. Ei siihen
mennykään kun reilu vuosi :D No pääasia että se tapahtui ennen
kun kolme vuotta on mennyt ! En oo varmastikaan mikään helpoin
asiakas kun puhuminen on niin saatanan vaikeaa ja vieläkin on ihan
hirveästi asioita joista en todellakaan pysty puhumaan, mutta kyllä
mä nyt enemmän puhun sentään kun vuosi sitten :) Oon vaan tosi
hidas luottamaan.
Mutta kyllä terapiassa käyminen on
ihan varmasti auttanut, saanut ajattelemaan asioita enemmän ja eri
kannalta! Eilen esimerkiksi terapeutti huomautti että siitä tuntuu
että heti kun mun elämässä tapahtuu jotain hyvää, niin
rankaisen siitä itseäni syömisen vähentämisellä, tai
syömishäiriö vahistuu heti. Ite en oo noin ajatellut mutta kai
siinä on perää. On just tosi ärsyttävää kun en itse tiedosta
mitä mä yritän tällä syömisen hallinnalla saavuttaa, en osaa
sanoa sitä oikeaa syytä, tai kun ei se laihtuminen se ainoa asia
ole.
Myönnän että on mennyt syömisen
kanssa vähän niin ja näin, olen yrittänyt vain unohtaa koko
syömisen, että syöminen loppuisi vähn niinkuin ”vahingossa”.
Oon yrittänyt olla ajattelematta koko asiaa, yrittänyt olla
liittämättä mitään tunteita siihen, ettei se ahdistaisi niin
paljoa. En tiedä olenko onnistunut. Syönyt olen kyllä liikää
siihen nähden mitkä on mun ”suunnitelmat” eli
että en söisi muuten kuin koulussa vähäsen. Ahdistaa
olisi voinut kyllä enemmänkin että se osio on toiminut jonkun
verran ja se on tavallaan hyvä terveelläkin tavalla, että ruoka on
vain ruokaa, mutta yritän käyttää sitä kyllä ihan toiseen
tarkoitukseen...
Viime postauksessa
mainitsin sen persoonallisuuksista kertovan kirjan ja siinä on
jokaisen persoonallisuden kuvauksen yhteydessä testi jolla voi
testata miten hyvin sopii mihinkin persoonallisuuteen. No, kun luin
kirjaa niin estyneen kuvaus tuntui sopivan. Luin toisen kerran, se
sopi vielä paremmin. Sitten tein testin, tulos oli 40/42. No eipä
se mikään suuri yllätys ollut, muttei kovin kiva kuitenkaan.
Tänään oli
lääkekontrolli polilla. Puhuttiin aika paljon nukkumisesta joka
varmaan on se suurin ongelma tällä hetkellä, en mä loputtomiin
pärjää näillä muutaman tunnin yöunilla. Taino sain viime
viikolla muutamana yönä nukuttua paremmin mutta siis yleisesti
nukun huonosti.
Ensin luulin ettei lääkäri
aio tehdä mitään muutoksia lääkitykseen mutta sitten se alkoi
puhumaan seroquelista, me ollaan sen annoksen laskemisesta siis puhuttu
jo yli puoli vuotta, ja nyt lääkäri mietti sen nostamista
neljästäsadasta kuuteensataan, ihan vain
ilta-ahdistuksen takia. Sitten tuli ketipinor puheeseen ja päädyttiin
lopulta että otetaan se takasin, se ei olisi yhtään halunnut ja
sanoikin että se oli aluksi tosi sitä vastaan mutta myöntyi nyt
kuitenkin sitten. Ei seroquelin annoksen nostamisessa ole mitään
ongelmaa mutta ketipinoria ei mitenkään halua otta takaisin? :D en
tajua. Ja aluksi se olisi jättänyt sen sinne viiteenkymppiin mutta
sain kysyttyä että voiko sitä annosta nostaa, ja se suostui just
ja just nostamaan sen 75:een. Hän ei uskaltanut koska pelkäsi sen
ja mirtazapinin yhteisvaikutusta, huoh. Ja sitten siirrettiin
seroquel ja lamictal aamuun, lamictal sen takia että lääkärillä
tuli mieleen että hei, sehän voi olla se asia joka aiheuttaa sen
unettomuuden! Enhän mä olekaan sitä lääkettä syönyt kun reilu
kaksi vuotta tähän mennessä, että sekö sitä unettomuutta on nyt
alkanut pahentamaan lähiaikoina? Ja seroquel sen ketipinorin takia
ilmeisesti. Mutta onneksi ei sen annosta nyt sentään nostettu! Olin
jo valmistautunut siihen että sitä lähdetään laskemaan kun siitä
ollaan viimeiset puoli vuotta joka kerralla puhuttu, mutta ei
ilmeisesti ton lääkärin aikana ainakaan. Niin ja yksi syy miksi se
olisi ollut valmis nostamaan sen annosta oli se että mirtazapin
saattaa laskea sn tehoa hieman että sen takia se 200mg:n nosto ei
olisi ollut edes paljoa mitään.
No mutta nyt toivon että
se ketipinorin nosto auttaisi tarpeeksi... Vähän epäilen. Mutta
toi lääkäri ei ainakaan mitään muuta ole ilmeisesti valmis
kokeilemaan (paitsi seroquelin nostoa...). Se on sitten vaan voivoi
jos ei saa nukuttua. En kylläkään tiedä kuinka kauan se on mulla,
luulin että tää olisi ollut viiminen kerta mutta antoi se nyt
vielä yhden ajan ainakin.
Meillä oli perjantaina
koululla opettajan ja tukihenkilön kanssa sellanen hojks-keskustelu jossa
siis puhuttiin mun tän vuoden opiskeluista, tavotteista yms. Ei
siellä ollut mitään ihmeellistä, sanottiin vaan että mun
päätavote on nyt löytää se seuraava koulutuspaikka. Sitten
opettaja vähän kertoili millanen mä ole ollut siellä koulussa,
olen kuulemma tosi tasapainoiselta vaikuttava, avoin ja muutenkin
reipas.
Tässä huomaa kyllä sen
ettei ahdistus näy mitenkään ulospäin koska kyllä mua siellä
välillä ahdistaa ihan hirveästi, ja kuulemma vaikutan niin
tasapainoiselta ja siltä että kaikki on ihan hyvin.
Sitä opettaja sanoi kans
että ne on huomannut että olen perfektionisti, että voisin vähän
opetella hölläämään, ei mun tarvitse suorittaa kaikkea aina niin
täydellisesti. ”Kato mitä tapahtuu jos et
yritäkään tehdä ihan täydellisesti”
Tästä
viikosta lähtien me joka kasin aamu tehdään
aamupala itse. Siis
kun meijän luokka on niinkun vanha asunto niin siinä on 2 huonetta jossa toisessa on keittö.
Maanantaina tehtiin ekan kerran, tai muutama ihminen teki. Meinasin
mennä ihan panikkiin jo siinä vaiheessa kun opettajat sano että me
tehdään tästä lähtien se aina itse. Ja sehän tarkoittaa siis
sitä että on pakko syödä.
Tuntui että ahdistus vaan kasvo ja kasvo sitä mukaan kun aamupalan
syöminen lähestyi. Kumpikaan opettajista ei mitenkään kysynyt
multa esimerkiks että onko ihan okei että pystynkö syömään yms.
vaikka just perjnataina juteltiin siitä että aamupala on se
kaikkein vaikein ateria enkä oo tähän mennessä sitä pytynyt
koulussa, tai muutenkaan, syömään. Piti siis pärjätä ihan
omillaan, kuin muut. Sitten opettaja huutaa keittiöstä että
”Noniin nyt kaikki syömään” En meinannut pystyä menemään
edes sinne ksittiöön muiden kanssa mutta menin kuitenkin. Ja otin
lautasen, ja kävelin puutokattilan luo, ja otin puuroa lautaselle,
ja kävelin takasin pöytään istumaan. Sitten se vaikein osuus:
syöminen. Herranjumala että ahdisti. Tuli mieleen ihan osastoajat
kun ahdistus oli sitä luokkaa. Nyt piti vaan tehdä kaikkensa ettei
ahdistus näkyisi ulospäin, eihän kukaan tiedä mun
syömisongelmista. Siinä mä yritin sitä puuroa sinne suuhun
tunkea, ja sainkin pikkuhiljaa, melkein itkien. Yhdessä vaiheessa
piti mennä vessaan rauhoittumaan ja itkemään kun en vain pystynyt istumaan rauhallisesti siinä pöydässä.
Lopulta
tulin takaisin pöytään, enkä sen jälkeen saanut enää
lusikallistakaan alas. No, söin melkein kaiken mitä otin. Kaiken
lisäksi mun vieressä istui joku nainen joka tuli yliopistosta
hetkeksi tutustumaan meidän ryhmään, ja jutteli siinä niitä
näitä meille ja multakin kyseli asioita ja oli ilonen. Oli kiva
vastata normaalisti ja ilosesti ja samalla pidätellä itkua ja
yrittää peittää sitä ahdistusta. No eipä kukaan varmaan mitään
huomannut.
Toi
oli vasta eka kerta, huomenna seuraava. Onneksi tällä viikolla ei
ole muina päivinä. Mutta ensi viikolla, sitä seuraavalla, sitä
seuraavalla, koko loppuvuosi tota samaa. En tiedä miten
selviän, en todellakaan. Entiedä onko pakko ottaa opamoxi ainakin
välillä. En mä sitä voi joka päivä syödä. Eikä niitä nyt
olekaan hirveästi jäljellä. Ei ainakaan auta siihen
ilta-ahdistukseen millään tavalla. Pelottaa. En
tiedä pitäisikö sanoa jotain opettajalle koulussa tosta aamupalan
vaikeudesta...
Ehkä
mä lopetan tän kirjottamisen tähän. Tuli vähän pitkä teksti
taas, hups. Vois yrittää kirjottaa vähän useemmin niin selviätte
vähemmällä kerralla :D