tiistai 24. syyskuuta 2013

Kuulumisia pitkän kaavan mukaan

Tuntuu nyt että on hirveesti asiaa päässä mistä haluis kirjottaa, ni katotaan mitä saan ulos.

Mä oon vihdoin vähäsen rentoutunut terapiassa eikä sinne meneminen jännitä samalla tavalla. Ei siihen mennykään kun reilu vuosi :D No pääasia että se tapahtui ennen kun kolme vuotta on mennyt ! En oo varmastikaan mikään helpoin asiakas kun puhuminen on niin saatanan vaikeaa ja vieläkin on ihan hirveästi asioita joista en todellakaan pysty puhumaan, mutta kyllä mä nyt enemmän puhun sentään kun vuosi sitten :) Oon vaan tosi hidas luottamaan.
Mutta kyllä terapiassa käyminen on ihan varmasti auttanut, saanut ajattelemaan asioita enemmän ja eri kannalta! Eilen esimerkiksi terapeutti huomautti että siitä tuntuu että heti kun mun elämässä tapahtuu jotain hyvää, niin rankaisen siitä itseäni syömisen vähentämisellä, tai syömishäiriö vahistuu heti. Ite en oo noin ajatellut mutta kai siinä on perää. On just tosi ärsyttävää kun en itse tiedosta mitä mä yritän tällä syömisen hallinnalla saavuttaa, en osaa sanoa sitä oikeaa syytä, tai kun ei se laihtuminen se ainoa asia ole.

Myönnän että on mennyt syömisen kanssa vähän niin ja näin, olen yrittänyt vain unohtaa koko syömisen, että syöminen loppuisi vähn niinkuin ”vahingossa”. Oon yrittänyt olla ajattelematta koko asiaa, yrittänyt olla liittämättä mitään tunteita siihen, ettei se ahdistaisi niin paljoa. En tiedä olenko onnistunut. Syönyt olen kyllä liikää siihen nähden mitkä on mun ”suunnitelmat” eli että en söisi muuten kuin koulussa vähäsen. Ahdistaa olisi voinut kyllä enemmänkin että se osio on toiminut jonkun verran ja se on tavallaan hyvä terveelläkin tavalla, että ruoka on vain ruokaa, mutta yritän käyttää sitä kyllä ihan toiseen tarkoitukseen...

Viime postauksessa mainitsin sen persoonallisuuksista kertovan kirjan ja siinä on jokaisen persoonallisuden kuvauksen yhteydessä testi jolla voi testata miten hyvin sopii mihinkin persoonallisuuteen. No, kun luin kirjaa niin estyneen kuvaus tuntui sopivan. Luin toisen kerran, se sopi vielä paremmin. Sitten tein testin, tulos oli 40/42. No eipä se mikään suuri yllätys ollut, muttei kovin kiva kuitenkaan.

Tänään oli lääkekontrolli polilla. Puhuttiin aika paljon nukkumisesta joka varmaan on se suurin ongelma tällä hetkellä, en mä loputtomiin pärjää näillä muutaman tunnin yöunilla. Taino sain viime viikolla muutamana yönä nukuttua paremmin mutta siis yleisesti nukun huonosti.
Ensin luulin ettei lääkäri aio tehdä mitään muutoksia lääkitykseen mutta sitten se alkoi puhumaan seroquelista, me ollaan sen annoksen laskemisesta siis puhuttu jo yli puoli vuotta, ja nyt lääkäri mietti sen nostamista neljästäsadasta kuuteensataan, ihan vain ilta-ahdistuksen takia. Sitten tuli ketipinor puheeseen ja päädyttiin lopulta että otetaan se takasin, se ei olisi yhtään halunnut ja sanoikin että se oli aluksi tosi sitä vastaan mutta myöntyi nyt kuitenkin sitten. Ei seroquelin annoksen nostamisessa ole mitään ongelmaa mutta ketipinoria ei mitenkään halua otta takaisin? :D en tajua. Ja aluksi se olisi jättänyt sen sinne viiteenkymppiin mutta sain kysyttyä että voiko sitä annosta nostaa, ja se suostui just ja just nostamaan sen 75:een. Hän ei uskaltanut koska pelkäsi sen ja mirtazapinin yhteisvaikutusta, huoh. Ja sitten siirrettiin seroquel ja lamictal aamuun, lamictal sen takia että lääkärillä tuli mieleen että hei, sehän voi olla se asia joka aiheuttaa sen unettomuuden! Enhän mä olekaan sitä lääkettä syönyt kun reilu kaksi vuotta tähän mennessä, että sekö sitä unettomuutta on nyt alkanut pahentamaan lähiaikoina? Ja seroquel sen ketipinorin takia ilmeisesti. Mutta onneksi ei sen annosta nyt sentään nostettu! Olin jo valmistautunut siihen että sitä lähdetään laskemaan kun siitä ollaan viimeiset puoli vuotta joka kerralla puhuttu, mutta ei ilmeisesti ton lääkärin aikana ainakaan. Niin ja yksi syy miksi se olisi ollut valmis nostamaan sen annosta oli se että mirtazapin saattaa laskea sn tehoa hieman että sen takia se 200mg:n nosto ei olisi ollut edes paljoa mitään.

No mutta nyt toivon että se ketipinorin nosto auttaisi tarpeeksi... Vähän epäilen. Mutta toi lääkäri ei ainakaan mitään muuta ole ilmeisesti valmis kokeilemaan (paitsi seroquelin nostoa...). Se on sitten vaan voivoi jos ei saa nukuttua. En kylläkään tiedä kuinka kauan se on mulla, luulin että tää olisi ollut viiminen kerta mutta antoi se nyt vielä yhden ajan ainakin.

Meillä oli perjantaina koululla opettajan ja tukihenkilön kanssa sellanen hojks-keskustelu jossa siis puhuttiin mun tän vuoden opiskeluista, tavotteista yms. Ei siellä ollut mitään ihmeellistä, sanottiin vaan että mun päätavote on nyt löytää se seuraava koulutuspaikka. Sitten opettaja vähän kertoili millanen mä ole ollut siellä koulussa, olen kuulemma tosi tasapainoiselta vaikuttava, avoin ja muutenkin reipas.
Tässä huomaa kyllä sen ettei ahdistus näy mitenkään ulospäin koska kyllä mua siellä välillä ahdistaa ihan hirveästi, ja kuulemma vaikutan niin tasapainoiselta ja siltä että kaikki on ihan hyvin.
Sitä opettaja sanoi kans että ne on huomannut että olen perfektionisti, että voisin vähän opetella hölläämään, ei mun tarvitse suorittaa kaikkea aina niin täydellisesti. ”Kato mitä tapahtuu jos et yritäkään tehdä ihan täydellisesti”

Tästä viikosta lähtien me joka kasin aamu tehdään aamupala itse. Siis kun meijän luokka on niinkun vanha asunto niin siinä on 2 huonetta jossa toisessa on keittö. Maanantaina tehtiin ekan kerran, tai muutama ihminen teki. Meinasin mennä ihan panikkiin jo siinä vaiheessa kun opettajat sano että me tehdään tästä lähtien se aina itse. Ja sehän tarkoittaa siis sitä että on pakko syödä. Tuntui että ahdistus vaan kasvo ja kasvo sitä mukaan kun aamupalan syöminen lähestyi. Kumpikaan opettajista ei mitenkään kysynyt multa esimerkiks että onko ihan okei että pystynkö syömään yms. vaikka just perjnataina juteltiin siitä että aamupala on se kaikkein vaikein ateria enkä oo tähän mennessä sitä pytynyt koulussa, tai muutenkaan, syömään. Piti siis pärjätä ihan omillaan, kuin muut. Sitten opettaja huutaa keittiöstä että ”Noniin nyt kaikki syömään” En meinannut pystyä menemään edes sinne ksittiöön muiden kanssa mutta menin kuitenkin. Ja otin lautasen, ja kävelin puutokattilan luo, ja otin puuroa lautaselle, ja kävelin takasin pöytään istumaan. Sitten se vaikein osuus: syöminen. Herranjumala että ahdisti. Tuli mieleen ihan osastoajat kun ahdistus oli sitä luokkaa. Nyt piti vaan tehdä kaikkensa ettei ahdistus näkyisi ulospäin, eihän kukaan tiedä mun syömisongelmista. Siinä mä yritin sitä puuroa sinne suuhun tunkea, ja sainkin pikkuhiljaa, melkein itkien. Yhdessä vaiheessa piti mennä vessaan rauhoittumaan ja itkemään kun en vain pystynyt istumaan rauhallisesti siinä pöydässä. 
Lopulta tulin takaisin pöytään, enkä sen jälkeen saanut enää lusikallistakaan alas. No, söin melkein kaiken mitä otin. Kaiken lisäksi mun vieressä istui joku nainen joka tuli yliopistosta hetkeksi tutustumaan meidän ryhmään, ja jutteli siinä niitä näitä meille ja multakin kyseli asioita ja oli ilonen. Oli kiva vastata normaalisti ja ilosesti ja samalla pidätellä itkua ja yrittää peittää sitä ahdistusta. No eipä kukaan varmaan mitään huomannut.
Toi oli vasta eka kerta, huomenna seuraava. Onneksi tällä viikolla ei ole muina päivinä. Mutta ensi viikolla, sitä seuraavalla, sitä seuraavalla, koko loppuvuosi tota samaa. En tiedä miten selviän, en todellakaan. Entiedä onko pakko ottaa opamoxi ainakin välillä. En mä sitä voi joka päivä syödä. Eikä niitä nyt olekaan hirveästi jäljellä. Ei ainakaan auta siihen ilta-ahdistukseen millään tavalla. Pelottaa. En tiedä pitäisikö sanoa jotain opettajalle koulussa tosta aamupalan vaikeudesta...




Ehkä mä lopetan tän kirjottamisen tähän. Tuli vähän pitkä teksti taas, hups. Vois yrittää kirjottaa vähän useemmin niin selviätte vähemmällä kerralla :D

maanantai 16. syyskuuta 2013

And all I've got are screams inside but somehow they come out with a smile and i wonder if I'll always feel this way

En ookaan pitkään aikaan kirjottanut, ei vaan ole ollut sellasta oloa.

Ei tapahdu mitään ihmeellistä. Koulussa menee ihan ok, muiden oppilaiden kanssa menee ihan hyvin ja oon pärjännyt muutenkin ihan hyvin siellä vaikka onkin väillä ahdistanut tosi kovasti. Kaheksan tuntia on ihan ehdoton maksimi mitä siellä koulussa pystyn olemaan mutta ei niitä päivä onneksi paljoa ole.
Tä viikko on luksusta nukkumisen kannalta, kolmen viikon kasin aamujen jälkeen tällä viikolla neljä kympin päivää, ihanaa!<3 Ainoo että ne kestääkin sitten neljään saakka... No ei voi mitään. On tulossa onneksi viikkoja kun on tosi lyhyitäkin päiviä!

Mä oon niin kyllästynyt näihin nukahtamisvaikeuksiin. En jaksaisi yhtäkään samanlaista iltaa enää mutta pakko se on jaksaa. Joka helvetin ilta sitä samaa ahdistusta ja itkua, enkä ole tähän mennessä keksinyt muita "hallintakeinoja" kuin syömättömyyden tai opamoxin jotka ei taida ne parhaimmat olla. Tai kyllä mä musiikkia kuuntelen tai yritän katsoa vaikka telkkaria muttei ne kauheasti sitä nukahtamista auta... Ahdistus tulee jokatapauksessa samantien kun makaan sängyssä ajattelemassa, vaikka olisin kuinka väsynyt siihen kaatuessani.
Aamut on kamalia, on ihan hirveetä nousta ylös ja meikata ja lähetä kouluun ja sielläkin pysyä ekat tunnit hereillä. Oon koko koulupäivän yleensä tosi väsynyt ja kotona myös, enkä jaksa tehdä oikeastaan mitään. Nyttenkin pitäisi ihan oikeasti siivota, piti jo eilen mutten ole vieläkään saanut aikaseksi.
 Illalla se väsymys kuitenkin mystisesti häviää eikä nukahtamisesta tule yhtään mitään ennen kahta-kolmea vaikka olisi nukkut kuinka huonosti edellisenä yönä. Tä on ihan perseestä suoraansanottuna. Ei se mitään kivaa ole olla koko ajan väsynyt. Sitten viikonloppuisin nukun enemmän ja oon siltikin yhtä väsynyt.

Syömisestä en oikein tiedä mitä sanoa. Omasta mielestä menee ihan päin vittua koska syön todellakin tarpeeksi, syön ihan liikaakin lähes joka päivä. Oksentamista olen kuitenkin vähentänyt tosi paljon, jos se otetaan positiivisena asiana.
Keho ahdistaa ihan helvetisti enkä ole ainakaan pariin viikkoon käyttänyt kertaakaan farkkuja, eilen käytin ekaa kertaa hetken verran enkä meinannut päästä lähtemään ulos kun ahdisti liikaa. Tuntuu että joka kerta kun katson peiliin, näen isomman ihmisen kuin edellisellä kerralla. En tiedä miten kestän tätä ahdistusta ja syömistä. Entä jos vain lihon ja lihon ja lihon??



torstai 5. syyskuuta 2013

ristiriitaa

vihaan tätä. 
 Mä niin vihaan tätä.
Tätä loputonta itkua ja pahaa oloa joka iltaisin, 
 varoittamatta iskee
joka ei jätä rauhaan ja vie väsymyksen mennessään 
ja valvottaa ihan liian pitkälle yöhön

Kuitenkin koulussa menee paremmin
Alkaa vihdoin tuntua että olen osa luokkaa
Ihmiset puhuu ja huomioi ja toinen tyttö tulee bussissa viereen istumaan ja huutaa perään 
 "Lost girl, odota"
Ja se tuntuu oudolta, en käsitä 
Miten joku jaksaa mua kun olen tämmöinen, no, tämmöinen? 
Yritän kyllä kaikkeni olla kuin muut
Ja ilmeisesti se menee läpi

Tai ei sillä, kyllä mä osaan olla myös suhteellisen luonnollisesti ja rennosti aina välillä
Itseasiassa en ikinä missään ryhmässä ole ollut näin luonnollisesti 
Ottanut osaa keskusteluun, viitannut
Ja puhunut myös ilman viittaamista, spontaanisti sanonut mitä ajattelen


Olen kokonaisuudessaan kyllä sitä mieltä että oli hyvä että jätin lukion kesken ja siirryin tonne, pienryhmään
Huomaan selkeästi että pienempi ryhmä sopii paremmin
Ja tietenkin koulutuksen luonne vaikuttaa,
ei sitä voi mitenkään verrata lukioon
Tai peruskouluun, tai ammattikouluum
Vielä ainakaan
Tiedän kyllä että se muuttyu vakavammaksi
Nyt ei edes tunnu että opiskelen koulussa
Ei ole vielä ollut yhtäkään oikeaa oppituntia
Tai siis niitä peruskouluaineita
Välillä kyllä ärsyttää kun kaikki väännetään niin rautalangasta
 ja muutenkin käydään todella perusteellisesti
Kaipa se on hyvä kuitenkin

Jotenkin älytöntä minkälainen ristiriita mielessä on tästä kaikesta
Päivisin usein ihan suht hyvä olo koulusta 
Ja illalla se tuntuu oikeasti ihan kamalalta vaihtoehdolta
Ja itken sitä etten pysty tähän

Myönnän että suurin osa ahdistuksesta liittyy itseeni eikä varsinaisesti kouluun
Miten kehon ja itsensä vihaaminen on saanut niin isot mittasuhteet?
Onhan mut otettu mukaan tän näköisenä ja kokonaisena
Itselleni en vain riitä, en ikinä
Ja se saa aikaan sen että saan järkyttävän ahdistuksen siitä että joudun vaihtamaan mahdollisesti koulussa housut
Tai siitä että lökärit ei ehdi kuivua aamuun mennessä  eli pakko laittaa farkut
Oikeastaan mikä vain itsessäni saa aikaan kamalan ahdistuksen
Yksi ilta en kestänyt ja otin sakset käteen
Painoin reittä vasten
Meinasin viiltää
Mutta tulin järkiini ennen kuin tein mitään
Ja otin opamoxin ja menin sänkyyn odottamaan helpottavaa vaikutusta
En mä halua siihen enään palata melkein kahden vuoden tauon jälkeen
En mä halua enää tahrata ensimmäistäkään paperia jälkien korjaamiseen
Enkä hoitaa yhtäkään haavaa 
Enkä peitellä yhtäkään päivää reisiä tai käsivartta tuoreiden jälkien takia
Pelottaa että joku ilta tajuan vasta jälkeenpäin et hups, tulipa tehtyä tyhmästi
Toivon ettei niin käy

Haluan vain ahdistuksen kuriin
Tai edes jotain lääkettä mikä väsyttää niin että nukahdan varmasti
Enkä jää valvomaan ahdistuksen takia
Polilla ei luultavasti edes harkita muita vaihtoehtoja kuin niitä mitä olen jo kokeillut
Aina voi toivoa että uusi lääkäri kokeilisi vielä muita
Pitää yrittää pyytää seuraavan kerran polilla


Okei nyt lopetan
En jaksa kirjoittaa kännykällä enempää
Öitä <3