perjantai 25. heinäkuuta 2014

kysymyksiä kiitos!!

Viime kysymyspostauksesta on jo varmaan 2 vuotta aikaa joten ajattelin uusia sen. Eli nyt saa kysyä mitä vaan, hyvän maun rajoissa tietenkin! Toivon mahdollisimman paljon kysymyksiä kun teitä on noin paljon :)



ps. uloskirjaus oli eilen! :)

lauantai 19. heinäkuuta 2014

kuulumisia!







Tuun nyt vähäsen päivittämään kuulumisia tännekin puolelle!
Eli tosiaan, oon edelleen osastolla, mutta tätä menoa pääsen kotiin varmasti pian :)
Menee siis paremmin. Mutta silti kuulen terapeutilta ja osastolääkäriltä ihan erilaista kommenttia. Lääkäri puhuu siitä kuinka musta huomaa että haluan parantua ja siihen pystyn ja terapeutti viimeksikin totesi että kuulostaa siltä etten mä halua parantua ja että mun puheiden perusteella mua ei pitäisi vielä tosiaan päästää kotiin. Huomaatte varmaan kelle sanon asiat suoraan ja kelle vähän kaunistelen?

 Terapeutti näkee vaan negatiiviset puolet, ei se ajattele sitä kuinka paljon paremmin mä nyt pystyn syömään kun kuukausi sitten ja kuinka mä myös kotona saan syötyä edes jotain. Myönnän että mun puheiden perusteella terapeutilla on olo etten ole terve. Enkä mä olekaan. Mutta jos osastolta poispääsykriteerinä olisi se, että kaikki laihdutusajatukset häipyy, niin mä en pääsisi sieltä varmaan ikinä pois. Ei voi olettaa että parannun kokonaan tällä mahdollisimman lyhyellä osastojaksolla, eikä se ole edes tarkoitus.

Mutta joo ajatukset on sitä tasoa että olen varma että laihdutus alkaa taas kun pääsen kunnolla kotiin... en mä voi sille mitään, mun on pakko laihtua edes vähän. mä en siedä itseäni näin isona, enkä opi sietämään. Eikä se fakta muutu vaikka olisin vuoden osastolla. Anteeksi mutta niin se vaan on.

Positiivisena asiana on se, että oikeasti haluan osastolta pois ihan normaalin elämän takia, ärsyttää olla siellä ja joutua miettimään suunnitelmat osaston aikataulujen lukaan ja joutua kysymään kaikkeen lupa lääkäriltä tai hoitajalta. Haluan olla kotona ja elää sitä normaalia elämää. Mutta edellytyksenä sille kai on se, ettei kaikki palaa siihen mitä oli ennen tätä osastojaksoa. Enkä tiedä miten hitossa mä aion jatkaa syömistä muka normaalisti, en tosiaan tiedä. Mutta jotenkin sen olisi pakko onnistua.

Mua pelottaa tässä se, että mä en usein halua parantumista tarpeeksi ollakseni valmis sitoutumaan siihen, että edes yritän syödä mahdollisimman normaalisti kotiin päästyäni. Osastolla se onnistuu aika hyvin mutta kotona on eri asia. Terapiassa ollaan juteltu tästä aika paljon tai se usein huomauttaa että kuulostaa siltä etten halua parantua. Se kuulostaa helvetin karulta ja väärältä ja siltä et olen pettänyt kaikki kun terapeutti sanoo sen, mutta tärkeintä on se, että automaattisesti mun suusta tulee vastaus "kyl mä haluun parantua. En mä vaan joteniin osaa." Mussa on se osa joka ei halua parantua ja se on vahvoilla suuren osan ajasta mutta en mä ole silti luovuttanut. En mä olisi sitoutunut hoitoon  jos en haluaisi parantua. En må olisi rehellinen osastolla ja yrittäisi syödä mahdollisimman normaaleja annoksia siitä huolimatta että syöminen on täysin mun omalla vastuulla.

jos mä en haluaisi parantua, mä skippailisin aterioita ja ottaisin mahdollisimman pieniä annoksia joista ainakin osa lentäisi roskikseen. Mä valehtelisin osastolla päästäkseni nopeasti ulos, valehtelisin ihan pokkana.  jättäisin lomilla syömättä ja Palaisin kotiin tyytyväisenä ja lopettaisin syömisen siihen paikkaan, enkä kertoisi ainakaan koko totuutta kellekään, kertoisin ehkä ympäripyöreästi että on vähän välillä hankaluuksia mutta kyllä tä tästä, ei tässä mitään, kyllä mä pärjään, oikeasti! :)

Mä tiedän, että mä pystyisin valehteluun. Oleellista on se, että mä toimin päinvastoin. Mä en yritä peitellä tätä,  mä yritän parhaani ottaa avun vastaan ja kerron rehelliseati jos joku ei suju. Oon saanut osastolla monta kertaa kommenttia siitä että mun kanssa on helppo tehdä töitä kun olen kiin rehellinen ja sitoudun hoitoon parhaani mukaan. Mä en ole täydellinen ja joskus jätän syömättä vaikka olen luvannut syödä. Mutta olen kertonut sen rehellisesti lähes joka kerta ja seuraavaalla tai sitä seuraavalla kerralla yrittänyt enemmän. Välillä ei järki toimi mutta se kuuluu sairaudenkuvaan.

Kuulostaako tö teidän mielestänne siltä etten halua parantua? Koska musta ei.
Mun on pakko yrittää muistutella itselleni, että en mä ole menetetty tapaus, mä en ole luovuttanut ja jos haluan, mä pystyn paranemaan.
We on helvetin vaikeaa välillä mutta parhaani mä yritän vaikka samalla tuntuu että paskat mä mitään yritän, valehtelen itselleni ja muille yrittäväni vaikken sitä oikeasti tee.

Mutta mä lopetan tän tähän, piti tulla lyhyt postaus mutta näin tässä käy kun on kuukauden kirjoittamatta...:D hyvää yötä kaikille!