tiistai 28. tammikuuta 2014

Todella hämmentynyt

Miten ristiriidassa voi sisäinen ja ulkoinen olemus olla?

Tänään terapeutti kertoi asian joka tapahtui kuulemma jonkun aikaa sitten. Miespuolisella asiakkaalla oli ollut aika mun jälkeen ja törmättiin tietenkin siinä odotushuoneessa ja hän oli sitten sanonut terapeutille jotain että "Siin oli kyl hyvännäkönen tyttö. Mut naamasta näki et se tietää sen itekin." 
Tä oli todella hämmentävää. En vaan tajua. Okei a) hyvännäköinen? Not. ja B) näytän siltä että tiedän sen? No, enpäs tiedäkään.  Kai se sitten on se "suojakuori" joka mullakin on varmasti päällä kun yritän peittää sen epävarmuuden jota tunnen. Musta tuntuu että saatan ennemminkin vaikuttaa ylimieliseltä kuin epävarmalta, joskus ainakin. Mä tiedän että oikeasti vaikutan varmasti paljon itsevarmemmalta esimerkiksi luokkalaisten silmiin kuin mitä todellisuudessa olen. Se vaan tulee automaattisesti, helpompaa näytellä kuin olla oma, epävarma, haavoittuva itsensä.

 Tä oli hyvä esimerkki siitä että ulkonäkö voi pettää, aika pahastikin. Kaikki ei vaan näy ulospäin. Sä voit näyttää ulkoisesti itsevarmalta mutta samalla pitää itseäsi rumana ja huonona ihmisenä. Voit nauraa ja näyttää iloiselta ja samalla suunnitella itsemurhaa. Sä voit tuntua ensin tosi mukavalta ihmiseltä mutta paljastua täysin kusipääksi. Tai sä voit vaikuttaa ylimieliseltä kusipäältä ensin mutta paljastuakin todella mukavaksi ihmiseksi.
Ulkoinen olemus ei välttämättä kerro paljoa paskaakaan siitä millainen oikeasti olet. Aina ensivaikutelma ei ole se totuus. Muistakaa se. 

maanantai 20. tammikuuta 2014

Huomioita kehoahdistuksesta ja pohdintaa baarista + muuta höpinää

Mä tajusin just äsken, että mä en muista millon oisin viimeks itkenyt peiliin katsottuani. Kun joskus se kävi aina kun katsoin kehoa, varsinkin ilman vaatteita. Myönnän, etten ole pahemmin itseäni katsellut ilman vaatteita, mutta oon kuitenkin pakostakin hieman nähnyt, enkä ole saanut mitään kohtausta.
Oon myös pitänyt farkkuja melkein joka päivä, ja tänäänkin oli kauluspaita päällä hupparin sijasta eikä se pilannut mun päivää. Oon myös syönyt ihan kunnolla, tai siis ainakin riittävästi, liikaakin varmaan, entiedä en ole laskenut kaloreita (edistystä sekin!). Enkä vaa'alla ole tosiaan käynyt piitkään aikaan, en käynyt silloin vuoden alussa kuin muutamana päivänä. Mutta pointti oli, etten ole ollut syömättä. Eli onko tässä kenties vihdoin alkanut pikkuhiljaa tapahtua jotakin edistystä? :)

Ja mä olen alkanut jopa harkitsemaan, että uskaltautuisin baariin synttäreinä jotka on helmikuussa. Ehkä O:n, tai J:n kanssa, entiedä? En ole siitä yhtään varma ja mielipide vaihtuu koko ajan, mutta se on jo paljon että tosissani harkitsen sitä mahdollisuutta vaikka siinä on niin paljon asioita joita pelkään ja jotka ahdistaa.

Ensinnäkin se vaatetus. En omista mitään juhlavampaa eli pitäisi shoppailla, yäk. Ja sitten pitäisi vielä pystyä pitämään niitä vaatteita illan ajan. Ja toinen on kasvot, mun rumat kasvot. Häpeän ja vihaan kehoani ja kasvojani niin paljon, että baariin lähteminen tuntuu lähes itsemurhasuunnitelmalta pelkästään niiden takia. Miten mä pystyn olemaan niiden kauniiden ja hyvävartaloisten ihmisten ympäröimänä jossain baarissa, missä on vielä miespuolisia henkilöitä tuijottamassa arvostelevasti? Siitä päästiinkin sitten muihin ihmisiin. Se väenpaljous ahdistaa, känniset teinit pelleilemässä, tytöt arvostelemassa ulkonäköä ja pojat myös. Hyi helvetti että ahdistaa jo ajatuskin. Ja sitten se juomapuoli. Mua ei yhtään innosta juoda itseäni ihan humalaan. Mutten siellä kyllä selvänäkään jaksaisi olla. Ja muutenkin, mitä mä siellä teen? En halua arvostella poikia tai flirttailla niiden kanssa, tai että kukaan kiinnittää muhun paskan vertaa huomiota. Enkä halua tanssai tai tehdä vittu mitään.

Joo tosta tuli sellanen olo itsellekin, että mitä helvettiä mä edes mietin sinne menemistä jos mun ajatukset siitä on tollaiset? En tiedä. Suurin syy taitaa olla se, että sitten voin kyselijöille sanoa että joo oon käynyt baarissa. Oon niin kyllästynyt niihin ihmettelyihin kaikilta että mitä, täytän kohta 19 enkä ole vieläkään käynyt baarissa? Mutta ei kai mun nyt pelkästään sen takia tarvitsisi sinne mennä. Ahdistaa vaan kun kaikki tuntu painostavan siihen, haluaa että elän "normaalin" nuoren elämää. Mutta kai mä saan elää elämäni juuri niin kuin itse haluan, enkä kuin muut olettaa?

Mutta jos koitan miettiä vielä, että miksi kuitenkin tosissani mietin sitä välillä.
Entiedä, siellä voi olla ihan hauskaakin ehkä jos pystyn unohtamaan kaiken ahdistuksen ja asioiden analysoinnin ja olla välittämättä tuntemattomista ihmisistä liikaa. Jos pystyisin siihen niin ehkä voisin hetken kokea olevani kuin muut? Eikä mun ole siellä pakko liikaa juoda, vaan vaikka vähäsen.
Jos pystyisin ottamaan kaiken ilon irti, kai siitä voi ottaa iloa irti kun siellä niin paljon porukkaa käy? Pystisinkö työntämään kaiken paskan muutamaksi tunniksi pois, pystyisinkö vain nauramaan ja olemaan iloinen sen ajan?
Mutta entä jos alkaakin ahdistaa ihan hirveästi? Mitä mä sitten teen, juoksen vain pois? En mä kehtaisi sanoa kaverille että sori alko ahdistamaan, pakko päästä pois. Opamoxi kun ei taida olla vaihtoehto jos juon alkoholia... Nukahtaisin varmaan pystyyn.

Äh, miksi teen kaikesta niin vaikeaa? Ajattelen liikaa. No mutta mietin tota baarijuttua ihan tosissani ja katsotaan, ehkä löydän itseni sieltä vajaan kuukauden päästä ;)

Asiasta kukkaruukkuun, uskalsin alkaa juttelemaan M:lle pitkästä aikaa, viimeksi juteltiin joskus lokakuussa. Oon miettinyt sitä aina välillä mutten vaa ole saanut laitettua viestiä. Mutta eilen sain ja taas kerran mietin että mikä siinä oli niin helvetin paha? Varsinkin kun M itse sanoi että on miettinyt mua viimeaikoina muttei ole myös saanut avattua keskustelua. Ei me mitään näkemistä sovittu mutta vaihdettiin kuulumiset ja oli ihan kiva jutella pitkästä aikaa :) Aina kuvittelen että kun ei olla juteltu pitkään aikaan että noniin, nyt sitä ei kiinnosta ja nyt olen menettänyt sen kokonaan, mutta ei se nyt ihan niin ole tähänkään saakka mennyt. Enkä mä vaan voi olettaa että kaikki kaverit itse hoitaa mun puolesta sen yhteydenpidon, ei ihmissuhteet vaan toimi niin.
Oon sopinut O:nkin kanssa jo näkemisen. Oon ollut sosiaalinen :D

Ja eilen melkein soitin S:lle, mutten sitten vain saanut tehtyä sitä. Oon säälittävä. Muttakun sekin on muuttunut omassa päässä niin monimutkaiseksi. Viimeksi kun nähtiin, niin se sanoi että soittaa mulle ja sovitaan joku päivä että nähdään kahdestaan. Eikä se soittanut. Joten nyt ajattelen ettei sitä kiinnosta,ei ikinä kiinnostanutkaan, se vain sanoi eikä tarkoittanut, ei se halua kuulla musta mitään koska olisihan se jo soittanut? Mutta sitten tavallaan ajattelen että se on aina ollut tosi iloinen kun olen soittanut tai kun kävin lastenkodissa kun se oli töissä, ja itse ehdotti näkemistä vaikka onkin tosi kiireinen kun opiskelee toisessa kaupungissa samaan aikaan kun käy töissä.  Ehkä se silloin unohti eikä ole jostain syystä kehdanut soittaa, tai on ollut itse epävarma että haluanko mä nähdä sitä? Tääkin on niin ristiriitaista mun päässä. Ehkä mä vssn soitan sille, ei se ole niin iso asia, jos se on aikaisemminkin olut tosi iloinen kun kuulee musta niin miksi se nyt olisi muuttunut?
Ehkä mä saan kerättyä tarpeeksi rohkeutta soittaa sille tässä lähipäivinä. Siinä kun on sekin kun vihaan soittaa jos en ole varma että sille henkilölle sopii puhua juuri silloin, pelkään kamalasti että häiritsen, että soitan huonoon aikaan. Mutta mitä sitten jos soitan, sitten se vaan soittaa takaisin mulle myöhemmin, kun sopii? Miksi oon tehnyt siitäkin niin ison asian...Huoh. Tuntuu että itse vain teen elämästäni niin hankalaa.

Okei NYT lopetan kirjottamisen ettei mene liian pitkäksi ja tylsäksi! Ja pitäisi mennä sänkyyn päin, viimeyönä liian vähän unta ja huomenna pitkä päivä, kasiksi kouluun, sieltä terapiaan kolmeksi ja siitä vielä suoraan yhdille kouluun liittyville messuille jotka on pakolliset, eli päivä kestää 12 tuntia. Innolla odotan :) or not.


perjantai 17. tammikuuta 2014

Oksentamisen todellisuus

Ei ole mitään hienoa tai tavoiteltavaa tai ihailtavaa siinä, että syö ensin itsensä ähkyyn, tai vaikka yhden omenan ja kokee pakottavaa tarvetta oksentaa ja sitten hetken päästä olla vessassa kumartuneena, pää puoliksi vessanpöntössä joko kakomassa niin että puoli kerrostaloa luulee että olet oksennustaudissa kuolemaisillasi kun ei se pieni omena meinaa tulla ylös. Tai sitten vaihtoehtoisesti oksentaa niin kovalla paineella isomman ruokamäärän jälkeen, että puolet oksennuksesta on ihan muualla kuin siellä pöntössä. Sitä valuu käsivartta pitkin, se peittää puolet kasvoista, sitä tulee nenästä rään kanssa, se on pitkin pöntön reunusta ja sitä on lattialla, sitä on housuilla ja seinässä. Mitä "vanhempaa" ruokaa oksennat, sitä pahemmalta se maistuu. Sen maku saa yökkäämään tahattomasti ja oksentamista on vaikea lopettaa. Sen jälkeen haistat monta tuntia nenässä oksennuksen vaikka kuinka niistäisit kaiken rään ja oksennuksen sekoituksen nenäliinaan ja hengitys haisee kamalalta. Ja siivoat paniikissa joka paikasta yrittäen saada kaiken pois ja huuhtelet suuta vedellä ja suuvedellä tai peset hampaat tai  syöt pastilleja tai purkkaa. Ja on tosi kiva kun kurkku sattuu ja tuntuu aralta, ääni kuulostaa siltä kun olisit todella kipeänä, sen jälkeen kaikki ruoka mienaa tulla automaattisesti ylös ja röyhtäilet ja sen mukana nousee mahanesteet ja ruuat suuhun ja joudut nielemään ne takaisin. Sormet tuntuu haisevan oksennukselta vaikka kuinka pesisit ne ja olo tuntuu likaiselta ja ällöltä.

Siinä se karu totuus oksentamisen hienoudesta. Vähän kärjistettynä. Se ei ole aina nopea ja äänetön ja siisti vessakäynti jonka jälkeen kukaan ei tajua juuri käyneesi oksentamassa edellisen ateriasi ulos. Joskus se on kuin yllä olen kuvaillut. Kyllä musta ainakin huomaa jonkun aikaa jos olen käynyt oksentamassa, silmät on sen verran punaiset ja turvonneet ja meikkivoiteet lähtenyt toiselta poskelta kun olet joutunut pesemään sen ja saattaa olla ripsaria poskilla. Verta tulee oksennuksen mukana tai jos on taipumusta nenäverenvuotoon niin sekin saattaa alkaa valumaan paineesta, mulla käy niin aika usein. Ja välillä se ei ole ihan äänetöntäkään vaikka myönnän että kyllähän sitä "kehittyy" ajan kanssa. En muutenkaan ole mikään "malliesimerkki" (nykyään ainakin) satunnaisesti bulimisesti käyttäytyvästä ihmisestä. Käytän sormia, en jaksa aina oksentaa kaikkea ulos,  en jaksa oksentaa läheskään aina kun syön enemmän, alussa oleva kuvailu sopii aika hyvin muhun joskus. Onhan se positiivista, etten ole kehittynyt miksinään ns. "mestariksi" siinä touhussa, vaikka kauan olenkin sitä tehnyt enemmön tai vähemmän satunnaisesti. On ollut jaksoja kun sitä oli monta kertaa päivässä ja lähes kaikki yksin syöty ruoka päätyi pönttöön. Sitten on aikoja jolloin tulee usean viikon tauko. Nykyään sitä tapahtuu keskimäärin muutaman kerran kuukaudessa, vaihtelee aika paljon, mutta usein se menee max. muutaman päivän jaksoissa jonka jälkeen tulee päivien tai muutaman viikon tauko. Yli kuukauden taukoa ei ole omassa kämpässä asumisen aikana ollut varmaan kertaakaan, mutta aika läheltä liippaa. Joskus oksennan vain kerran, joskus oksennan muutaman päivän ajan monta kertaa päivässä jonka jälkeen tulee tauko. En siis ole päässyt siitä eroon, mutta se ei hallitse elämää.

Älkää oikeasti harmitelko sitä, jos ete ole oppineet oksentamaan. Olkaa kiitollisia. Koska vaikka se on kunka ällöä, niin silti siihen jää helposti koukkuun. Tulee tietynlainen vapauden ja helpottumisen tunne kun tajuaa, että voi syödä, mutta saada sen kaiken ulos ennen kuin se ehtii imeytyä. Eli voin syödä mitä vaan lihomatta! Ei, totuus ei ole se. Ensinnäkin, ruuasta imeytyy jo aika iso osa suussa, ja vaikka kuinka nopeasti menisit tyhjentämään vatsalaukkusi niin montakymmentä prosenttia ehtii imeytyä. Ja siinä ei ole mitään hauskaa jos se lähtee oikeasti käsistä ja muuttuu rajuksi bulimiaksi. Ja se voi käydä kelle vaan. Itsellä se ei ole mennyt niin pitkälle mutta monella on. Siitä on kontrolli ja helpottuneisuus ja vapaus kaukana. Se on yhtä helvettiä kun ei hallitse itseään vaan oikein suunnittelee bulimiasessiot ja ostaa kamalan kasan kaikkea epäterveellistä ruokaa ja syö ne ennätysnopeasti ja samantien käy oksentamassa ne ulos.  Sitä voi jatkua montamonta tuntia ja oksennuskertoja kertyä sen aikana kymmeniä. Saatat punnita oksennuksen etä tiedät kaiken tulleen ulos. Rahaa palaa älyttömästi ja sitä häpeää ja peittelee kaikin keinoin. Se jatkuu päivästä toiseen ja valtaa koko elämän.  Eikä sitä osaa pysäyttää itse. Jossain vaiheessa enää mikään ei välttämättä pysy sisällä. Ahdistuksen tai sen takia että se tulee itsestä riippumatta ylös. Saat mahdollisesti niellä sen useita kertoja takaisin jos aiot pitää sen sisällä.

Ja miettii kaikkia fyysisiä oireita jotka siitä tulee. Ties mitä kaikkea. Kaikki nielutulehdukset ja refluksit ja mahaportin löystymiset, hampaiden syöpyminen, nielurauhasten turpoaminen, suola- ja nestetasapainon heittely joka näkyy painossa, turvotus.  Joudut syömään lääkkeitä tulehduksiin ja siihen, ettei ruoka tulisi niin helposti ylös. En tiedä kaikkea, kun itsellä ei ole kauheasti oireita.  Mutta, kannattaa ajatella ihan sinne saakka, ennenkuin edes miettii oksentamisen aloittamista. Oikeasti.
 Mulla on onneksi oikeastaan vain ne, että kurkku sattuu jälkeenpäin ja ääni kuulostaa hirveältä, jos siis oksentaa enemmän kuin kerran, ruoka nousee helposti suuhun hikatessa, tai röyhtäillessä, joka lisääntyy oksentamisen mukana. Ja mitä enemmän oksennan, sitä helpommin se tulee ylös. . Eikä oireet katoa hetkessä kun lopetat oksentamisen, todellakaan. Ja mitä enemmän oksennat niin sitä kauemmin siitä kärsit lopettamisenkin jälkeen. Saat aika helposti pilattua kehosi lopullisesti. Se onkin sitten kiva juttu kun koko loppuelämäsi sulle esimerkiksi tulee oksennus suuhun todella helposti kun mahaportti on löystynyt.

Alku oli jotenkin vaikea kirjoittaa mutta sain sen tehtyä. Kumpa edes yksi ihminen ajattelisi edes vähän enemmän, mitä oksentamisesta oikeasti seuraa.  Mietin, että tekisin samantyylisen anoreksiasta. Katsotaan. Tä oli tällanen päähänpisto :D

sunnuntai 12. tammikuuta 2014

viikon kuulumiset

Hui, oon viimeks kirjoittanut 9 päivää sitten. Nyt yritän saada jotain tekstiä aikaseksi-

En oikein tiedä miten menee tällä hetkellä. Nyt tuntuu että ehkä vähän paremmin. Alkuviikko ja edellisen viikon loppupuoli oli aika paskaa suoraan sanottuna, itkin suurimman osan ajasta, oli koko ajan paha olo, jatkuvasti. Mutta nyt en ole enää muutamaan päivään edes itkenyt, ei ole ahdistanut hirveästi tai muutenkaan ollut hirveä olo.

Vein terapeutille sen syömiseen liittyvän postauksen. Se oli tosi tyytyväinen että annoin sen sille, kun en ihan tolla tavalla ole sille ikinä puhunut. Se luki sen nopeasti siinä ekalla käynnillä mutta luki sen sitten kotona uudestaan, ilmeisesti montakin kertaa. Se sanoi vaan että "Me pyöritään tän tekstin ympärillä varmaan aika pitkään, tässä oli hirveästi kaikkia asioita, tuntuu että joka kerta kun luen tän uudestaan, saan tästä jotain enemmän irti. Tosi hyvä että toit tän mulle" Kyllä me jo aika paljon ollaan siitä puhuttukin. Ihan hyvä että vein sen sinne, tuleepahan puhuttua syömisistä ihan rehellisesti ja vähän enemmän kuin pintapuolisesti. Välillä kyllä vähän hävettää että vein sen, mutta kai noistakin asioista pitää pystyä puhumaan. Terapeutti vaan analysoi sitä niin tarkkaan. Miten voikaan olla helpompi kirjoittaa yli sadalle tuntemattomalle ihmiselle kuin terapeutille?
Ja syömisestä, oon kyllä syönyt, ihan liikaakin. Ahdistaa tottakai ja nyttenkin haluan vain huomisesta alkaen ruveta syömislakkoon, mutta itseni tuntien en siinä onnistu muutamaa päivää kauemmin. Oon varma että vaan lihon ja lihon koko ajan. Painoa en tiedä, enkä nyt haluakaan ennenkuin se on varmasti alle tietyn luvun. Oon vaan ihan sekasin tän kanssa. Pitää vaan yrittää syödä normaalisti blaablaablaa tiedän. Mutta tä syöminen ei kyllä ihan normaalin rajoissa ole silloin kuin syön... Miksen vain osaa syödä normaalisti? helvetti.

Käytiin terapiassa sellanen kiva pieni ihmissuhdekeskustelu joka päätyi terapeutin ja mun väliseen suhteeseen. Eihitto että inhoan niitä keskusteluja, en vain osaa puhua tunteista. "Mitä mieltä sä oot tästä meijän suhteesta?" Enpä osannut kauheasti sanoa, vastasin ympäripyöeästi ja terapeutti yritti saada tarkempia vastauksia mutta luovutti lopulta. Oon säälittävä tapaus siinä suhteessa :D "No, kyl me tullaan ihan hyvin toimeen..." "No kyl tä on vähän muutaki ku et tulaan ihan hyvin toimeen" "nojoo...." No ehkä mä vielä opin. Enkä vain jotenkin pysty uskomaan mitä se terapeutti sanoo, esimerkiksi sitä että kyllä se musta välittää ja olen sille tärkeä jne. En usko että se valehtelee mutten silti vain voi uskoa sitä. Tosi tyhmää, tiedän, mutten vain voi sille mitään . "No tä on sun työtä.."  "no tottakai tä on mun työtä, mutta jos me nähdään kolmen vuoden aikana kaksisataa kertaa niin luuletko ettei siinä synny minkäännäköisiä tunteita?" Ja en siltikään pysty uskomaan...


A soitti mulle tänään ja sille kyllä sanoin että menee hyvin eikä ole mitään takapakkia tullut viimekerrasta kun puhuttiin. Anteeksi. En vain halua huolestuttaa turhaan. Kun tä kuitenkin menee ohi.

Nyt oon jokaisena päivänä viikonloppuna tehnyt jotain. Perjantaina oli kivaa kaverin kanssa leffojen ja mässyjen merkeissä ja eilen kävin siskon äidin luona syömässä ja tänään kävin L:n kanssa elokuvissa. Voi olla ettei ole niin paha olo ollu senkään takia kun olen tehnyt asioita enkä vain ollut yksin :)

Nukuin muuten tällä viikolla ekaa kertaa pommiin kunnolla... Koulu alkoi 8.15 ja heräsin siinä puol yheksän jälkeen, hups. Kaks tuntia vaan myöhässä. Herätysello ei vaan soinut. No en saanut kuin myöhästymisen ekalta tunnilta ja luvallisen poissaolon toiselta, vaikka olin 2 ekaa tuntia kokonaan pois..Kannatti soittaa opettajalle heti :D

No ei kai mulla nyt muuta, hyvää yötä ja hyvää alkavaa viikkoa :)

perjantai 3. tammikuuta 2014

En tiedä

Mikä tä musertava paha olo on? 
Se tuli yhtäkkiä. Se täyttää jokaisen solun ja saa itkemään ja lopettamaan hengittämisen 
se vääntää naaman irveeseen ja saa koko kehon tärisemään
 Se on melkein sietämätöntä hetkittäin. 

Kuinkakohan monta tuntia tätä on jatkunut?
 Välillä rauhoitun mutta se jatkuu väistämättä hetken päästä

En jaksaisi juuri nyt

Kaikki tuntuu kaatuvan päälle.











Pyydän anteeksi näitä negatiivisia postauksia, olen pahoillani että joudutte lukemaan tällasita tekstiä, taas kerran. 

torstai 2. tammikuuta 2014

ERITTÄIN sekava teksti sekaisista ajatuksista ja tunteista syömishäiriön suhteen.

Pakko tulla purkamaan päätä tähän, en saaa rauhotuttua nukkumista varten kun pää oikein kihisee itsekseen,

Mulla on nyt vakaa aikomus laihduttaa, paljon, kesään mennessä, olen tehnyt kaikenmaailman listat sallituista ruuista, erilaisista älyttömistä sännöistä ja painotavoitteista joka viikolle ja ties mitä kaikkea. Ja tunnen vaarallista hyvää oloa tästä kaikesta, hymilen kun ajattelen laihduttamista, tunnen intoa, odotan pienenviä numeroita vaa'assa, tyhjää oloa vatsassa, niitä kiksejä joita saan tästä sairaasta toiminnasta.

Mutta herranjumala, miksi? Mä tiedän että tä on supertyhmää ja älytöntä ja heitän kaiken työn hukkaan minkä olen parantumisen eteen tehnyt. Petän teidät, hoitotahot, läheiset, kaikki tällä toiminnalla. Puhumattakaan kaikista fyysisistä ja henkisistä oireista ja paskasta jotka tällä saan. Mä en vaan nyt just osaa ajatella niitä negatiivisia asioita konkreettisesti, en pysty sijoittamaan niitä mun ajatusmaailmaan tällä hetkellä, sinne ei mahdu noita, kun se on täynnä sairautta.

Tai kyllä mun ajatukset myöskin koko ajan työskentelee sen kanssa, mitä mä yritän tällä saavuttaa, miksi ihmeessä mä täysin tietoisesti annan itseni vajota syömihäiriömaailmaan?Leikittelen nyt tässä tekstissä kaikilla mahdollisilla vaihtoehdoilla mitä tä voisi olla, ja yritän saada ne mielestä pois konkretisoimalla ne tähän. Kirjoitan ajatukset vaihtoehtoisilla todellisuuksilla, mitä ehkä tiedostamatta ajattelen, nä ei ole välttämättä totuus, vain spekulaatiota. Kaikkia mahdollisia syitä mitä tulee mieleen.  Mitä olen ehkä muista blogeista lukenut, tai ammattilaisita kuullut, lukenut kirjoista,  ja kokenut itse.Sen jälkeen mietin mitkä vaihtoehdot voisivat oikeasti pitää paikkansa.

Vaikuttaako se, että polilla hoitaja vaihtuu? Koen itseni vähän ehkä petetyksi tavallaan, kun hoitaja lähti, ihankuin se olisi tahallaan antanut periksi mun suhteen, ei halua auttaa ja on kyllästynyt muhun. Ja tuntuu että nyt mulla on syy heittää kaikki työ hukkaan, kun ei tarvitse hoitajan takia yrittää, se ei tiedä, joten voin tehdä tän.

Teenkö tän kaiken sen hyvän olon takia jonka tästä aluksi saan? Kuvittelenko että se jatkuu loputtomiin ja olen loppuun saakka tyytyväinen tähän, kuvittelenko tulevani onnelliseksi tästä?
Yritänkö saada elämääni sisältöä tällä, yritänkö siirtää muut "ongelmat", kaiken stressin ja epävarman olon tulevaisuudesta, peittää kaiken muun syömishäiriön alle? Kuvittelenko että tä vapauttaa mut kaikesta muusta kuin sairastamisesta? Kuvittelenko ettei tarvitse ottaa elämän muista osa-alueista vastuuta?

Olenko vain niin epävarma tulevaisuudesta paranemisen suhteen? Tuntuu niin vieraalta olla terve, en vain osaa kuvitella itseäni terveeksi. Olen sairastamisen ja paranemisen välimaastossa ja se tuntuu raskaalta, enkä osaa olla siinä. En uskalla ottaa viimeisiä askelia paranemisen suhteen, vaan palaan takaisin tuttuun, turvalliseen tilaan.  

Ehkä aika kultaa muistot. En halua kohdata sitä ahdistusta ja muuta paskaa mitä sairastaminen tuo, kiellän ne ja vakuutan että tulen onnelliseksi laihduttamalla. 

Kaipaan vain sitä koukkuuntumisen tunnetta, mikä tulee painon laskemisesta, luiden tuntemiseta, vaatteiden suuremenmisesta, ehkä muiden kommenteista että olen laihtunut. Huolesta? haluanko huomiota kuitenkin, haluanko että musta ollaan huolissaan? Pelottaako elämästä vastun ottaminen? Haluanko valheellisen tunteen siitä ettei tarvitse olla muusta vastuussa kun saan vain ns. sairastaa muiden luvalla kun on diagnoosi? 

Ehkä edelleen haluan rankaista itseäni jostain asiasta, ja koen etten ansaitse ruokaa tai hyvää oloa fyysisesti, tervettä elämää. En mä ansaitse syödä, syöminen on väärin, se tuntuu väärältä, ei se vain kuulu mulle, mun kuuluu voida huonosti. Mun kuuluu näyttää sairaalta, en ansaitse tervettä kroppaa. 

Nyt mietin tosissani, mitkä näistä tuntuu pitävän paikkaansa, koska kun kirjoitin kaikki mitä mieleen tuli, osa tuntui selvästi vääriltä vaihtoehdoilta.

Hoitajan vaihtumisesta en oikeasti yhtään tiedä, voi olla että se on yksi tiedostamaton syy. Mutta oli mulla tä aikomus ennen kuin tiesin että hoitaja vaihtuu. Mutten tiedä olisinko näin tosissani lähtenyt tähän jossei se olisi vaihtunut. On vähän sellainen olo että yksi syy vähemmän yrittää parantua, kun ei tarvitse hoitajan takia yrittää, ja tekee mieli luovuttaa kun en enään saa tukea häneltä. Vaikka todellisuudessa mulla on terapeutti ja saan uuden hoitajan. Mutten voi uskoa että oppisin luottamaan uuteen hoitajaan kunnolla. Mutten tosiaan tiedä vaikuttiko se yhtään. Ehkä, ehkä ei.

Kiksit ja hyvä olo on varmasti yksi syy, ja epävarmuus paranemisesta, ja inhottava olo tästä välimaastossa olemisesta.  Muiden ongelmien siirtäminen, tulevaisuuden pelon peittäminen, tai elämän täyttäminen syömishäiriöllä voisi olla yksi mahdollisuus. Jonkunlaiset kuvitelmat siitä että syömishäiriö antaa loputtomiin hyvän olon on ehkä yksi syy.

Mutta muiden huoli ja huomio ei. En tunne halua siitä että saisin huomiota sairastamisella tai että musta oltaisiin huolissaan tai mun puolesta pitäisi pelätä. Haluan juuri välttää sitä, vaikka tavallaan tiedostan sen tapahtuvan. En vain myönnä että se tapahtuu. Ja uskon että kiellän kaikki ne negatiiviset puolet jotka laihduttamisesta ja syömishäiriöstä tulee. Niitä on loputon lista  mutta ne ei tunnu vielä koskevan itseäni. Haen ehkä sitä "kuherruskuukautta" joka on sairastamisen alkuvaiheessa, kun kaikki tuntuu helpolta ja kontrolli hyvältä. En enää ikinä halua sairaalaan, en halua nenämahaletkuun ja paniikkia painon nostamisesta väkisin, sitä kamalaa ahdistusta joka seuraa kun paino pitäisi normalisoida. Ja entä kuolemankaipuu? en tunne sitä, en halua kuolla tähän, en koe itseäni enää melkein tippaakaan itsetuhoiseksi. Ne jotkut pienet hetket kun leikittelen ajatuksilla kuolemasta, tuntuu olevan vain pinttynyt tapa.

En halua sitä paranemisprosessia uudestaan. En halua sitä ahdistusta joka siitä seuraa, ja yleensäkin ruuasta ja kaikesta siihen liityvästä. Ihankun voisin loputtomasti sairastaa kuolematta, kuin ei tarvitsisi käydä sitä vuosia kestävää paranemisprosessia uudestaan. Tai on se vieläkin käynnissä mutta pahin on ohi.

En tiedä onko tämä joku tapa rankaista itseäni jostain. Jos kokisin että ansaitsen syödä ja olla terve, niin en kai kiduttaisi itseäni tahallaan olemalla syömättä, haaveilemalla syömisen lopettamisesta, siitä fyysisestä huonosta olosta joka todistaa että syön liian vähän ja laihdun? Ja haluanko oikeasti muka laihtua sairaan näköiseksi? Myönnän että ehkä haluan nähdä sen itse peilistä. Mutta en halua että kukaan muu näkee sitä, en halua sillä huomiota. Teen tämän itseäni varten. Mutta todellisuudessa muut sen huomaa paremmin kuin itse sitä tulisin ikinä huomaamaan.

Ja ne kaikki fyysiset oireet. Vaikka haluan ehkä tuntea ne, en silti halua niitä. Vaikka tavallaan nautinkin nälästä eikä tee mieli syödä vaan mitä kovempi nälkä sitä vähemmän haluan syödä, on niitä hetkiä kun tosissani haluan vain syödä ja syödä ja syödä ja aivot ajattelee vain että ei se haittaa jos syön vähäsen, haluan sitä yli kaiken. Inhoan niitä hetkiä ja suurella todennäköisyydellä joku kerta se johtaa armottomaan ahmimiseen, enkä saa itseäni kuriin ennenkun meinaan räjähtää. Ja se sitten taas saa oksentamaan. En halua sitä. Eikä jatkuva ruuan ajatteleminen ole kivaa. Tai kipu vatsassa kun se huutaa ruokaa, eikä se jatkuvan nälän tunnekaan. Eikä muut fyysiset oireet kuten heikotus ja kylmyys ja päänsärky ja väsymys ole kivona tunteita. Tai se kamala mahan muriseminen. Tai muiden säälivät katseet tai kommentit laihuudestani. Rytmihäiriöt ja yleensäkin kamala olo fyysisesti. Sairaalareissut kun pyörryn tai muuten keho meinaa pettää. Ja lopulta kuoleminen. Tai osastolle joutuminen. Ei ikinä.


SILTI mä menen tähän leikkiin mukaan vapaaehtoisesti, annan periksi sairaille ajatuksille, en edes yritä taistella vastaan. Otin vaa'an käyttöön ja ravaan sillä jatkuvasti. (Aloituspaino oli kyllä joku 3-4 kiloa vähemmän kuin kuvittelin) Helvetti että on sekava olo tän suhteen. Enkä tiedä uskallanko julkaista tämän, menee niin henkilökohtaiseksi ja muutenkin kirjoitin suoraan mitä päästä tuli enkä jäsentänyt teksiä, yrittänyt kirjoittaa selkeästi. Enkä haluaisi yhtän huolestuttaa tai pilata vaikutelmaa siitä kuinka haluan parantua enkä laihduttaa. Mutta teki kuitenkin hyvää kirjoittaa ylös nämä. Kunhan saisin myös puhuttua terapiassa näistä.
Mulla on kyllä pieni osa aivoista, joka ei halua, tätä, haluaa parantua. Mutta en vain kuuntele sitä tällä hetkellä. Mutta se on siellä. Halusin sanoa sen :) Ehkä tämä menee ohi päivissä tai viikoissa. Se on hyvinkin mahdollista että vain luovutan esimerkiksi nälän suhteen ja vain syön enkä laihduta. Sen näkee  kyllä ajan kanssa. Kyllä mulla jotenkin on sellaine olo että tulen vielä paranemaan tulevaisuudessa, ehkä lähiaikoinakin, ehkä vasta vuosien päästä mutta kuitenkin. Etten halua heittää hukkaan kaikkea työtä minkä olen jo tehnyt. Enkä halua kuolla tähän, heittää koko elämää hukkaan tämän paskan sairauden takia. Vihaan tätä niin suunnattomasti että olen aika varma että se saa taistelemaan vielä elämän puolesta täysillä.

Okei nyt lopetan kirjoittamisen. Anteeksi sekavasta ajatusvirrasta. Mutta onpahan täysin rehellinen kuva tänhetkisestä tilanteesta.

keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Vuoden hyvät jutut

Tiedän, monia varmasti kyllästyttää kun bloggerin hallintapaneeli täyttyy erilaisita 2013 -aiheisista postauksista, mutta teen nyt kuitenkin myös itse. Tosin ajattelin tehdä tästä vähän erilaisemman, keskityn vain niihin hyviin asioihin, joita tänä vuonna on tapahtunut enemmän kuin viimevuosiin yhteensä.

18 täyteen

Täytin helmikuussa tosiaan 18 vuotta vihdoin ;) hui, kohta tulee jo 19 täyteen!


Omilleen muutto



-Se oli tän vuoden isoin juttu varmasti, ja vaikutti ihan kaikkeen. Täytin 18 helmikuussa ja maaliskuun alussa muutin tähän tukiasuntoon eli olen nyt asunut täällä jo yhdeksän kuukautta! Ei tunni niin pitkältä ajalta. Olen oppinut ottamaan vastuun itsestäni ja hoitamaan asioita itse ja olen tykännyt kyllä hirveästi asua yksin, en yhtään viihtynyt lastenkodissa loppuaikoja. Ei ole kertaakaan tullut ikävä sinne takaisin, mitä vähän kuitenkin ihmettelin. No, ihan hyvä vaan, ainakin merkki siitä että oli hyvä aika muuttaa omilleen :) Ei kaikki tietenkään ole ollut ihan helppoa mutta olen kuitenkin selvinnyt kaikesta huolimatta ihan hyvin!
Ja olen tyytyväinen että sain muuttaa tähän tukiasuntoon , huomasin aika nopeasti että olisi ollut aika erilaista ihan yksin. Nyt toivotaan että saisin asua täällä mahdollisimman pitkään enkä nyt ihan lähiaikoina joudu pois muuttamaan :-)

Luottamus hoitajaan ja terapeuttiin

Opin vihdoin luottamaan syömishäiriöpolin hoitajaan ja aloin odottamaan käyntejä kun sai purkaa ajatuksia ja sai sellaista tukea mitä en terapeutilta saa syömiseen. Uskon että sillä oli aika iso merkitys siihen missä tilanteessa olen nyt, luulen että menisi paljon huonommin jos en siellä olisi puhunut mitään enkä ottanut apua vastaan. Ainoa että nyt vaihtuu hoitaja..Mutta parempi että nyt kuin vaikka puoli vuotta aiemmin! Ja olen myös oppinut terapeutille puhumaan paremmin, toivottavasti opin koko ajan yhä enemmän :)

Koulun vaihto

Päätin lopettaa iltalukion ja hain vuoden kestävään ammattivalmentavaan koulutukseen ja se oli todella hyvä päätös, onneksi tukihenkilö ehdotti sinne hakemista! :) Olen tykännyt käydä siellä, ei ole liikaa stressiä koulusta ja olen oppinut koulussa olemaan hurjasti avoimempi ja uskallan viitata tunnilla ja muutenkin olen mukana aktiivisesti. Ja olen oppinut olemaan sosiaalisempi, koulussa kun joka päivä näkee kaikki ryhmäläiset, iltalukiossa ei ole sosiaalinen kenekään paitsi ennenstään tuttujen ihmisenSe pelotti aluksi mutta nyt se tuntuu ihan luonnolliselta eikä ole kauhean ulkopuolinen olo :)

Tulevaisuuden suunnittelu

Olen saanut koulusta ideoita siihen, mitä haluaisin tehdä tulevaisuudessa työseni ja mihin haen opiskelemaan jne. Se on myös tosi iso juttu koska ei mulla ollut mitään käsitystä mitä haluan tehdä ennen kuin menin tuonne. Terapeuttikin välillä päivittelee sitä kuinka suuri ero on vaikka vuoden takaiseen, en edes miettinyt tulevaisuutta realistisesti, eikö ollut mitään haaveita tai suunnitelmia, ei mitään. Lukionkin käynti oli ihan päämäärätöntä ja suorittelin kursseja miten sattuu, pelkkiä kivoja tai helppoja kursseja enkä uhrannut paljoakaan ajatuksistani tulevaisuuden suunnittelulle. Nyt mulla on edes vähän hajua siitä mitä tulen mahdollisesti tulevaisuudessa tekemään :) tai ainakin tiedän pari vaihtoehtoa mihin haen opiskelmaan. Lääketeknikko ja laborantti on ne kiinnostavat tällä hetkellä :)

Kaverit

Muuton jälkeen olen pitänyt kavereihin selkeästi enemmän yhteyttä, tai olen nähnyt paljon enemmän ja useammin. Helpotti jotenkin hirveästi kun ei tarvinnut suunnitella kaikkea menemistä ruokailujen mukaan eikä tarvinnut aina ilmoittaa mihin menen ja milloin tulen ja kenen kanssa olen jne. Ja kämpän sijaintikin vaikuttaa, lähteehän täältä helpommin kun pääsee kävellen kymmenessä minuutissa keskustaan eikä tarvitse bussia!

Voinnin paraneminen

Vointi on parantunut viimeaikoina kohinalla, masennus ainakin. Olen alkanut uskomaan paranemiseen ja oikeasti saanut siihen motivaatiota, olen tajunnut että ei mun kannata kuolla, ei elämä niin kamalaa olekaan loppujenlopuksi. Paranen koko ajan ja tulen paranemaan kokonaan. Syömishäiriönkin suhteen paranen koko ajan, olenhan paaaaaljon terveempi kuin lastenkodissa vuosi sitten :)


And last, but not the least,

Ihana uusivuosi

Tähän saakka olen viettänyt uudenvuoden lastenkodissa hoitajan kanssa tai tädin luona, tänä vuonna olinkin L:n kanssa ja oli tosi kivaa :). Syötiin tortilloita, vuokrattiin leffa ja ostettiin irttareita ja sitten leivottiin vielä banoffeeta ja herkuteltiin kunnolla ;)


Tämä me vuokratiin, oli hyvä, voin suositella :)

Tämä oli L:n oma ja sitäkin voin lämpimästi suositella, idea oli todella hyvä! Tosin jossain kohtaa meni vähän yli mun hilseen mutta silti oli hyvä :D 

Banoffee by minä ja L, NAM! 
Ihan törkeän hyvää. Kaakaot meni vähän miten sattuu, mutta maku oli silti ihana ;) 
nimimerkillä alle puolet jäljellä....
ehkä paras leivonnainen i k i n ä ja mä sentään normaalisti inhoan kermavaahtoa :D 



No tulikin kirjoitettua vähän pidemmästi noista, mutta ei se mitään, ne lukee ketä kiinnostaa :) kirjoitin kuitenkin aika yleisesti enkä jokaisesta ihan pienestä jutusta erikseen!

Nyt toivotan teille hyvää uuttavuotta! :)