keskiviikko 30. tammikuuta 2013

We are we are made from broken parts. We are we are broken from the start

Eilen murruin täysin oman peilikuvani edessä, ei tarvinnut katsoa kuin kasvoja hetken, se riitti.   Aloin itkemään hysteerisenä ahdistusta siitä kuinka helvetin ruma olen ja iso Jumppaaminen auttoi sen aikaa kun sarjaa jatkui mutta sen jälkeen itku jatkui samanlaisena. Lopulta en jaksanut enkä pystynyt jumppaamaan kun hengitys ei enää meinannut kulkea ja jäin vain voimattomana istumaan lattialle ja itkemään. En saanut käytyä edes pesemässä meikkejä pois vaan menin nukkumaan niiden kanssa. Ja pelottaa että tästäkin illasta tulee samanlainen kun keho ja naama ahdistaa niin paljon. Mutta nyt väsyttää niin paljon että luulen etten jaksa itkeä.

Oon nukkunut vähän huonommin taas, nukahtaminen venynyt ja aamut on levottomia (siis jostain kuudesta eteenpäin ja nousen yheksän jälkeen). Mä vaan inhoon nukkumista. Tai siis tykkään nukkumisesta, kun oon tiedottomassa tilassa ja aikaa kuluu mutta inhoan sitä pyörimistä ja nukahtamisen odottamista tunteja. Mutta inhoan hereillä olemistakin ja lasken tunteja kun voin mennä nukkumaan vaikka odotan sitä samalla kauhulla. Ristiriitasta joo. Muttakun mun elämä on vaan niin helvetin tylsää ja turhaa. Mä en oikeesti tee yhtään mitään. Käyn koulussa joo ja terapiassa mutta lopusta ajast istun valehtelematta varmaan 80% koneella tekemättä oikeastaan mitään. En jaksis sitäkään mutten jaksa keskittyä muuhunkaan useimmiten ainakaan. Putäis oikeesti keksiä jotain sisältöä tähän. Vaikka alkaa käymään lenkillä tai jotakin. Mutta mä keksin syitä miksen lähe, on liian kylmä mul ei oo tohon säähän kunnon lenkkeilyvaatteita, en haluu et se menee pakkoliikkumiseks, oon syöny liikaa ettei sii oo mitään järkee jne. 

Tänään ruoka on taas ahdistanut enemmän. Tuntuu että oon vaan koko ajan taas lihonut ja lihonut. Ja kyllä se on varmasti totta, ei mun silmät valehtele. Ja näillä ruokamäärillä en ihmettele. Meinasin alkaa itkemään kun tein lounasta mutta selvisin ihan ok:sti. Ja mietin vaan että jos omassa asunnossa alkaa ruoka ahdistamaan niin sehän jää syömättä. Teki mieli syödä iltapalalla vaihteeksi mysliä mitten voinut ottaa kun oon tottunut syömään leipää ja muutos ahdistaa. Yks ilta söin mysliä kun teki mieli ja söin yksin. sain syötyä sen kerran mutten enää uudestaan vaikka se oli hyvää ja teki mieli syödä. Ja kun iltapalalla kuuluis periaatteessa syödä leipää sinä yhteisesti. Ja aamulla syön puuroa ja sitä on vaikea vaihtaa vaikka vaihtelu tekisi hyvää kun siitä on tullut niin kaavamaista. Syön niitä mulle "turvallisia" ruokia jonka määrät tarkkaan tiedän. Kun en kehtaa alkaa mitään mysliä tarkkaan mittaamaan niin en voi tasan tietää kuinka paljon siinä on kaloreita. Joten jätän syömättä ja syön sen ainaisen ruisleipäviipaleen. 

Vituttaa tää kyllä välillä. Mutten silti uskalla tehdä mitään muutoksia. Tuntuu niin tyhmältä valittaa koska musta itestähän se on kiinni että mitä mä syön ja uskallanko uhmata syömishäiriön tekemiä sääntöjä vai toiminko niiden mukaan. Mutta kyllä mä myös teen niitä päätöksiä mitkä on niiden vastaisia. Oon syöny oikeesti herkkuja silleen paljon. :yönnän että se on mennyt ahmimiseksi taas täss välillä lähiaikoina ja en oo sanonut koska oon niin helvetin huono myöntämään sitä kun häpeän sitä suunnattomasti. Ja sen takia painokin on varmasti noussut hieman ainakin. Mutta välillä oon syönyt ihan muuutenkin, vaikka kahvilassa kaverin kanssa syönyt jotakin sen pelkän kahvin lisäksi ja muuta.  Ja ottanut välillä jugurtin vapaaehtoisesti iltapalalla leivän lisäksi kun oon syöny mahd. vähän päivällä. ja join tänään kaakaota! Vaikkakin laitoin margariinin sijasta kevyttä tuorejuustoa leivän päälle Mutta huomaan ihan selvästi että muiden syöminen vaikuttaa, jos joku syö enemmän niin mua ei ahdsita niin paljon ja suuremmalla todennäkösyydellä uskallan itsekin ottaa vähän enemmän. Mutta jos joku ottaa väemmän niin tulee kamala ahdistus siitä.
 Ja esimerkiksi A syö tosi vähän, useimmiten vähemmän kuin mä. Mahdollisimman pienen perunan jne. Ja se myös puhuu suuasta ihan kuin se olisi sen vihollinen, nyrpeellä naamalla ja inhoavalla äänensävyllä "oon syöny jo hiilihtdraatteja ihan liikaa lähiaikoina, nyt pitää jättää taas niiden syöminen" "aamulla söin puuroa ja päivällä jonkun tortillasysteemin ja vähän kanaa(puolikas joku rintafilee kun mä söin kokonaisen) äsken ja nyt pitäis viel syödä leipääkin" Tekis mieli aina välillä sanoa että pää kiinni mutten oo saanu sanottua. Kun se oikeesti ahdistaa kun se kelaa mitä se on syönyt ja puhuu silleen että se ei halua syödä, ettei se oo sen mielestä kiva asia ja että se syö ihan hirveesti vaikka sen määrät on ihan lapsen annoksia usein.


Tänään varmistui se että saan muuttaa sinnne nmky:lle! :) Jeejee. Ja nyt oon alkanu olemaan enemmän innoissani siitä ja mietin sitä tosi paljon. Lasken viikkoja siihen ja tuntuu ihan hirveen pitkältä ajalta se 5 viikkoa. odottavan aika on pitkä, niinhän se on. Mutta kyllä ne päivät vähenee koko ajan.! Näin viimeyönä untakin siitä. Se liittyi syömiseen ja erityisesti kaupassakäyntiin. Ja se mua ehkä eniten mietityttää siinä. Kaupassakäynnissä ahdistaa lähinnä se jos joudun tekemään sen jonkun muun kanssa niin sitä tulee otettua varmaan enemmän. Vähän mietityttää mitä sieltä kaupasta sitten yksin tulee mukaan? Ei mitään käsitystä tuleeko sieltä ihan oikeaa ruokaa vai pelkästään vähäkalorisia aineksia kuten pilttiä tms. Kuinka yksipuolinen mun ruokavalio tulee olemaan? Ja mietin sitäkin että minkä verran joku A esimerkiksi tai mun tukihenkilä pitää silmällä vaikka mun jääkaapin sisältöä tai sitä että syönkö mä oikeasti vaikkapa lämmintä ruokaa, mikä ajatus useimmiten aiheuttaa vaan pelkoa, en halua.  Ja suunnittelen että ostan ruokaa sksi että voin näyttää että mun jääkaapissa on oikeaa ruokaa. Ja heittää ne pois sen jälkeen MUTTA välillä mulla on järkeä tossakin kohtaa päässä ja on ollut muutama hetki kun oon suunnitellut mitä ruokaa haluan tehdä, ja ajatellut että haluan syödä monipuolisemmin ja opettelen syömään normaalisti. Valitettavasti noi ajatukset vie vain ihan pienen osan ajatuksista ja suunnitelmista. Mutta sen oikeasti näkee vasta sitten kun muutan.

Ja mua ei oikeasti nyt just kiinnosta sisustaminen ja se tuntuu vaan epämiellyttävltä urakalta, tai siis tällaset asiat kuten verhojen laittamine ja mahdollisten kalusteiden kokoaminen ja tavaroidenpurkamine ja järjestely. Haluun vaan omaan rauhaan ja omaan kotiin. Ja haluan mä siitä kodikkaan ja mukavan mulle. Muttei vaan kiinnostais tehdä sitä. Joku vois tehä sen ihan mun puolesta? mut kyl se varmaan on sit oikeesti ihan mukavaa kun alkaa tekemään enkä mä yksin joudu tekemään kuitenkaan, A auttaa ja O on kans halukas tulla auttamaan ja näin. Kyllä se siitä. :) On se sit kuitenkin ihana tunne kun on valmis koti joka on oman näkönen.

Hehe nyt en malttais odottaa että pääsen muuttamaan! Kyllä se on varmasti nyt piristänyt ja antanut voimia kun on jotain mitä odottaa.


lauantai 26. tammikuuta 2013

Iloista asiaa iskästä ja paljon muuta ajatuksenvirtaa

Uskalsin tänään alkaa puhumaan iskälle kun se oli facebookissa samaan aikaan online. Se on aika useestikin mutten vaan saa sanottua moi, eikä sekään oo alottanu keskustelua ties millon viimeks.
 Mutta nyt sanoin ja se vastas. Ja sano että se oli ollu yötä myöten töissä ni ei ollu ehtiny soittaa. Se tarkoittaa että se ei ollutkaan mun syy ehkä? Ja sitten se kysy että millon tuun käymään että tuunko vaikka huomenna jo. Yleensä oon käyny aina sunnuntaisin, kun pienestä saakka on ollut niin että lauantai on ollut äidin päivä ja sunnuntai isän ja se on vaan jäänyt. Lupasin sitten että tuun huomenna käymään. Kyl siinä vähän pirityi kieltämättä. On jotain mitä nyt odottaa. Ja on iskääkin kiva nähä näin puolen vuoden tauon jälkeen.

Joo nyt tulee vanhan kertausta, anteeksi, tuntuu et oon kirjottanu nistäki asioist monta kertaa. Ja aihe siirtyy pikkuhiljaa ihan toiseen, en vaan osaa lopettaa kirjottamista ajoissa:D
Tä meno on oikeesti ihan outoo, saattaa tulla ihan älyttömän pitkiä taukoja ja sit yhtäkii jatkuu niinku ei mitää ois ollu välissä. Pisin oli 2 vuotta. Se lähti siitä kun se eros sen aikasesta naisystävästä. Se ei oo ikinä osannut yksin pitää yhteyttä. Ja sit se kynnys vaan kasvo ja kasvo kunnes täältä sitten johtaja sai sen kiinni ja kertoi mun sen hetkisestä tilanteesta, kun siis jouduin osastolle 2011 kesällä. Sit se tuli sinne kattomaan muutaman kerran eikä sit sen jälkeen nähty kun pääsin pois ennenkun sitten kun jouduin uudestaan osastolle puolen vuoden päästä. Mut sen jälken pidettiin sitten useemmin yhteyttä ja kävinkin melkein joka sunnuntai sen luona. Syynä oli sekin että se muutti sen exän kanssa samaan kämppään pakon edestä. Ja ne ei siis oo seurustellu moneen vuoteen enää, ne on ihan ystäviä. Mutta se nainen sitten hoiti sen yhteydenpidon pääosin. Ja siis hänen takiaan mun vanhemmat eros sillon kun olin 3 ja olivat siten 8 vuotta yhdessä. Ja mun vanhemmat asui viereisissä rapuissa monta vuotta, ei ollu varmaan helppo äidinkään kattoa noin vierestä, taino ei varmaan kummallekaan ollu mukava aina, mä en nähny niitä varmaan kun tyyliin kerran kaks yhessä sen jälkeen,  tai mitä mä muistan, mutta hyvä se oli mulle että oli molemmat vanhemmat lähellä. Ja ne riiteli kyllä ihan saakelisti, melkeen joka viikko kun kävin niin jotain kränää oli aina. Ja syynä varmasti sekin että molemmat joi/juo. Mutta nyt ne tulee kai paremmin toimeen ystävinä. Mutta vähän oon ihmetelly välillä miksei se nainen oo mitään myöskään pitäny yhteyttä mut no entiedä ehkä sillä on menny huonosti itellä, silläkin on masennusta ja muuta.
Eikä se sen homma pitäiskään olla, ja sillä on ihan omakin tytär joka asuu myös lastenkodissa, me ei tultu pienenä mitenkään hyvin toimeen, eikä se tullut iskänkään kanssa. Sukuvika?:D se puri mua aina kun en suostunu tekemään mitä se halus, se oli siis mua 2 vuotta nuorempi. Mutta sen kahen vuoden tauon jälkeen kun ei nähty se on muuttunu ihan hirveesti, ihan eri tyttö. Ja lastenkotiin meneminen oli tosi hyväksi sille varmasti, kotitilanne sai sillä aikaan kaikennäköstä oireilua ihan ymmärrettävistä syistä. Joo mitä hittoa mä tässä selitän? alkaa menemään ohi aiheen. En tiä mikä oli pointti. Tai siis niin meijän yhteydenpito iskän kanssa on aika outoa välillä. Mutta mä oon tottunu siihen. Ja kyllä meillä silleen on hyvät välit, tullaan ihan hyvin toimeen ja näin. Tainojoo en mä sille uskalla suuttua tai mitään, ei niin läheisiä kuitenkaan olla.

 Tä on outoa mutta kummisedälle uskallan sanoa vastaan ja näyttää jos ärsyttää, se on ainoo lähienen ihminen kenelle pystyn tällasia tunteita näyttämään. Vanhemmille en oo osannut tai uskaltanut ainakaan lastenkotiin muuttamisen jälkeen. Enkä usko että se siinä kohta yhtäkkiä täysin muuttui, oli sitä pakko olla jossain muotoa ennenkin sitä, lievempänä ehkä joo mutta kuitenkin. Kun kyllä mä etäänntyin varmasti vanhemmista pikkuhiljaa mutta ne tunnelukot oli tajuttoman vahvana silloin kun tulin tänne (en näyttänyt mitään tunteita) niin ei tullut varmastikaan huostaanotosta pelkästään.
Eikä ne oo tähän mennessä kokonaan hävinnyt todellakaan, mutta terapia auttoi silloin kyllä ihan hirveesti (uusille lukijoille, niin olin jo 2004-2008 terapiassa 4 vuotta , 9-13v). Enkä osaa näyttää myöskään positiivisia tunteita, ääripäät puuttuu multa kokonaan. Pystyn nauramaan joo joissain tilanteissa mutta on myöskin tilanteita/asioita joista en pysty näyttämään edes positiivisia tunteita. Oon nyt jotenki tullut siitä tietosemmaksi tässä, oon miettiny sitä paljon enemmän. Mutta toivottavasti nyt terapia aukaisisi loput lukot. En tiedä saako niitä kaikkia auki ikinä mutta kuitenkin. Ja kun niiden tuntemisessakin on ongelmia, en osaa näyttää tunteita senkään takia koska en tunne niitä. Enkä tunnista myöskään, siinä osasyy. Ärsyttää nää. Miks nä asiat niin helvetin vaikeeta? Toivon että terapia auttaa. Siinä on ehtona vaan se että oikeasti pystyn kaikesta puhumaan, en tarkota pelkästään näitä asioita vaikkei me näistäkään olla mitään vielä puhuttu. Mä en vaan osaa vaihtaa aihetta itse vaikka niinhän pitäis tehdä. Tai varsinkaan näihin asioihin. No kyllä mä vielä opin:) Tuntuu vaan että se 45 minuuttia on niin lyhyt aika kun puolet ajasta menee kuulumisiin tai niihin liittyviin asoihin eikä olla lapsuudesta pitkään aikaan puhuttu tai mistään muusta kun kuulumisista ja koulusta ja muutosta ja syömisestä. Siinä ne kaikki aiheet nykyään. Tai kyllä me joku kerta puhuttiin mun luottamisesta tai siitä etten osaa luottaa. Mutta siis niin.

Joo huhhuh kun tulikin off topic -tekstiä.  No aloin vaan kirjottamaan. Ja näitä nyt oon miettiny enemmän. Ja tä on mun tapa käsitellä asioita, yks niistä. Toivottavsti joitakin sentään kiinnostaa..

Nyt oon opetellut puhumaan mun psyykkisiin ongelmiin liittyvistä asioista enemmän vaikka häpeän näitä enkä osaa puhua kuin ihmisille joiden tiedän varmasti ymmärtävän. Ja oon huomannut että kyllä ihmiset on ymmärtäväisiä eikä tuomitse tai vähättele tai kyseenalaista näitä asioita.  Ei näitä tarvitse hävetä, me ei olla syyllisiä näihin ongelmiin, ei me olla syyllisiä pahaan oloon. Ei kukaan pysty mitenkään sairastuttamaan itseään masennukseen tahallaan. Tänään mun piti täyttää dosetti ja täällä on vaan uusia työntekijöitä toiselta puolelta ketä en tunne, toisenkin näin tänään vasta ekaa kertaa kunnolla ja vähän tutustuin. Ja sen kanssa menin täyttämään dosetin, ihmisen joka ei tiennyt mitään mun ongelmista. Ahdisti ja hävetti ottaa sieltä kaapista lamictalin, seroquelin ja jopa melatoniinien pakkaukset. Ja se ymmärsikin tosi hyvin, kyseli vaan kuinka kauan oon seoroquelia käyttänyt ja vaikuttaako se väsyttävästi muhun. Se ei kyseenalaistanut mun ongelmia, ei alkanut ihmettelemään miten mulla voi olla ongelmia kun vaikutan kuitenkin normaalilta päällisin puolin ja oli tosi ymmärtäväinen. Ja sanoi että ymmärtää kyllä näitä asioita ja tietää psyykelääkkeistä tosi paljon ja näin. Just tollaset sanat saa luottamaan siihen ihmiseen ja rentoutumaan seurassa edes jonkun verran, se on varmasti muillakin. Ja kerroin syömisestäkin, se tuli ilmi kyllä sitä kautta että se ravitsemusterapeutti soitti tänne kun se siirsi sitä mun aikaa ja toi hoitaja vastas puhelimeen. Ja oli se ymmärtäväinen siinäkin kohtaa ja tuntu vähän pelästyvän mun muuttoakin siltä osin kunnes sanoin että mulla on tiiviit kontaktit moneen paikkaan, tarpeen mukaan.
Nyt mä ehkä opin että ei mun tarvitse niin paljon pelätä sitä että joku saa tietää mun ongelmista. Toi oli varmasti tarpeellinen kokemus mulle ja teki hyvää. Kyllä tä tästä:) Luulen että terapia on jo jotenkin auttanut näissä luottamusasioissa kun mietin sitä yökköäkin kuinka mä kerroin samana iltana sille mun ongelmista kun oltiin juteltuu luottamisesta ja muusta, ja edellisellä käynnilläkin.

Noniin nyt lopetan tän kirjottamisen vihdoin:D Pitää mennä nukkumaan tästä piakkoin. Koeviikko-stressi tuntuu lisääntyvän pikkuhiljaa koko ajan, tänään paljonkin kun sain oikeasti itseni lukemaan psykologiaa monta kymmentä sivua, oli motivaatio ja se kiinnostaa. Mutta, siitä ei jäänyt päähän paljon paskaakaan. Ei niin paljon että osaisin siitä kirjottaa. Katoin esimerkiksi niitä tehtäviä kappaleen lopussa ja siinä oli joku sana mikä piti selittää ja en tunnistanu sanaa ja etin sen sieltä kappaleesta sitten eikä ollut mitään muistikuvaa koko kappaleesta että olisin muka sen lukenut. Siis onko mun oppimiskyky tätä luokkaa ihan oikeasti? En pysty opiskelemaan tosissani ainetta joka kiinnostaa vaikka motivaatiota löytyy ihan omastakin takaa eikä vaan koetta varten? Tä ei oikeesti oo kivaa. Oon sen yhen kirjan tässä joulun jälkeen pystynyt lukemaan ja oli mulla siinäkin vaikeuksia muistaa muttei niin paljoa kun nyt. Mutta ei siinä tarvitsekaan samalla tavalla omaksua tietoa eikä siinä sitä määrää uutta tietoa olekaan, ei niitä voi kauheasti verrata keskenään. Mutta oikeasti harmittaa etten pysty opiskelemaan vaikka kiinnostaisikin uusi tieto. Ja sit tuntuu että petän kaikkien odotukset kun en pärjää sen tasosesti kuin olen aiemmin pärjännyt. Mutta ei se nyt kai ole mun syy. Silti tuntuu väärältä syyttää masennusta, ihan kuin se olisi vain tekosyy. Onhan mun kunto koko ajan parantunut. Ei sen enään pitäis mun opiskelua haitata varsinkaan kun oon nyttenkin pärjännyt ihan hyvin joissain aineissa. Mutta jotenkin se on nyt vaan pahentunut, syytä en kyllä tiedä. Mutta tärkeintä on että yritän? Ja kyllä mun nyt on pakko pystyä opiskelmaan ja uskon että tietoa jää päähän kun luen useamman kerran. Muttei aika riitä koko aihepiirin opetteluun, 200 sivunen kirja ei ihan helposti ja nopeasti normaalillakaan ihmisellä jää päähän. Mutta omapahan on syyni kun en ole kurssin aikana töitä tehnyt. taino kyllä se jaksamattomuuskin liittyy masennkukseen.

Joo hei ihan oikeesti mitä helvettiä mä selitän?:D tulisko joku repimään mut tästä koneen äärestä pois? Menee kyllä niin sekavaksi tää kirjottaminen että nyt lopetan tähän. Piste. Onnee vaan jos jaksoit lukea alusta loppuun, ei ihan helppo työ varmasti:D




perjantai 25. tammikuuta 2013

niin on muistot kuin tukassa purkkaa ne mukana roikkuu ne kiusaa vaan

En tajua kyllä meijän iskää nyt. Mä eilen taas ylitin itteni ja soitin sille hetken päähänpistosta, en miettiny sitä ku joku 10 min ehkä. Ja se vastas! juteltiin siinä hetki, sanoin tosta muuttoasiasta ja se kerto et se oli töissä just sillon ku soitin. Ja sano että jos se soittaa myöhemmin illalla kun se pääsee pois.  Se teki siis jotain putkiremppaa jossain omakotitalossa. Tosi hyvä et sillä on nyt töitä!
No mitä sitten kävikään? Se ei tietenkään soittanut takasin. Kyllä mä hetken uskoin että se soittaa takasin kun se lupas, luulin et se pystyis tollasen lupauksen pitämään, mutta ei. Tulee sellane olo että mitä mä turhaan odotan siltä yhtään mitään? Mutta en silti haluu ajatella mitään pahaa siitä, mä en osaa. En osaa suuttua sille tai olla kiukkunen tai mitään. Ei se tunnu yhtään miltään. Oon mä vähän pettynyt joo mutten muuten tunne yhtään mitään. Ihan sama. Mutta silti mä yritän keksiä itse syitä miksei se soittanut. Ja mietin kyllä että uskaltaisinko soittaa sille uudestaan vaikka tänään jos se ei soita mulle. Entiedä en usko. Jos se ei vaan haluu pitää muhun yhteyttä? Mutta kyllä se kyseli heti että millon oon tulossa käymään ja näin. Ja tuntu olevan ihan ilonen et soitin. Mutta jos se vaan esitti? Niinkun ehkä huomaa niin mulla on tosi ristiriitanen olo. Haluisin pitää siihen yhteyttä mutta sitä itteään ei tunnu oikeen kiinnostavan. Taino entiä onko se siitä kiinni mutta kuitenkaan se ei tee mitään sen eteen että kuultaisiin toisistamme. Vähän meen itse sekasin tästä tilanteesta, en tiedä mitä pitäis oikeesti tehdä. En tiedä kuinka monta kertaa uskallan yrittää jos se jatkuu tällasena ettei se vastaa kun soitan tai sitten ei soita takasin niinkun se lupaa. Tuntuu niin turhalta yrittää kun tunnun olevan ainoo osapuoli joka viitsii nähdä vaivaa. Ehkä sitä ei sitten vaan kiinnosta olla mun elämässä. Kyllä toi ajatus sattuu mutta kyllä mä pärjään ilmankin sitä jos se ei haluu muhun pitää yhteyttä. En mä sitä väkisinkään voi pakottaa jos se ei halua.
Toivon kyllä että se kynnys vähän madaltuisi kun muutan omilleni kun tiedän että tä lastenkoti on sille iso este. Se ei tuu vapaaehtosesti tänne käymään melkein ikinä. Ei tullut ikinä perhepalavereihinkaan vaikka siellä sovittiin kaikista isoimmista asioista. Jos se nyt helpottais kun sen ei tarvii miettiä että alkaako nä hoitajat tenttaamaan sitä ja mitä ne ajattelee siitä. Jos se nyt haluaa edes pitää muhun yhteyttä. aina voi toivoa. Mutten halua toivoa turhaan.

Nojoo sit vähän muuhun aiheeseen. Mulla oli eilen se ravitsemusterapeutin käynti. Se meni kai ihan hyvin. Ei kyllä siinä ajassa ehtinyt mitenkään tarkkaan jutella syömisistä, se oli vaan sellasta yleistä. Jälkeenpäin jäi harmittamaan kun jäi niin monta asiaa sanomatta. Just sellasia pieniä asioita joissa terapeutti ei osaa mua auttaa. Lähinnä se meni niin että sanoin että syksyllä meni huonommin jonkun aikaa ja nyt menee paremmin. Jotenkin ehkä sitten kaunistelin tänhetkistä tilannetta, en kauheesti kertonut vaikken mä sille valehdellutkaan. Aihe vaa siirtyi siitä pois niin nopeesti. Mutta se on vaan niin ihanan positiivinen ja tsemppaava. Se keskitty vaan niihin hyviin puoliin jotka mun syömisessä ja ajatuksissa on. Ja se oli ihan varma että syöminen lähtee menemään ihan hyvin kun muutan. Se oli sitä mieltä ett mulla menee niin hyvin etten edes tarvitsisi niitä käyntejä enää. Mutta antoi se kuitenkin vielä yhden ajan kesäkuulle, halusi kuulla mun kuulumiset. Ja varmistaa että syön tarpeeksi ja hyvin. Ja kun mulla on kuitenkin tiiviit hoitokontaktit niin ymmärrän wttä se luottaa että pärjään. Enkä mä siinä sanonut mitään omia epäilyksiäni edes ääneen.

Kyllä mulla nyt menee paremmin. En mä oo huijannut oikeestaan yhtään kun ei ole ollut ees mahollisuuksia. Ja jumpannutkaan en nyt oo pahemmin kun oon syönyt niin paljon. Ei siinä oo mitään järkee et sit ku syön paljon ni ei oo järkee jumpata, mutta niin se mulla menee. Pystyn tekemään itelleni ruokaa ja syömäänkin sitä. Ja kyllä mä osaan nyt järjelläkin ajatella jos yritän ja haluan. On mulla aika usein nykyään myös järki mukana kun ajattelen sitä tulevaa muuttoa ja syömistä. Koska mä en haluu mihinkään osastolle tai minnekään enkä kyllä halua sitä syömshäiriöhelvettiä joka tulee jos annan periksi niille sairaille ajatuksille. Ja tiän että niistä on vaikee päästä eroon jos annan niille vallan. Mutta oon varma ttä alan kuitenkin laihduttmaan kun muutan. Edes vähän. Ja kuvittelen että se ei lähde käsistä ja lopetan ennenkun se menee tarpeeksi pitkälle. Ja kai siinä voi käydä niin mutta se ei oo kovin todennäköistä. Tiedän kyllä että siinä luultavasti käy niin että syömishäiriö vie mua 6-0 jos lähden siihen leikkiin mukaan. Joten ei pitäis antaa sille vähääkään periksi. Koska kun annat pikkusormen, se vie koko käden. Pitäis heti alusta saakka pakottautua syömään tarpeeksi ja monipuolisesti. Paljon helpompi ois antaa symishäiriölle täysi valta ja toimia niiden ajatusten mukaan kuin opetella ahdistuksesta huolimatta syömään tarpeeksi ja monipuolisesti. Mutta se on edessä jokatapauksessa joskus.  Nyt mä en vaan kestä mun kehoa, en pysty elämään tän kokosena, pakko laihtua, edes vähäsen. Nyt oon lihonut ihan satavarmasti jonkun verran. Mutta äkkiä ne saa pois kun muutan.  

Nyt se alkaa oikeesti konkretisoitua mulle että mä muutan 6 viikon päästä omilleni. Ja on vähän haikeekin olo tietenkin, oonhan mä asunu täällä sen 10 vuotta jo. Mutta kyllä mä sitä odotankin.  Nyt oikeestaan harmittaa ja kaduttaa että oon jutellut sen yökön kanssa niin paljon, siis ollu melkeen aina tuolla olohuoneessa kun se on ollut töissä. Kun sitten mulla tulee kuitenkin ikävä sitä kun se on niin ihana. Enkä nää sitä luultavasti enää kun seon vaan yötöissä. Mutta kyl seki sano yks päivä et "tuut sit tänne silleen et mäkin nään sut" No voinhan mä tänne illallakin tulla silleen et lähen ysin jälkeen vasta.. Kun kyllä mä sen haluan vielä kuitenkin sitten nähdä. Tuntuu et mul tulee sitä enemmän ikävä kun muita hoitajia... Outoa. Ja sit mul on vieläkin kauhee ikävä sitä entisen lukion liikunnan ja terveystiedon opettjaa. Kyl mä viel joku päivä meen käymään siellä ja käyn moikkaamassa sitäkin. Ihan varmasti. Tai toivottavasti ainakin. Haluisin.

Nyt pitäis taas alkaa lukemaan kokeisiin, koeviikko lähestyy koko ajan. Ja mä en oo kertaakaan taaskaan avannut psykan kirjaa koko kurssin aikana. Ja se kostautuu, oon tiennyt sen koko ajan mutten sitli oo avannut sitä. Ja toi on ehkä vaikein kurssi kaikista. Ja haluisin hyvän numeron. Mutten tuu saamaan. Ei sillä loppujenlopuks oo mitään väliä minkä numeron saan, ei se vaikuta mihinkään mitään. Tieto vaikuttaa kylläkin. Noo, ehin mä opiskelemaan sitä myöheminkin jos haluan. Tai siis aion kyllä jos ajattelin psykologian kirjottaakin.Tekis mieli toikin kurssi käydä uudestaan mutten varmaan kehtaa tehä samaa temppuu uudstaan mikä tein viime kurssista. Vedin siis nelosen tahallaan kokeesta että voin käydä sen kurssin uudestaan. Muttakun ne kurssit menee nyt hukkaan kun en jaksa opiskella. Ärsyttää. Taino omapahan on syyni etten avaa sitä kirjaa. Ei se voi olla niin vaikeeta. Mutta kyllä se vaan on kun ei pysty keskittymään vaikka kiinnostais. Tai kai joskus pystyis mut suurimman osaa aikaa ei. Se ärsyttää oikeesti niin perkeleesti. Keskiviikkon aoli enkussa sanakoe enkä saanu luettua vaikka yritin, ei vaan pystynyt ja lopetin ennenkun kirja lensi seinään. Vitutti kyllä. Enkä toisen kappaleen sanoja edes vilkaissut. Sain luettua melkeen koko kappalenn kyllä läpi mutten kattonut niitä sanoja mitä en tiennyt. Pääsin läpi kuitenkin, sain puolet pisteistä ja oon tyytyväinen tolla lukemisella. Koe pelottaa kyllä.
Ens jaksossa yritän ottaa kolme kurssia nyt ainakin. Pakko, en mä pääse tätä vauhtia oikeesti tuolta lukiosta pois. Kyllä mä nyt aion pystyä siihen kolmeen kurssiin. Ja aina on se takaportti että voi lopettaa kesken jos käy ylivoimaiseksi.

P.s Tein äsken makaroonilaatikkoa eikä edes ahdistanut!:)


maanantai 21. tammikuuta 2013

Varmuutta muuttoon!?

Olin tänään siellä nmky:ssä pidetyssä muuttoa koskevassa palaverissa. Siellä oli kauheesti porukkaa, 8 ihmistä mun lisäks. Hieman ahdisti. En ees muista mitä me juteltiin, ei me mitään kauheen erikoista, mun ei tarvinnut kauheesti puhua onneks, koska en osannut sanoa oikeen mitään. Sanoin kyllä että oon niitten kaa sitä mieltä et toi ois mulle hyvä. Ja se oli niin tyhmä puhuu koulust ku tuntu nii sääilittävält et oon suoritttanu joku 3 kurssii tänä syksyn ja yhteensä 11.
Mutta kyllä mä sinne pääsisin muuttamaan kuulemma jos kaupungilta tulee lupa. Ja se on sitten ihan tuurista kiinni pääsenkö. No sen näkee sitten, pitäis tän kuun loppuun meneessä kai olla selvä. Mutta kyllä kaikki siinä palaverissa oli sitä mieltä että se ois ehdottomast hyvä vaihtoehto mulle. Näin sen mun tulevan tukihenkilönkin ja se oli tosi mukavan oloinen. Ja muuttopäivä olis sitten 5.3. Tuli tosi helpottunut olo siellä kun sain kuulla että mulle ois jo kämppä siellä varattuna. Ja helmikuun loppupuolella sais jo alkaa siirtää tavaroita sinne. Jes!
Nyt pitää vaan toivoa sormet ristissä että se lupa muuttoon tulee. Koska haistakaa vittu jos se ei tule. Ne sossutkin kyseli koko ajan vaan raha-asioista, vuorokausimaksuista ja muista. Tuli just sellane olo etten pääse sinne kun se maksaa niin paljon. (joku reilu satanen/vrk ja niitten ilmeet ei ollu mitkää kauheen positiiviset siinä kohtaa)

Mut nyt oon niin tyytyväinen et tuli jotain selvyyttä asioihin. Siis just tosta muuttoajankohdasta. Jos se nyt pitää paikkansa. Epätietoisuus on hirveintä. Mutta eihän siihen oo kun puoltoista kuukautta sitten! Ja sit se joku siirtopalaveri pidettäis vasta sitten 16. päivä, sen jälkeen ku oon jo muuttanut. Nyt tuli uutta energiaa taas jaksaa päivät. Mut jos en pääsekään tonne? No sit pitää mennä normaaliin asuntoon eikä se välttämättä veny sen kauemmaks.

Pitäis J nähdä tänään, viimeks nähtiin kunnolla sillon kun kävin sen kämpillä kun siellä oli sen kavereita, joskus lokakuussa. Eikä olla juteltukaan oikeetaan yhtään sen jälkeen, pari kertaa facessa muutama sana. Eilen koko ajatus ahdisti tajuttomast muttei nyt niin paljoa enää. Ei se oo kun pari tuntia. Ja voi se olla ihan kivakin. En vaan yhtään jaksais kuunnella niistä bileistä missä se on ollut ja mitä tyhmää se on tehnyt jne. No toivottavasti ei kauheesti niistä puhuta.

Ja ainiin yks sossu alko selittämään jostain spr:n läheispalavereista, tai siis pidettäis kaikkien läheisten kesken joku sellane palaveri mis sovitaa mite ne kaikki vois tukea mua tai jotain. Ei kiitos. Vittu kaikki samaa aikaa sinne ja muutenki. Eiei. Kyl ne tukee mua ihan tarpeeks.

Ei kai mulla muuta nyt.

lauantai 19. tammikuuta 2013

puhuminen helpottaa?

Eilen  18.1 kirjotettu tää alku.

Mä en tiedä mitä eilen tapahtu mutta mä puhuin vaik kuin paljon sen mukavan yökön kanssa. juteltii yli tunti kaikesta. Se lähti siitä ku katoin olkkarissa dieetit vaihtoon-ohjelmaa ja se tuli töihin ja siihen kattomaan mun kanssa sitä ja jotai juteltiin niistä laihoista ihmisistä ja jotain sit sanoin siinä omasta syömisestä ja sit sen jälkeen juteltiinki vähän kaikesta. Sillä itelläkin on ollut kuulemman masennus ja muuta tollasta niin se varmasti teki puhumisesta helpompaa kun en vaan pelkästään ite kertonut vaan juteltiin molemmat omista asioista ja näin. Se on kyl vaan niin ihana jotenkin, tullaan niin hyvin toimeen. Ja ilmeisesti luotankin siihen aika paljon kun kerran pystyin puhumaan niin avoimesti kaikesta. Ja se vaikuttaa varmasti että se on vaan yökkö eli on vaan öisin. En osaa selittää mut sillon on helpompi puhua kun jos se ois päivätöissä täällä ja hoitais mun asioita enemmän. Sama oli I:n kanssa kun se oli vaan sijaisena niin oli helpompi senkin takia puhua sen kanssa. Jotenkin ulkopuolisen kanssa on helpompi puhua yleensä. Mutta ei se pelkästään sen takia ole. Mä oon tosi huono puhumaan ja pystyn vaan tosi harvoille ja tietynlaisille ihmisille puhumaan näistä asioista. Ja toi ei oo ollu täällä töissä edes kun lokakuun alusta. Joten joku siinä vaan on et pystyn luottamaan. Ja sekin on varmaan et se on nuorempi kun muut meijän osaston hoitajat (se on siis 38 ja muut on reilusti yli 50 taino E on kai ainut alle 60).

Oli se aika helpottavaa ku sain puhuttua. Mut tänään sitten taas se on vaan ahdistanut jotenkin. Tai ainakin mä liitän mun ahdistuksen siihen nyt. Kun kerroin sille niin paljon kaikesta. Vaikken tietenkään kaikkea tossa ajassa ehtinyt mutta aika paljon kuitenkin. Mainitsin jopa ekasta blogista, josta en terapeutillekaan ole kertonut vielä.  Entiedä millon terapeutille ajattelin siitä mainita. Tai siis kyllä mä ajattelin joskus siitäkin kertoa. On se vähän tyhmää puhua ihan jotenkin ympäripyöreesti jos puhutaan siitä ajasta kun nää hoitajat sai tietää mun ongelmista.
Mut oon nyt ihan tyytyväinen ettei mun tarvii nähä sitä muutamaan päivään. viiteen tarkalleen. Vaikka kyllä se toisaalta on tosi kiva jos se on töissä kun sit voin istuu mieluummin tuolla olkkarissa kun täällä huoneessa koko ajan. Mutta hävettää vaan että menin puhumaan sille. Vaik se tuntu kyl ymmärtävän ja oli tosi mukava ja näin. Mutta silti.

Mua ahdistaa nyt myös kun E sano tossa aiemmin että "Mä haluun puhuu sun kansssa tänään" "öö...mistä?" "no en mistää erikoisest, elämäst vaan" "...ookeii?" Että näin. Ekana tuli mielee et kui paljon se yökkö sano aamulla hoitajille mitä oltiin juteltu? mutten usko että se mitään menee kertomaan ku juteltiin silleen yleisesti kaikesta minkä kyl vaikka A:kin tietää kyllä. Mutta kyllä se jotain saattoi sanoa... Kun puhuin sille jopa jumppaamisesta mistä en oo kyllä näille mitään puhunut. Kun venytin nukkumaanmenoa siinä niin sanoin sit et inhoon nukkumaan menemistä jumppaamisen ja muun takia. Ja toivon tosiaan ettei se oo tarkkan puhunut muiden hoitajienkanssa. Epäilykset on kyllä suuret...
Mutta pelottaa vitusti nyt , en halua todellakaan jutella sen kanssa yhtään mistään. Ei tuu mitään. Helvetti. Ahdistaa älyttömästi. Ja pelottaa myös. Ja tuli ekana heti reaktio tietenkin että "mitä mä oon tehny?" mut en ilmeisesti mitään.

----
Tä on nyt sit kirjotettu myöhemmin. Eikä me ees E:n kanssa mitään sen erikoisempaa juteltu. Että joo. Ei kyllä haittaa. Pakotti se kyl syömään jugurtin, mutta selvisin ihan hyvin. 


---
Noni nyt kirjotan tän lopun tänään, aiemmat osat kirjotin eilen mut sit unohin julkasta. Mut eipä mulla mitään lisättävää kai oo. Tein E:n kanssa ruokaa, broilerin rintafileitä. Ärsytti ja ahdisti mut sain tehtyy kuitenkin. Ja nyt sit nään L:n tänään. :) hyvä sää mennä jätskille mut ei se mitään.

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

I can try to take off my head sometimes because I can't escape the memories

Mä oon alkanu itekseni miettimään että miks mä en osaa luottaa ihmisiin. Tai siis en osaa olla täysin oma itseni melkein missään. Aina pitää esittää ja nauraa vaikkei naurattaisikaan. Ja joka kerta kun joku kysyy mitä kuuluu ja miten koulu menee, suusta tulee automaattisesti "Hyvää, hyvin". En edes harkitse totuuden kertomista. Mutta miksi? Mikä siinä on niin vaikeaa etten pysty vastaamaan totuudenmukaisesti tai olemaan oma itseni ilman tekohymyä ja pirteää äänensävyä jos ei ole hyvä päivä?
 Ehkä se on sitä etten usko että ketään oikeasti kiinnosta. Mä en rehellisesti sanoen usko oikeasti että ketään ketä sitä kysyy tarkoittaa kysymystään kirjaimellisesti, vaan kysyy sen tottumuksesta. Edes terapeutti. Mä en usko että sitäkään kiinnostaa mikään mitä mä sanon, vaikka se on sanonut että sitä kiinnostaa. Enkä mä tavallaan usko että se valehtelee mutta uskon silti että se sanoo sen vaan sen takia että sen kuuluu sanoa, se kuuluu sen ammattiin. Vaikka mitä hittoa se tekisi tossa ammatissa jos sitä ei oikeasti kiinnosta asiakkaiden asiat? Mä en vaan saa mahtumaan päähäni että sitä kiinnostaisi oikeasti kuunnella mun asioita.

Tai täällä lastenkodissa hoitajat. En mä ikinä kerro kenellekään muulle kun A:lle mitä oikesti kuuluu. Enkä A:llekaan heti, vaan sitten kun ollaan puhuttu joistain muista asioista ensin. Sen pitää kaivamalla kaivaa ne oikeat vastaukset musta yleensä. En tiedä mikä siinä puhumisessa on niin vaikeaa.  Mä oon asunut täällä jo hitto kymmenen vuotta enkä vieläkään osaa olla oma itseni, en osaa näyttää tunteita enkä kertoa kun kysytään. Entiedä ehkä pelkään vaan että mut tuomitaan jotenkin tai jotain. En osaa selittää kunnolla. Kai kaikki odottaa että vastaan rehellisesti, ei ne varmaan sen takia kysy että voisin valehdella. Mutta pelkään niin hirveästi sitä reaktiota mikä tulee jos sanonkin jotain muuta kun hyvää tai jos muuten näytän tunteitani. En jaksa alkaa selittämään mitään kun en alkais kyselemään kuitenkin. Ja muutenkin. En tiä mikä siinä tökkii.

Toinen yökkö(=yövuorolainen) joka täällä  on töissä, on tosi mukava, tullaan hyvin toimeen ja ollaan juteltu paljon ja näin.Siis ei mun asioista silleen vaan siis ylipäätään asioista. Ja en sillekään oo ikinä mitään sanonut vaikka tekisi mieli. Mutta mä en siitäkään usko että se tosissaan kysyy vaikka "Miten koulussa meni?" koska se on peruskysymys, sellanen mikä aina vaan kysytään ku tullaan avaamaan ovi. Mutta oon huomannut että se kysyy sen kuitenkin jossain vaiheessa ei oo tullut heti tilaisuutta ja kuulostaa kuitenkin siltä että sitä kiinnostaa.  Aina se tulee siihen juttelemaan kun vaikka syön tälleen illalla myöhemmin koulun jälkeen ja kyselee koulusta ja kaikesta.  Silti mun suusta tulee aina se "hyvin" vaikkei oiskaan mennyt. Taino on se nyt mennyt ihan hyvin. Mutta se tulee vaikkei ois mennytkään. Ja ärsyttää kun en osaa puhua totta vaan valehtelen yleensä. On vaan niin paljon helpompi sanoa että hyvin menee kun sanoa ettei mee ja sen jälkeen selittää miksi.

 Mutta eilen mulle tuli ihan hirvee olo illalla, ahdisti ja muutenkin paska olo ja van itkin ja itkin enkä saanut sitä loppumaan. Otin sit kyl jossain vaiheessa opamoxin mutta siinä menee joku tunti että se alkaa vaikuttamaan. Ja piti viedä kone ja kännykkä kymmenen aikaan kansliaan ja oli vieläkin hirvee olo joskus varttii-kaksytyli oli pakko lähtee viemään ja  näytin tietenkin hirveeltä kun olin itkenyt yli tunnin verran, vaikkakin sain rauhotuttuu sen verran et itku loppus. Sit se yökkö kysy vaa että mite päivä on menny ja sanoin et entiä ja se näki kyl mun naamast et olin itkeny ja se oli vaa et "no ei aina oo hyvä päivä" ja  sanoin jotai et ilta on menny  huonosti ja sit ylitin itteni ja jäin sit siihen olkkariin sen kanssa istumaan siks aikaa et opamoxi alko vaikuttaa kunnol ja alkais väsyttämää. Oli tosi vaikee myöntää ensinnäki et oli paska olo vaikka se näkyikin ja sit viel kysyy et voinko mä jäädä siihe siks aikaa istumaa et opamoxi alkaa vaikuttamaan. Se oli vaan "joo tietty voit, ei kannatakaan mennä yksin huoneeseen jos on tollanen olo" ja sit juteltii vaan jostain ihan muusta ja sit joskus yhentoist aikaa (vaik otin sen opamoxin jo vähä yheksän jälkeen)  alko väsyttämään niin menin nukkumaan. Ja nukuin pitkäst aikaa hyvin, opamoxin takii varmaanki. Hoitaja tuli herättämään mut varttiivail kymmenen ku yleensä aina herään ite sii yheksän jälkeen ja nyt olin ihan umpiunes siihe aikaa viel. Huomaa kans et oon nukkunu huonommin taas viime aikoina.

Sit se hoitaja oli aamul vaa et "Harmittiks sua joku ku rapsas oli et olit valvonu?" Mua ärsyttää älyttömästi tollaset kysymykset mitä toi kysyy. Joo vittu harmittiko? se kuvaaki tätä oloa hyvin, muahan aina harmittaa joku jos itken tai on muute huono olo. Ja jos joskus ahdistaa hirveesti ja satun tiuskasemaan vähän jotain niin heti kauhee "mistä sä oot vihanen mitä mä oon tehnyt sulle" vaikkei oltais nähty ennen sitä sinä päivänä. Ärsyttäää.

Huomenna taas terapia. En tiedä ootanko vaiko en. Kai mä sitä ootan. ootan kyl sitä päivää ku pystyn puhumaan sille ihan oikeasti. Niistä asioista mistä en kenellekään muulle pysty. Jos se päivä edes tulee. Myönsin sille tiistaina että on asioita mistä en pysty puhumaan kun se kysy että pystynkö mä puhumaan sille kaikesta. Tuntuu niin oudolta ajatukseltakin että pystyisin puhumaan kaikesta. Siihen kai tossa pyritään. Koko kysymyskin tuntu ihan oudolta ihan kun mä pystyisin.

Joo nyt pitää mennä nukkumaan. Että mä vihaan tätä osaa päivästä. Siitä huolimatta hyvää yötä kaikki rakkaat♥

maanantai 14. tammikuuta 2013

how I'm doing

Viime postauksesta onkin vierähtänyt jo viikko. Kauhee kun aika menee nopeasti. Ja silti tuntuu kuin se menisi ihan hirveen hitaasti.

Nyt aamulla ahdisti ruokailutilanne tosi paljon pitkästä aikaa. En meinannut saada lusikkaa suuhun tai nieltyä puuroa kun hoitaja tuijotti ja muutenkin ahdisti. Huulet vaan väpätti ja kyyneleet uhkasi alkaa valumaan. Mutta selvisin siitä kuitenkin ihan kunnialla. Ja äsken toinen hoitaja tuli kysymään mitä aion tehdä ruuaksi ja taas alkoi ahdistamaan älyttömästi enkä meinannu saada vastattua mitään. En mitään. Ahdistaa ruuan tekeminen kun en osaa kuvitella tekeväni itselleni kun asun yksin. Mutta kyllä mun on sekin opeteltava joskus tiedän kyllä. Tuntuu vaan niin vaikeelta.


Nyt kävin tässä välissä tekemässä ruokaa ja tein sitten jauhelihakastiketta ja simpukkapastaa. Pasta oli vaikein syötävä. Ja ruuan tekeminen ja syöminen kyllä ahdisti paljon. Mutta selvisin kuitenkin ilman että purskahdin vaan itkuun siinä. En kuollut. Kai tähän on pakko tottua. Mun pitää vissiin ma, ke ja pe tehä aina ite ruokaa kai. Se on hirveetä mut ei voi mitään, ei siitä oikeesti haittaa ole tulevaisuutta ajatellen.
Mun suuri saavutus viikonloppuna oli se että söin lauantainan iltapalalla jugurtin leivän kanssa kun päivällinen jäi välistä. Enkä ottanu kaikkein vähäkalorisinta vaan sen mitä teki mieli enemmän. Eilen en sitten niin tehnyt

Muuten oon kyl syöny ihan tarpeeksi, oon syöny kaikkee ylimääräst niinkun karkkia ja kaikkea.

Koulukin ahdistaa ihan kiitettävästi. Ylläri. Tänään enkun tunnilla pitää kirjottaa aine. Pelottaa. Onneks saa sen jälkeen sit lähteä.
Oon nukkunu taas vähän huonommin tai nukahtamiseen on mennyt enemmän aikaa ja oon heräillyt enemmän. Ärsyttää kun ei voi nukkua normaalisti. En ees muista millon viimeks oon pidemmän aikaa nukkunut hyvin. Oon syöny melatoniiniakin jo joku 4 vuotta. Inhoon nukkumaan menemistä kun tiän etten saa nukahdettua. Se on joka ilta nykyään sitä että tappelen itseäni vastaan etten ala jumppaamaan. Ja sitten itken sitä kuinka laiska olen ja kuinka paljon mä syön kaikkea ylimäärästä.  Ja aina mä päätän että huomenna mä vähennän, ihan varmasti vähennän. Ja mitä tapahtuukaan seuraavana päivänä? Syön saman verran ellen enemmän. Tai nyt lähiaikoina olen syönyt.. En oo huijannutkaan.

Mut oon saanu luettua nyt tosi hyvin kirjaa!(perillistä)
 Vois kyl koulukirjojakin sit yrittää vaikka lukea, psykologiaa nyt ainakin...

oikeesti ei mulla oo ees mitään asiaa. Tuntuu tyhmältä postata kun ei mitään kirjotettava oo. Mut haluisin jotain kuitenkin kun edellisestä on niin pitkä aika. Miten te jaksatte lukea tätä blogia kun samaa paskaa tuntuu olevan joka postaus? Mun elämässä ei nyt tapahdu juuri mitään. Ens viikolla on 2 asiaa mitä odotan. Palaveri siitä muutosta ja sitten vihdoin ravitsemusterapeutin aika. Pelottaa vaan että se on samanlainen kun viimeksi eli ei anna mitään neuvoja vaan sanoo että "puhu terapeutin kanssa" Mutta vittukun se ei osaa auttaa mua, ei se osaa sanoa mitään ikinä mihinkään. Ja jos en puhu syömisestä joka kerta niin se olettaa että se menee tosi hyvin. Mä en jaksa jutella siitä joka kerta kun se ei kerran osaa ite sanoa siihen mitään.

Ja kertokaa hei jos teillä on jotain mistä haluatte mun kirjoittavan:) Jos joskus kirjottais muutakin kun tätä samaa.

maanantai 7. tammikuuta 2013

kaikesta täytyy puhuu, niin sä aina sanoit mutta sotku on sotku, niin se on ja minkäs teet

Loma on loppu. Ja sen huomaa olosta. Kauhee ahdistus koko ajan siitä että pitäisi tehdä koulujuttuja, tänään on mm. enkussa sanakoe kahesta kappaleesta ja kuuntelu. Ja mä en oo vilkaissutkaan sanoja. Ja siitähän se ahdistus vaan kasvaa. Mutta kun en vaan pysty/jaksa. Tuntuu tekosyyltä. Mutta en silti jaksa. Eikä edes voisi vähempää kiinnostaa joku koulu. Mä ihan oikeesti haluisin olla hyvä koulussa ja pärjätä ja tehdä töitä sen eteen mutten vaan saa aikaan mitään. Paljon mieluummin olisin normaali nuori joka jaksaa panostaa kouluun ja kavereihin ja syö normaalisti kun tällanen mikä olen nyt. Mutta en mä tätä tilannetta oo ite valinnut. Ei oo ollu musta kiinni että oon sairastunut masennukseen. Syömishäiriöstä en osaa sanoa samaa koska se tuntuu vaan ihan omalta syyltä, mitäs aloin laihduttamaan. Vaikka eihän sekään oo täysin mun itseni syy varmaankaan. En mä ikinä halunnut syömishäiriötä oikeasti. Mutta kuitenkin sen sain. Ja tilanne on nyt mitä on. Mutta kyllä mä tästä vielä joku päivä selviin varmasti, pitää ite vaan uskoa siihen. Se ei vaan tapahdu ihan hetkessä. 

Viime viikolla näin L:ää monta kertaa ja oli tosi kiva kyllä, mieluummin niin kun että olisin vaan ollut ihan yksin ja miettinyt vaan kaikkee paskaa. Syönykin oon todellakin tarpeeksi. Liikaakin. Muttei yksi viikko nyt mua varmaan tapa. Nyt voin palata normaaliin rutiiniin
En oo varmaan tänne maininnu että nyt mä alan kai tekemään pari kertaa viikossa itelleni ruokaa aamupäivällä kun yleensä syön vaan edellisen päivän päivällistä uudestaan. Just äsken joudin tekemään italianpataa ja selvisin yllättävän hyvin siihen nähden mikä ensireaktio sille oli että joudun tekemään jatkossa ite ruokaa. Sillon olin ihan varma etten pysty ainakaan ihan järkyttävää ahdistusta ja itkua ja kaikkea. Nyt sain ihan hyvin tehtyä ja syöytyä.

Nyt pitäis lukee enkkuu ja käydä apteekis ja kaikkee enkä jaksa. Tälläki hetkellä itken enkunkirjan edessä kun pitäis saada opiskeltua. Ei vaan tuu vittu mitään. Ärsyttää kun pitäis pystyä kaikkeen enkä pysty yrityksestä huolimatta. Ja sitten kaikki pettyy muhun kun epäonnistun kerta toisensa jälkeen. Ei musta oo mihinkään. Ja jatkan valehtelemista että ihmiset uskoo mun pystyvän enempään mitä todellisuudessa pystyn. Kaivanko mä kuoppaa omien jalkojeni alta?

Noni kävin apteekissa, turhaan. Oli vaan kymppi mukan ku en uskonu et a-vitamiinitipat maksaa yli sen ja sit ne makso 10.44e. Vitutti hieman. Mut ihasama, tulipaha ulkoiltuu...
Mite mä saan aikaseks lukea sitä enkkua tai sit psykaa mitä kans pitäis? kertokaa jos tiedätte, kiitos.
Miten musta tuntuu että mieluummin jumppaan ja itken kun panostan kouluun? En oo edes jumpannut melkein yhtään lähiaikoina, oon syöny liikaa ja sit ei siin oo mitään järkeä. Syömisen ja liikkumattomuuden hintana on kauhea ahdistus kun menen nukkumaan ja tunnen tän kaiken pehmeän mitä musta löytyy enkä oo ees jumpannut enkä enää jaksa siihen aikaan pakottaa itseäni. Haluun olla syömättä ja liikkua ja haluan vaan syödä ja syödä ja syödä. Mutten aio enää vaan syödä syödä ja syödä. 

Nyt jotenki ootan terapiaa.
Vittu en jaksais itkeä yhtään enempää.

tiistai 1. tammikuuta 2013

HYVÄÄ UUTTAVUOTTA 2013

Perkele tä ei julkassu tätä eilen ku yritin julkasta-.- no tä tulee nyt sit myöhäs...

Hyvää uuttavuotta kaikille teille ihanille lukijoille:) Pitäkäää hauskaa munkin edestä:) Ehkä mäkin ens vuonna teen jotain muuta kun istun facebookissa offlinessa-koska en halua että ihmiset nökee mut offlinessa tänään- L:n kanssa jutellen ja ihmisten toivotuksista tykäten ja irttareita syöden. Valettiin tossa tinaa äsken hoitajien ja yhen ainoon toisen pienen lapsen kanssa ketä täällä on mun lisäksi. On kyllä niin säälittävä olo kun istun vaan huoneessani enkä ikinä tee mitään kenenkään kanssa, Ihankun joku muka haluaisi mun kanssa olla. En oo ikinä viettäny mitään tällasta juhlaa kavereitten kanssa. Ikää 17 v ja joka helvetin päivä mä istun täällä, tai lähes. Viikonloput nyt ainakin. Oon lähestulkoon aina yksin täällä. Okei no jotkut on vanhempien luona mutta jotkut isommat on aina kavereiden kanssa. Paitsi minä. En ikinä minä. Taino joo nähdään L:n kanssa välillä mutta siihen se yleensä jääkin. Ja O:ta joskus välillä arkena yleensä kyllä.

Tuli sit tänään nähtyy juoppohullun päiväkirja ja oli ihan hauska, sai nauraa ainakin! Ja sain päähänpiston että haluan irttareita ja niitä mä sitten myös ostin ison säkin, n. 400g! Ja nyt vedän loppuja tässä, Eikä edes kauheasti  ahdista:) Jos oisin ihan yksinäni ostanu niin ois varmasti paljon syyllisempi olo muttakun kaveri oli mukana ostamassa niin se tuntui luvallisemmalta. Enkä oo nyt näinä päivinä jumpannukaan paljoa tai huijannut ruuissa ei oo ollu ees mahollisuutta. A:n kanssa yks päivä julteltiin E:stä jotain kun se ei luota muhun vieläkään ja näin ja sitten se sano "Kyllä mä olisin ainakin kauhusta kankeena jos en luottais siihen ettet haluu kuolla ja haluut huolehtii syömisestä" Jos se tietäis... Oon epäreilu kun en kerro tästä mitään, tiän että pitäis kertoa. Mutten mä halua pilata tätä "tilaisuutta". Nyt mä kyllä jo erotan että toi on helvetin tyhmä ja huono ja sairas ajatus. Mutta silti mä otan sen täytenä totuutena, mä uskon että jotenkin se parantaa mun elämää ja siitä tulee mielekkäämpää ja vihdoin voisin olla muutakin kun tällanen läski. Ja samalla tiän ettei siitä seuraa mitään muuta kun paskaa. Siihen kierteeseen jää todella helpolla varsinkin kun mulla valmiiksi ne sairaat ajatukset jyllää kunnolla eikä sitä voi lloputtomiin jatkaa tai sitten yksinkertaiisesti  kuolee. Ja mitä piteempään se jatku sitä vaikeempaa siitä on parantua. Ja sen laihtumisen huomaa muutkin jossain vaiheessa vaikka mä toisin kuvittelen, mä en halua että läheiset ihmiset huomaa mitään, vaikka tiän että ne huomaa sen kaikkein nopeiten. Ei mun ajatuksissa oo mitään järkeä, tiän. No mikä  syömishäiriöissä on järkeävää?
    Ja jotenkin mulla on se ajatus  mielessä että haluan käydä pohjalla jottai tiedän kuinka paskaa se on ja lopulta haluan oikeasti päästä irti tästä lopullisesti kokonaan. Mutta jotenkin mä myös uskon että nä ajatukset selkiintyy sitten vanhempana kun alankin ehkä toivottavasti hyväksymään tän vartalon enkä halua oikeasti laihtua olemattomiin.

Mutten tiä että aionko mä oikeasti puhua näistä syömisjutuista täällä hoitajille ennenkun muutan. Pitäis oikeesti ja se vähentäis sitä riskiä että se lähtee käsistä ja se on loppujen lopuks hyväksi mulle. Mutta nyt sairas puoli on paljon vahvempi suurimman osan aikaan enkä oikeestaan edes harkitse kertomista. Mutta tuntuu epäreilulta vaan puhua terapeutille sen takia ettei se voi tehdä asialle mitään jos en ite sitä muuta. Mutta vielä epäreilumpaa ois jättää kokonaan kertomatta tai valehdella kun se kuitenkin kysyy. Ja kyllähän sekin varmaan huomaa jos oikeasti laihdun. Vaikken ihan oikeasti usko siihen, kun en ite sitä oo tähän mennessä hahmottanut itse.

Tääl saa valvoo tänään niin pitkään kun huvittaa ja mä oon nyt jo jossain puolunes ku väsyttää niin paljon. Ehkä meen tonne alakertaan katsomaan telkkaria ja juttelemaan yökön kanssa jos pysyisin hereillä. En haluu mennä nukkumaan kun saa kerta valvoa. tapa mikä tapa:D

En tiedä että lupaanko mä tänä vuonna mitään, en oo oikein ikinä luvannut. Tuntuu ettei oo mitään luvattavaa. En uskalla luvata miyään että panostan kouluun tai syön kunnolla vaikka voisin, siksi että en ole todellakaan varma pystynkö pitämään ne.  Taino sen aion nyt kyllä luvata että mä en luovuta vaikka kuinka vaikeaa tulisi olemaan, mä pysyn hengissä vaikka väkisin! En anna periksi itsetuhoisille ajatuksille. Siinä mun lupaus.♥