perjantai 25. tammikuuta 2013

niin on muistot kuin tukassa purkkaa ne mukana roikkuu ne kiusaa vaan

En tajua kyllä meijän iskää nyt. Mä eilen taas ylitin itteni ja soitin sille hetken päähänpistosta, en miettiny sitä ku joku 10 min ehkä. Ja se vastas! juteltiin siinä hetki, sanoin tosta muuttoasiasta ja se kerto et se oli töissä just sillon ku soitin. Ja sano että jos se soittaa myöhemmin illalla kun se pääsee pois.  Se teki siis jotain putkiremppaa jossain omakotitalossa. Tosi hyvä et sillä on nyt töitä!
No mitä sitten kävikään? Se ei tietenkään soittanut takasin. Kyllä mä hetken uskoin että se soittaa takasin kun se lupas, luulin et se pystyis tollasen lupauksen pitämään, mutta ei. Tulee sellane olo että mitä mä turhaan odotan siltä yhtään mitään? Mutta en silti haluu ajatella mitään pahaa siitä, mä en osaa. En osaa suuttua sille tai olla kiukkunen tai mitään. Ei se tunnu yhtään miltään. Oon mä vähän pettynyt joo mutten muuten tunne yhtään mitään. Ihan sama. Mutta silti mä yritän keksiä itse syitä miksei se soittanut. Ja mietin kyllä että uskaltaisinko soittaa sille uudestaan vaikka tänään jos se ei soita mulle. Entiedä en usko. Jos se ei vaan haluu pitää muhun yhteyttä? Mutta kyllä se kyseli heti että millon oon tulossa käymään ja näin. Ja tuntu olevan ihan ilonen et soitin. Mutta jos se vaan esitti? Niinkun ehkä huomaa niin mulla on tosi ristiriitanen olo. Haluisin pitää siihen yhteyttä mutta sitä itteään ei tunnu oikeen kiinnostavan. Taino entiä onko se siitä kiinni mutta kuitenkaan se ei tee mitään sen eteen että kuultaisiin toisistamme. Vähän meen itse sekasin tästä tilanteesta, en tiedä mitä pitäis oikeesti tehdä. En tiedä kuinka monta kertaa uskallan yrittää jos se jatkuu tällasena ettei se vastaa kun soitan tai sitten ei soita takasin niinkun se lupaa. Tuntuu niin turhalta yrittää kun tunnun olevan ainoo osapuoli joka viitsii nähdä vaivaa. Ehkä sitä ei sitten vaan kiinnosta olla mun elämässä. Kyllä toi ajatus sattuu mutta kyllä mä pärjään ilmankin sitä jos se ei haluu muhun pitää yhteyttä. En mä sitä väkisinkään voi pakottaa jos se ei halua.
Toivon kyllä että se kynnys vähän madaltuisi kun muutan omilleni kun tiedän että tä lastenkoti on sille iso este. Se ei tuu vapaaehtosesti tänne käymään melkein ikinä. Ei tullut ikinä perhepalavereihinkaan vaikka siellä sovittiin kaikista isoimmista asioista. Jos se nyt helpottais kun sen ei tarvii miettiä että alkaako nä hoitajat tenttaamaan sitä ja mitä ne ajattelee siitä. Jos se nyt haluaa edes pitää muhun yhteyttä. aina voi toivoa. Mutten halua toivoa turhaan.

Nojoo sit vähän muuhun aiheeseen. Mulla oli eilen se ravitsemusterapeutin käynti. Se meni kai ihan hyvin. Ei kyllä siinä ajassa ehtinyt mitenkään tarkkaan jutella syömisistä, se oli vaan sellasta yleistä. Jälkeenpäin jäi harmittamaan kun jäi niin monta asiaa sanomatta. Just sellasia pieniä asioita joissa terapeutti ei osaa mua auttaa. Lähinnä se meni niin että sanoin että syksyllä meni huonommin jonkun aikaa ja nyt menee paremmin. Jotenkin ehkä sitten kaunistelin tänhetkistä tilannetta, en kauheesti kertonut vaikken mä sille valehdellutkaan. Aihe vaa siirtyi siitä pois niin nopeesti. Mutta se on vaan niin ihanan positiivinen ja tsemppaava. Se keskitty vaan niihin hyviin puoliin jotka mun syömisessä ja ajatuksissa on. Ja se oli ihan varma että syöminen lähtee menemään ihan hyvin kun muutan. Se oli sitä mieltä ett mulla menee niin hyvin etten edes tarvitsisi niitä käyntejä enää. Mutta antoi se kuitenkin vielä yhden ajan kesäkuulle, halusi kuulla mun kuulumiset. Ja varmistaa että syön tarpeeksi ja hyvin. Ja kun mulla on kuitenkin tiiviit hoitokontaktit niin ymmärrän wttä se luottaa että pärjään. Enkä mä siinä sanonut mitään omia epäilyksiäni edes ääneen.

Kyllä mulla nyt menee paremmin. En mä oo huijannut oikeestaan yhtään kun ei ole ollut ees mahollisuuksia. Ja jumpannutkaan en nyt oo pahemmin kun oon syönyt niin paljon. Ei siinä oo mitään järkee et sit ku syön paljon ni ei oo järkee jumpata, mutta niin se mulla menee. Pystyn tekemään itelleni ruokaa ja syömäänkin sitä. Ja kyllä mä osaan nyt järjelläkin ajatella jos yritän ja haluan. On mulla aika usein nykyään myös järki mukana kun ajattelen sitä tulevaa muuttoa ja syömistä. Koska mä en haluu mihinkään osastolle tai minnekään enkä kyllä halua sitä syömshäiriöhelvettiä joka tulee jos annan periksi niille sairaille ajatuksille. Ja tiän että niistä on vaikee päästä eroon jos annan niille vallan. Mutta oon varma ttä alan kuitenkin laihduttmaan kun muutan. Edes vähän. Ja kuvittelen että se ei lähde käsistä ja lopetan ennenkun se menee tarpeeksi pitkälle. Ja kai siinä voi käydä niin mutta se ei oo kovin todennäköistä. Tiedän kyllä että siinä luultavasti käy niin että syömishäiriö vie mua 6-0 jos lähden siihen leikkiin mukaan. Joten ei pitäis antaa sille vähääkään periksi. Koska kun annat pikkusormen, se vie koko käden. Pitäis heti alusta saakka pakottautua syömään tarpeeksi ja monipuolisesti. Paljon helpompi ois antaa symishäiriölle täysi valta ja toimia niiden ajatusten mukaan kuin opetella ahdistuksesta huolimatta syömään tarpeeksi ja monipuolisesti. Mutta se on edessä jokatapauksessa joskus.  Nyt mä en vaan kestä mun kehoa, en pysty elämään tän kokosena, pakko laihtua, edes vähäsen. Nyt oon lihonut ihan satavarmasti jonkun verran. Mutta äkkiä ne saa pois kun muutan.  

Nyt se alkaa oikeesti konkretisoitua mulle että mä muutan 6 viikon päästä omilleni. Ja on vähän haikeekin olo tietenkin, oonhan mä asunu täällä sen 10 vuotta jo. Mutta kyllä mä sitä odotankin.  Nyt oikeestaan harmittaa ja kaduttaa että oon jutellut sen yökön kanssa niin paljon, siis ollu melkeen aina tuolla olohuoneessa kun se on ollut töissä. Kun sitten mulla tulee kuitenkin ikävä sitä kun se on niin ihana. Enkä nää sitä luultavasti enää kun seon vaan yötöissä. Mutta kyl seki sano yks päivä et "tuut sit tänne silleen et mäkin nään sut" No voinhan mä tänne illallakin tulla silleen et lähen ysin jälkeen vasta.. Kun kyllä mä sen haluan vielä kuitenkin sitten nähdä. Tuntuu et mul tulee sitä enemmän ikävä kun muita hoitajia... Outoa. Ja sit mul on vieläkin kauhee ikävä sitä entisen lukion liikunnan ja terveystiedon opettjaa. Kyl mä viel joku päivä meen käymään siellä ja käyn moikkaamassa sitäkin. Ihan varmasti. Tai toivottavasti ainakin. Haluisin.

Nyt pitäis taas alkaa lukemaan kokeisiin, koeviikko lähestyy koko ajan. Ja mä en oo kertaakaan taaskaan avannut psykan kirjaa koko kurssin aikana. Ja se kostautuu, oon tiennyt sen koko ajan mutten sitli oo avannut sitä. Ja toi on ehkä vaikein kurssi kaikista. Ja haluisin hyvän numeron. Mutten tuu saamaan. Ei sillä loppujenlopuks oo mitään väliä minkä numeron saan, ei se vaikuta mihinkään mitään. Tieto vaikuttaa kylläkin. Noo, ehin mä opiskelemaan sitä myöheminkin jos haluan. Tai siis aion kyllä jos ajattelin psykologian kirjottaakin.Tekis mieli toikin kurssi käydä uudestaan mutten varmaan kehtaa tehä samaa temppuu uudstaan mikä tein viime kurssista. Vedin siis nelosen tahallaan kokeesta että voin käydä sen kurssin uudestaan. Muttakun ne kurssit menee nyt hukkaan kun en jaksa opiskella. Ärsyttää. Taino omapahan on syyni etten avaa sitä kirjaa. Ei se voi olla niin vaikeeta. Mutta kyllä se vaan on kun ei pysty keskittymään vaikka kiinnostais. Tai kai joskus pystyis mut suurimman osaa aikaa ei. Se ärsyttää oikeesti niin perkeleesti. Keskiviikkon aoli enkussa sanakoe enkä saanu luettua vaikka yritin, ei vaan pystynyt ja lopetin ennenkun kirja lensi seinään. Vitutti kyllä. Enkä toisen kappaleen sanoja edes vilkaissut. Sain luettua melkeen koko kappalenn kyllä läpi mutten kattonut niitä sanoja mitä en tiennyt. Pääsin läpi kuitenkin, sain puolet pisteistä ja oon tyytyväinen tolla lukemisella. Koe pelottaa kyllä.
Ens jaksossa yritän ottaa kolme kurssia nyt ainakin. Pakko, en mä pääse tätä vauhtia oikeesti tuolta lukiosta pois. Kyllä mä nyt aion pystyä siihen kolmeen kurssiin. Ja aina on se takaportti että voi lopettaa kesken jos käy ylivoimaiseksi.

P.s Tein äsken makaroonilaatikkoa eikä edes ahdistanut!:)


6 kommenttia:

  1. Kurja kuulla isästäsi. Ehkä häntä pelottaa myös tai ajattelee samalla lailla sinusta ja pelkää samoja asioita. Jos yrität soittaa ja kertoa suoraan, miltä sinusta tuntuu, niin se ainakin selvittäisi totuuden noihin epävarmuutta jäytäviin kysymyksiisi. :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin voi olla... Mutta mä sentään ite soitin sille. Ja en mä pysty tällasii asioita kertomaan todellakaan:/ tai kyl pitäis varmaan opetella...

      Poista
  2. Harmi toi isä- juttu. Ehkä se unohti soittaa illalla eikä kehdannut soittaa myöhemmín? En tiiä mut vaikka tilanne olis mikä niin sä et oo tehnyt mitään väärää eikä sussa oo mitään vikaa, muista se♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin mietin kans jos se unohti... Ja jos se on nyt töissä niin ei se sieltä mulle soita. Mut en uskalla enää odottaa et se soittais tänään..
      Niiin....♥

      Poista
  3. ;( Ehkä se unohti? Tai jos putkiremppa meni pitkään. Jos kysyt seuraavalla kerralla?

    Voimia! <3

    VastaaPoista
  4. Niin voi olla... niin kyllä pitäis:) jos saan soitettuu sil joskus uudestaan kun se ei näköjään vaan osaa soittaa mulle. tai toivon et se on siitä kiinni eikä siitä etteikö se haluais.

    kiitos sulle myös<3

    VastaaPoista

Kiitos jo etukäteen kommentista, arvostan kaikkia sanoja:)♥
Kommentinvalvonta on käytössä joten voit sanoa jos et halua kommenttiasi julkaistavan:)
Vastaan kommentteihin pääasiassa omaan blogiini.