We are we are made from broken parts. We are we are broken from the start

Eilen murruin täysin oman peilikuvani edessä, ei tarvinnut katsoa kuin kasvoja hetken, se riitti.   Aloin itkemään hysteerisenä ahdistusta siitä kuinka helvetin ruma olen ja iso Jumppaaminen auttoi sen aikaa kun sarjaa jatkui mutta sen jälkeen itku jatkui samanlaisena. Lopulta en jaksanut enkä pystynyt jumppaamaan kun hengitys ei enää meinannut kulkea ja jäin vain voimattomana istumaan lattialle ja itkemään. En saanut käytyä edes pesemässä meikkejä pois vaan menin nukkumaan niiden kanssa. Ja pelottaa että tästäkin illasta tulee samanlainen kun keho ja naama ahdistaa niin paljon. Mutta nyt väsyttää niin paljon että luulen etten jaksa itkeä.

Oon nukkunut vähän huonommin taas, nukahtaminen venynyt ja aamut on levottomia (siis jostain kuudesta eteenpäin ja nousen yheksän jälkeen). Mä vaan inhoon nukkumista. Tai siis tykkään nukkumisesta, kun oon tiedottomassa tilassa ja aikaa kuluu mutta inhoan sitä pyörimistä ja nukahtamisen odottamista tunteja. Mutta inhoan hereillä olemistakin ja lasken tunteja kun voin mennä nukkumaan vaikka odotan sitä samalla kauhulla. Ristiriitasta joo. Muttakun mun elämä on vaan niin helvetin tylsää ja turhaa. Mä en oikeesti tee yhtään mitään. Käyn koulussa joo ja terapiassa mutta lopusta ajast istun valehtelematta varmaan 80% koneella tekemättä oikeastaan mitään. En jaksis sitäkään mutten jaksa keskittyä muuhunkaan useimmiten ainakaan. Putäis oikeesti keksiä jotain sisältöä tähän. Vaikka alkaa käymään lenkillä tai jotakin. Mutta mä keksin syitä miksen lähe, on liian kylmä mul ei oo tohon säähän kunnon lenkkeilyvaatteita, en haluu et se menee pakkoliikkumiseks, oon syöny liikaa ettei sii oo mitään järkee jne. 

Tänään ruoka on taas ahdistanut enemmän. Tuntuu että oon vaan koko ajan taas lihonut ja lihonut. Ja kyllä se on varmasti totta, ei mun silmät valehtele. Ja näillä ruokamäärillä en ihmettele. Meinasin alkaa itkemään kun tein lounasta mutta selvisin ihan ok:sti. Ja mietin vaan että jos omassa asunnossa alkaa ruoka ahdistamaan niin sehän jää syömättä. Teki mieli syödä iltapalalla vaihteeksi mysliä mitten voinut ottaa kun oon tottunut syömään leipää ja muutos ahdistaa. Yks ilta söin mysliä kun teki mieli ja söin yksin. sain syötyä sen kerran mutten enää uudestaan vaikka se oli hyvää ja teki mieli syödä. Ja kun iltapalalla kuuluis periaatteessa syödä leipää sinä yhteisesti. Ja aamulla syön puuroa ja sitä on vaikea vaihtaa vaikka vaihtelu tekisi hyvää kun siitä on tullut niin kaavamaista. Syön niitä mulle "turvallisia" ruokia jonka määrät tarkkaan tiedän. Kun en kehtaa alkaa mitään mysliä tarkkaan mittaamaan niin en voi tasan tietää kuinka paljon siinä on kaloreita. Joten jätän syömättä ja syön sen ainaisen ruisleipäviipaleen. 

Vituttaa tää kyllä välillä. Mutten silti uskalla tehdä mitään muutoksia. Tuntuu niin tyhmältä valittaa koska musta itestähän se on kiinni että mitä mä syön ja uskallanko uhmata syömishäiriön tekemiä sääntöjä vai toiminko niiden mukaan. Mutta kyllä mä myös teen niitä päätöksiä mitkä on niiden vastaisia. Oon syöny oikeesti herkkuja silleen paljon. :yönnän että se on mennyt ahmimiseksi taas täss välillä lähiaikoina ja en oo sanonut koska oon niin helvetin huono myöntämään sitä kun häpeän sitä suunnattomasti. Ja sen takia painokin on varmasti noussut hieman ainakin. Mutta välillä oon syönyt ihan muuutenkin, vaikka kahvilassa kaverin kanssa syönyt jotakin sen pelkän kahvin lisäksi ja muuta.  Ja ottanut välillä jugurtin vapaaehtoisesti iltapalalla leivän lisäksi kun oon syöny mahd. vähän päivällä. ja join tänään kaakaota! Vaikkakin laitoin margariinin sijasta kevyttä tuorejuustoa leivän päälle Mutta huomaan ihan selvästi että muiden syöminen vaikuttaa, jos joku syö enemmän niin mua ei ahdsita niin paljon ja suuremmalla todennäkösyydellä uskallan itsekin ottaa vähän enemmän. Mutta jos joku ottaa väemmän niin tulee kamala ahdistus siitä.
 Ja esimerkiksi A syö tosi vähän, useimmiten vähemmän kuin mä. Mahdollisimman pienen perunan jne. Ja se myös puhuu suuasta ihan kuin se olisi sen vihollinen, nyrpeellä naamalla ja inhoavalla äänensävyllä "oon syöny jo hiilihtdraatteja ihan liikaa lähiaikoina, nyt pitää jättää taas niiden syöminen" "aamulla söin puuroa ja päivällä jonkun tortillasysteemin ja vähän kanaa(puolikas joku rintafilee kun mä söin kokonaisen) äsken ja nyt pitäis viel syödä leipääkin" Tekis mieli aina välillä sanoa että pää kiinni mutten oo saanu sanottua. Kun se oikeesti ahdistaa kun se kelaa mitä se on syönyt ja puhuu silleen että se ei halua syödä, ettei se oo sen mielestä kiva asia ja että se syö ihan hirveesti vaikka sen määrät on ihan lapsen annoksia usein.


Tänään varmistui se että saan muuttaa sinnne nmky:lle! :) Jeejee. Ja nyt oon alkanu olemaan enemmän innoissani siitä ja mietin sitä tosi paljon. Lasken viikkoja siihen ja tuntuu ihan hirveen pitkältä ajalta se 5 viikkoa. odottavan aika on pitkä, niinhän se on. Mutta kyllä ne päivät vähenee koko ajan.! Näin viimeyönä untakin siitä. Se liittyi syömiseen ja erityisesti kaupassakäyntiin. Ja se mua ehkä eniten mietityttää siinä. Kaupassakäynnissä ahdistaa lähinnä se jos joudun tekemään sen jonkun muun kanssa niin sitä tulee otettua varmaan enemmän. Vähän mietityttää mitä sieltä kaupasta sitten yksin tulee mukaan? Ei mitään käsitystä tuleeko sieltä ihan oikeaa ruokaa vai pelkästään vähäkalorisia aineksia kuten pilttiä tms. Kuinka yksipuolinen mun ruokavalio tulee olemaan? Ja mietin sitäkin että minkä verran joku A esimerkiksi tai mun tukihenkilä pitää silmällä vaikka mun jääkaapin sisältöä tai sitä että syönkö mä oikeasti vaikkapa lämmintä ruokaa, mikä ajatus useimmiten aiheuttaa vaan pelkoa, en halua.  Ja suunnittelen että ostan ruokaa sksi että voin näyttää että mun jääkaapissa on oikeaa ruokaa. Ja heittää ne pois sen jälkeen MUTTA välillä mulla on järkeä tossakin kohtaa päässä ja on ollut muutama hetki kun oon suunnitellut mitä ruokaa haluan tehdä, ja ajatellut että haluan syödä monipuolisemmin ja opettelen syömään normaalisti. Valitettavasti noi ajatukset vie vain ihan pienen osan ajatuksista ja suunnitelmista. Mutta sen oikeasti näkee vasta sitten kun muutan.

Ja mua ei oikeasti nyt just kiinnosta sisustaminen ja se tuntuu vaan epämiellyttävltä urakalta, tai siis tällaset asiat kuten verhojen laittamine ja mahdollisten kalusteiden kokoaminen ja tavaroidenpurkamine ja järjestely. Haluun vaan omaan rauhaan ja omaan kotiin. Ja haluan mä siitä kodikkaan ja mukavan mulle. Muttei vaan kiinnostais tehdä sitä. Joku vois tehä sen ihan mun puolesta? mut kyl se varmaan on sit oikeesti ihan mukavaa kun alkaa tekemään enkä mä yksin joudu tekemään kuitenkaan, A auttaa ja O on kans halukas tulla auttamaan ja näin. Kyllä se siitä. :) On se sit kuitenkin ihana tunne kun on valmis koti joka on oman näkönen.

Hehe nyt en malttais odottaa että pääsen muuttamaan! Kyllä se on varmasti nyt piristänyt ja antanut voimia kun on jotain mitä odottaa.