maanantai 30. joulukuuta 2013

Hyvä ja huono päivä

Tänään oli kiva päivä mutta tapahtui myös vähän ei-niin-kiva asia jonka takia mieli on nyt vähän maassa. Ensin kuitenkin positiiviset asiat ;)

Oli hyvää ;)
Tänään oli kiva päivä kaverin kanssa arnoldsin ja alennusmyyntien merkeissä! Buffasin arnoldsin herkut joululahjana ja rahaa meni ihan kiirettävästi alennusmyynteihin! Toki olisi mennyt paljon enemmän normaalihintojen kanssa! :D Meni vajaa 50e vaatteisiin yhteensä. Mutta kai sitä saa välillä palkita itsensä uusilla ihanilla vaatteilla :) Oli helpottavaa shopata ilman sitä kauheaa ahdistusta mikä joskus oli aina läsnä tuollaisessa ihmisjoukossa ja sovituskopeissa! Oikeasti nautin nyt shoppailemisesta kerrankin, ja se on paljon mun suusta sanottuna. Toki kaverin seura vaikutti positiivisesti, yksinään olisi ollut ihan eri.
Oli tarkoitus laittaa kuvia mutten löydä kameran usb-johtoa enkä jaksa kännykällä enää uudestaan alkaa niitä kaikkia vaatteita kuvaamaan. Tässä kuitenkin lempparit kännykkälaatuisena :) Ei noiden lisäksi ollutkaan kuin perus toppi ja perus iso t-paita yöpaidaksi sekä farkut joiden väri ei päässyt oikeuksiinsa valokuvassa, oikea väri olisi ollut sellainen viininpunainen :) Ja sitten vielä polvisukat normaalihintaisina.

carlings, 12.45€ Okei toi menee rumasti tossa henkarissa mutta oon ihan rakastunut siihen ;)


h&m, 7€






Sitten sen vähän negatiivisempi asia. Mulla oli tänään aika syömishäiriöpolille hoitajalle. Käynti meni ihan hyvin, mutta hoitaja sitten loppupuolella sanoi että hän lopettaa työt polilla huomenna ja siirtyy muihin töihin. Olin ihan järkyttynyt (vaikken sitä pahemmin näyttänyt) ja meinasihan siinä itkukin tulla, kummallakin, kun sanottiin heipat viimeistä kertaa ja halattiin. Ja tässä kirjoittaessa tuli sitten muutama kyynel. Kuitenkin kaksi ja puoli vuotta kävin kyseisen hoitajan luona ja puolitoista vuotta siitä meni siihen että opin luottamaan. Loppuajan kuitenkin oikeasti tykkäsin käydä siellä ja aina kuitenkin odotin niitä käyntejä vaikka olisinkin pelännyt. Vaakaa lähinnä pelkäsin mutta juttelemista odotin. Nyt ei sitten enää ikinä nähdä. Harmittaa tosi paljon ja tekee mieli vain lopettaa käynnit siellä kun vaihtuu hoitaja, enkä kuitenkaan siellä kauhean kauan tule käymään ja mietityttää että kuinka kauan mulla menee ennenkuin pystyn uudelle ihmiselle puhumaan oikeasti. Uskon ettei siihen todellakaan puoltatoista vuotta menisi, mutta kyllä siihen jonkin aikaa menee. Enkä tosiaan edes tiedä kuinka kauan mun käynnit siellä ylipäätään saa jatkua. Mutta en mä niitä käyntejä varmaankaan lopeta... Kai mä siellä käyn juttelemassa niin kauan kun on tarve, kun terapeutin kanssa en syömisestä tykkää puhua enkä koe olevani vielä kuitenkaan toipunut. Tälläkin hetkellä joku aivojen osa suunnittelee uudenvuodenlupaukseksi -15kg kesään mennessä.enkä voi kieltää etteikö se kuulostaisi hyvältä ja toteuttamiskelpoiselta idealta.  Pakko siihen uuteen ihmiseen on tottua. Ehkä mä selviän, pakkohan se on.

sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Masennus ennen ja nyt

Eli, teen nyt postauksen josa vertaan vanhoja postauksia nykyhetkeen, mikä on muuttunut ja mikä on ehkä pysynyt eniten samana. Aloitan joulukuusta 2011, vaikka blogi alkaakin lokakuusta. Tästä tulee muutenkin saakelin pitkä postaus niin en aloita ihan alusta. Eli kannattaa varata aikaa tän lukemiseen, menee vähän enemmän kuin 5 min. Eikä ole mitään ihan positiivista tekstiä joten älä lue jos pelkäät että tulee itselle huonompi olo :)


Joulukuu 2011

"Mä luovutan ihan oikeesti.
Mä nousin kerran, mä yritin.
Ei mua oo vaan tarkotettu tänne.
Enkä mä sitäpaitsi jaksa edes kertoa tätä kenellekään
Kaikki huolestuisi turhaan
ja yrittäisi estää
Ne sanoisi että
et sä voi tehdä sitä
sulla on koko elämä edessä
sä et oo vielä nähnyt mitä elämä on

Mä oon nähnyt ihan tarpeeksi
mä oon nähnyt sen,
ettei mua oo tarkotettu tänne,
ettei täällä ole mitään minkä vuoksi pitäisi taistella

Tää ei lähde millään terapialla
tai lääkkeillä
tai kenenkään sanoilla
Tä on vaan osa mua
Tää on vaan mun tarkotus

Tulevaisuus
ei mulla ole
Kun mä katson tulevaisuuteen,
niin mua väsyttää jo ajatella
Mitä järkeä?


-En uskonut todellakaan että voisin ikinä parantua, olin varma että mun vaan kuuluu kuolla, se on tarkoitettu niin. Ei mun kuulu elää. Mutta nyt en voi enää sanoa ajattelevani noin. Tulevaisuus ei tunnu mahdottomalta, vaan ihan realistiselta. Itsestäänselvältä oikeastaan. Tottakai se nyt vähän pelottaa mutta ei samalla tavalla kuin tuolloin.

---------------------------

"Mä en tiedä mistä mä revin enään mitään voimia uskoa mihinkään ja minkään tekemiseen... Mä oon vaan niin valmis sanomaan "kiitos anteeksi näkemiin" Nyt mä olen ihan valmis jättämään tän paskan lopullisesti.  


Nyt kun yritän katsoa eteenpäin, en mäe yksinkertaisesti mitään. Taino sen että mä en enää yritä jaksaa kenenkään takia. Ihan vitun sama, ei kiinnosta. Mua ei enää liikuta mikään, ei yhtään mikään.  Vaikka kuka sanoisi mitä, se ei muuta mun mieltä, ei se ole mahdollista enää tässä vaiheessa. 


Mä en ole ikinä ollut näin voimaton ja "masentunut". Mä tiedän että mä en halua elää, vaikka joku saisi mut hetkeksi vielä hymyilemään, tai ei se ole enää piitkään aikaan auttanut.  

 Mä tiedän etten mä tule selviämään tästä. Enkä mä pystyisi tätä kertomaan, en mä halua nähdä niiden ilmeitä, jotka mua yrittää auttaa ja on jo melkein huokaissut helpotuksesta, "selvittiinhän me tästä lopulta" 
Ei me selvitty, ei todellakaan, eikä me tulla selviämäänkään. "


----------------------------

"En mä vaan halua puhua tästä, koska kun mä puhun, niin siihen reagoidaan, ja rajusti. Mä en jaksa enää sitä kyttäämistä ja puhumista, mitä oli kesällä. Se oli helvetin raskasta. Ja sitten pitäisi parantua, enkä mä halua. En mä halua elää. En halua. En mä nää tässä elämässä mitään järkeä, ei tä ole sen arvoista. Eikä mun kannata mennä osastolle, jos mulla ei ole mitään motivaaatiota parantua. En jaksa puhua kenellekään kunnolla. En vaan jaksa. 

Mä haluan ite päättää elämästäni. Ja jos kerron, niin sen jälkeen mä en saa päättää enä mistään. Enkä mä jaksa sitä parantumisprosessia. Se tuntuu ihan hirveältä, mahdottomuudelta. Mä oon jo luovuttanut, en mä halua enää elää, en ainakaan muiden ehdoilla. En jaksa että mun puolesta päätetään ihan kaikki, ja mun pitää elää just niinkun sanotaan. Kaikkia mun liikkeitä seurataan, ja koko ajan pitäis kertoa kaikki kaikille, ja ääää. En haluu.

Mut tiän, et se on varmaan ainoo keino selvitä, pysyä hengissä, ainakin vähän pidempään. Muttakun mä en halua olla hengissä yhtään pidempään. Joten miksi mennä osastolle? Mitä järkee mun on elää jos mä en oikeesti sitä tahdo?

Tästä tekstistä ei saa yhtään mitään selvää. Mutta ei mun ajatuksistakaan.



-Noi oli vähän ennen kun menin sitten osastolle toista kertaa vähän pidemmäksi aikaa, ja olo oli ihan karmea enkä halunnut muuta kuin kuolla. En voi mitenkään verrata tota oloa nykyiseen, en todellakaan ole tossa jamassa enää. Mutta pysyin ihmeen kaupalla hengissä noi ajat ja olen nyt tässä :)

Tammikuu 2012 

"Miten mä voin vihata itteäni näin paljon? Mä en pysty kattomaan itteäni peilistä, meinaan alkaa itkemään ja hakkaamaan itseäni kun näen vain naamanikin peilistä. Haluun vaan viiltää sen takia koko kehon pilalle. En kestä tätä kehoa, ei näin rumaa kehoa edes voi olla! "

-Toi on vielä aika vahvana, mutta itseasiassa en ole nyt vähään aikaan peilikuvalle itkenyt, vaikka muuten olenkin kehoa itkenyt. Viiltäminen ei ola samalla tavalla enää mielessä. Silloin olin jatkuvasti valmis viiltämään, koko ajan oli sellainen olo. Edelleen se tulee mieleen kun on tosi paska olo mutten todellakaan aio ikinä sitä enää aloittaa.


Helmikuu 2012

"
Nyt mä oon siis sairaslomalla,koulu ei suostunu ottamaan mua vielä. Ja mulla on huomenna hoitoneuvottelu, mahd. uloskirjaus osastolta. Kävin tiistaina juttelemassa siellä omahoitajan kanssa ja myös tänään. Tänään juteltii aika paljo siitä et miten pärjäisin jos nyt muuttaisin asumaan yksin, tai mitä tapahtuu ku mä muutan vuoden päästä yksin asumaan. Nii, mä en tiedä, mitä mä tekisin. Tällä hetkellä en kävis koulua enkä olisi töissä. Olisin vaan. Ja syömisestä en tiedä, mitä siitäkin tulis. Se hoitaja oli aika huolissaan siitä. Mutta siihen on vielä vuosi aikaa, siis tosi kauan siihen nähden kuinka kauas mä pystyn katsomaan, en mä pysty realistisesti ajattelemaan vuoden päähän, ajattelen että Jos olisin elossa, jos muuttaisin, en niin että sitten kun muutan ja sitten kun olen kahdeksantoista. "

-Tosiaan, vähän mun ajatuksia yksinasumisesta vajaa 2 vuotta sitten. On mennyt ainakin paljon paremmin kuin silloin ajattelin, olin varma etten jaksaisi tehdä mitään ja olisin vaan. No onneks lähti vointi parempaan suuntaan :) Ja koulu ei tosiaan suostunut ottamaan, opo lähetti viestiä sen jälkeen kun olin sen luona ravannut lähes joka päivä koska en pystynyt tunnilla olemaan ahdistuksen takia ja tappelin siitä että menenkö tunnille, ekana päivänä menin mutta seuraavana en enää suostunut.

"Mun pitäis oikeesti pystyy puhumaan enemmän, en osaa sanoa oikeen mitään kun kysytään että mitä kuuluu ja millanen olo sanon vaan että "emmätiä, ei mitään erikoista.." Se vois helpottaa oloakin, muttakun se on niin 
helvetin vaikeeta.  Eikä mul oo täl hetkel mitää haluu oikeestaan parantaa oloa, mä ansaitsen tän kaiken. 
Tä on vaan nii helvetin sekavaa, en tiä mitä oon nyt tekemässä, ainoa järkevä vaihtoehto on vaan kuoleminen.
A:kin kysy koko ajan et mitä aion tehä kaiken tän kaa ja muutenki kauheesti tulevaisuudesta "jotain muuta kun kuolema, se ei oo vaihtoehto"Ja mä en vaan keksi mitään, ei mikään muu vaihtoehto oo järkevä, ei täs kaikes oo oikeesti mitään järkee, mä vaan oikeesti tuhlaan kaikkien resursseja, koska mä en edes halua enää parantua, ei tä oo mun paikka, vaikka sitä yritetään mun päähän iskostaa. Mä en jaksa olla täällä, mä oon nyt jaksanu ihan tarpeeks, ja yrittäny muiden takia, muttakun en mä jaksa yrittää muuttaa mun ajatuksia, kun mä en oikeesti edes halua."


-Puhuminen oli helvetin vaikeaa, en osannut osastollakaan ikinä vastata mitä kuuluu -kysymykseen rehellisesti. Nykyään puhun terapiassa paljon paljon enemmän ja rehellisesti. On asioita joista en pysty puhumaan mutta ne ei liity varsinaisesti mun vointiin. Ja olin varma etten tuu parantumaan, en edes halunnut sitä. Nyt tiedän että voin parantua ja parannunkin.

Maaliskuu 2012

"A ja kaikki muutkin selittää sitä että kaikki on sitten ens vuodesta pois, muttakun mä en pysty ajattelemaan syksyyn saakka, mun ajatukset siitä on edelleen, että mä en ole täällä enää sillon.  Tai ylipäätään koko kuolema on mielessä ihan täysin todellisena, ja mahdolisena vaihtoehtona. En mä halua elää, en vaan jaksa. Tiedän että pitäisi vaan jaksaa vaikkei tunnu siltä että siinä on mitään järkeä. Että jossain vaiheessa kuolema siirtyy taka-alalle ja elämä etualalle. Mutta mä en vaan pysty uskomaan siihen. Kun elämä tuntuu vaan niin vastenmieliseltä, tuntuu niin tekopyhältä puhua tulevaisuudesta niinkuin sillä olisi mulle jotain merkitystä, niinkuin se tuntuisi mahdolliselta, sellaselta mitä mä pystyn käsittämään ja ajattelemaan."

"Mutta tämänkin päivän jälkeen mua vaan pelottaa tuleva, että ei tämä muutu paremmaksi kuitenkaan. Enkä osaa suhtautua tulevaisuuteen toiveikkaaksi. En vaan voi uskoa että normaali elämä ja olo on mulle saavutetavissa. Tämä paska on mulle tullut, eikä se enää lähde pois kun se on myrkyttänyt niin suuren osan mun ajatuksista ja tunteistani. "

-Tossa käy selvästi kuinka vähän uskoin siihen, että tulen ikinä parantumaan. No, tässä sitä edelleen ollaan, hengissä.


"Miten joku voi arvostaa mua kun mä en arvosta itseäni yhtään? Mä en halua pitää huolta itsestäni, en mä ansaitse mitään hyvää. Mä en pidä itsestäni yhtään, mä vihaan itseäni, inhoan, kaikella tavalla, kaikkeaMua hävettää olla täällä. Mun pitäis olla kuollut, en mä voi aiheuttaa kenellekään mitään positiivisia tunteita. Mä aiheutan vaan negatiivisia tunteita, inhoa, ärsyyntymistä, huolta. Kaikkea nageatiivista. Kaikkien ois oikeasti parempi ilman mua.  Ja mä en tiedä, miksi joku on huolissaan musta, tai ilmeisesti monikin ihminen. Mutta musta tuntuu että ne vaan sanoo sen, ei kukaan tarkota sitä, ei kukaan voi tarkottaa sitä. Mä en halua että kukaan olis huolissaan musta, ei tarvii olla. Mä ansaitsen tän kaiken. Mun pitäis kuolla. Ja ei kenenkän tarviis surra sitä jos kuolen. Miksi pitäis?Kaikkien elämä on paljon helpompaa kun mä olen pois. Munkin"

-Todella vahvana oli tunne että ansaitsen kaiken pahan. Se on vieläkin jollain tasolla, mutten ehkä niin pahana. En ajattele että muiden olisi parempi ilman mua. Itseviha on edelleen kyllä vahvana, mutten enään kirjoittaisi tuollaista tekstiä.

"Ja mietin tossa äsken, että kuinka tyhmältä mun korviin kuulostaaa kysymys "onko sulla ollut nyt itsetuhoisia ajatuksia?"koska niitä on koko ajanei ne häviä mihinkään. Ne on osa mua. En muista milloin oisin ollut edes päivän ajattelematta itsemurhaa tai itteni satuttamista. Kuinkakohan kauan siitäkin on? Mistä lähtien tä on ollut tälläista? Tuntuu että ne ajatukset vaan lisääntyvät koko ajan. Muiden silmissä olo on paljon parempi, mutta ajatukset ei oo muuttunut, terveemmiksi ainakaan.  Polilla en oo ees vaivautunut mainitsemaan näistä ajatuksista, oon jutellut sen kanssa normaalisti koulusta ja kesästä ja kaikesta, ja se sattuu, paljon. Mutta en näytä sitä, piilotan kaiken mikä voisi edes vihjata siitä etten ole ajatellut olevani täällä enää pitkään."

-Toi osa on täysin muuttunut. mä en enää ajattele itsemurhaa, en halua tappaa itseäni ja puhun kyllä terapiassa ihan rehellisesti. Tä on ehkä isoin muutos. 


Kesäkuu 2012

"Ja mä oon kans miettiny sitä että mä vaan en osaa elää, se vaan ahdistaa mielettömästi. Pelästyn sitä jos on parempi olo, ja se vaan ahdistaa. Kun en osaa käyttäytyä. En tiedä mitä tekisin. Mä en osaa tehdä mitään. Oon vaan jotenki ihan neuvoton jos yhtäkkiä on sellanen olo etten vaan halua olla yksin huoneessa."

-Mulla meni aikaa tottua siihen, ettei enää ahdistanutkaan koko ajan tai ei masentanut kamalasti. Olin niin tottunut siihen pahaan oloon että oli tyhjä olo ilman jatkuvaa kamalaa oloa.  

Elokuu 2012

"Muistan vaan viime syksyn ja sen kuinka helvettiä se oli, kuinka mä halusin vaan kuolla etten ois joutunu käymään koulua,  ja kuinka en jaksanut tehdä läksyjä ja kuuntelin tunneilla musiikkia ja raavin itseäni että pysyin järjissäni sen ahdistuksen kanssa. Kuinka kaikki illat meni kauhean ahdistuksen ja itkun vallassa. Ja kuinka mä itkin aina kun söin ja ainoa hyvä puoli koulussa oli se ettei tarvinnut syödä. Muistan sen ensimmäisen koulupäivän kun en kehdannut jäädä käytävälle istumaan kun kaikki meni syömään ja sen kun otin ruokaa tarjottimelle ja menin yksin istumaan ja tuijotin sitä lautasta ahdistuksen vallassa ja lopulta vein sen koskemattomana pois."

-Muistelin siinä vähän syksyä 2011.. Vähän on erilainen olo siihen verrattuna. Koulussa ei useinkaan kauheasti ahdista ja syöminenkin menee ihan hyvin yleensä eikä ole samanlaista stressiä ja ahdistusta ja suorituspaineita. 


Marraskuu 2012


"Ja mä en enään tiedä mitä mä sanon A:lle tai muillekaan kun kysytään että mitä kuuluu. Mitä mulle kuuluu? Mä en tiedä. Vittu en vaan tiedä. Ei mitään, mutta silti kuitenkin aina jotain. Ois kiva saada iteki välil selvää kaikesta. Miten voi olla niin vaikee erottaa tunteita toisistaan ja nimetä ne jotenkin? Se vaan on. Masentaa, ahdistaa, en haluu elää, en haluu syödä, vihaan mun kehoa, vihaan jokaista solua mussa,  kaikki on vaan pakkoa, en haluu herätä enää aamulla, kaikki on vaan niin turhaa paskaa, haluun kuolla, haluun viiltää, en mä tiedä miksi mä teen tätä, miks mä jaksan väkisin uskoo onnellisuuteen ja oikeeseen elämään kun en itse omalla kohdalla usko sen olevan mahdollista. Siinä muutama ajatus, en jaksa kirjottaa enempää eikä kukaan jaksa lukea loputonta postausta. Mä vaan teen tätä. suoritan elämää. Koska mun kuuluu. Ei mun mielipidettä kysytä tässä asiassa. Ei kuoleminen ole muille vaihtoehto vaikka se mulle olisikin.  Mä en vaan jaksais tätä että pitää parantua, pitää kestä se paska ja päästä yli. Mutta niin sen kuuluu mennä. Pakko vaan kestää."

-Noista ajatuksista oikeastaan vain syömiseen ja kehoon liittyvät on ennallaan. En halua kuolla, tai viiltaa, en toivo etten heräisi aamulla, kaikki ei tunnu turhalta paskalta, uskon usein että voin parantua jne. Ja nyt luulen että olen sen pahimman paskan jo kestänyt ja päässyt yli! 



----------------------------


"Ei oo pitkään aikaan ollu näin vahva kuolemisenhalu.
päässä huutaa vaan ääni
                                               "haluun kuolla, täs ei oo mitään järkee, en mä merkitse kellekään mitään.                                                                                                                            mä oon viallinen, sairas."
Mä en kuulu tänne, en vaan kuulu
Mä en halua elää,
 tuun kuitenkin aina olemaan tällanen yksinäinen, epäsosiaalinen turha epäonnistunut ihminen.
Kaikki tuleva vaan ahdistaa, en halua tehdä enää mitään. 
Jos vaan saisin kuolla? 
Mä oon vaan ulkopuolinen, eri maailmasta.  Hävettää olla elossa.
                                               Oon väsyny tähän kaikkeen, tähän yrittämiseen ja itselleen valehteluun
Mä oon arvoton ja paska ihminen, en mä ansaitse mitään.
Enkä mä tuu ikinä olemaan onnellinen tai normaali.
En jaksa uskoa siihen
Mikä vois muka pelastaa mut? 
haluun vaan luovuttaa
Saanko?"


Ei oo ainakaan tollasta kuolemanhalua enää. Eikä ihan niin ulkopuolinenkaan olo. Eikä ole enää toivoton olo (paitsi josks iltaisin) tän kaiken suhteen.

Maaliskuu 2013 

Kun avaa mun ulko-oven niin huomaa että suoristusrauta ja hiustenkuivain on lattialla eteisessä vaatteiden kanssa ja laukut miten sattuu ja vaatekaappi sekaisin jos sen avaa. Olohuoneessa on sänky petaamatta, alulakana huonosti, lattialla purkamattomia pahvilaatikoita, muovipusseja ja käytettyjä vaatteita ja muuta tavaraa. Kirjahylly on sekainen ja pöydällä paljon pientä tavaraa jonka takia se näyttää todella epäsiistiltä. Keittiössä on kaappeja auki, astioita siellä täällä likaisena ja tiskipöytä epäsiistin näköinen. Kello on kaksi ja mulla on yöpuku päällä ja rullaverhot alhaalla. 

Yksinkertaisesti mä en jaksa tehdä mitään, en jaksa siivota täällä tai vaihtaa vaatteita, hyvä että jaksan keittää kahvia. Eilen illalla itkin sängyssä sitä että en jaksa. En jaksa pitää huolta asunnosta tai keskittyä koulunkäyntiin enkä jaksa tapella itseni kanssa syömisestä. "

-En kauheasti ole masennukseen keskittynyt tän vuoden puolella koska on mennyt sen verran hyvin. Huonompia päiviä on tietenkin ollut välillä. Tällaisia ne edelleen on, en vain saa tehtyä mitään ja kaikki tuntuu vaikealta. Erona on aiempaan se, ettei ole itsetuhoisia ajatuksia samalla tavalla. 


Kesäkuu 2013

"Masennus on salakavalasti tuntunut pahenevan.  En jaksa pestä pyykkejä tai vaihtaa lakanoita. Mulla kaatu tänään juomaa lattialle joskus aamupäivällä enkä oo vieläkään korjannut sitä. Kaikki asiat jää just siihen mihin ne lasken. Tiskit kerääntyy kun en vain jaksa tiskata. Tai toisella tavalla sanottuna ei kiinnosta vittuakaan. On vain välinpitämätön olo. Myös syömisen suhteen, syön syön ja syön eikä jaksa kiinnostaa. Tai ahdistaa joo mutta kun tulee joku tyhmä idea että "mee kauppaan" niin mähän menen ja jälkeenpäin vasta ahdistun ja kadun vitusti ja ajattelen että MIKSI? Se menee ääripäästä toiseen, täysi välinpitämättömyys(tai lähes) tai järkyttävä ahdistus.  En myöskään jaksa käydä lenkillä tai liikkua muutenkaan. Ei kiinnosta. Suihku on vaikeeta. Vaatteiden vaihtaminen on vaikeeta. Tuolilta nouseminen. Vessassakäynti. Juomapullon täyttäminen. Kahvin keittäminen, en oo moneenmoneen päivään keittänyt vaan ostanut kaupasta valmiia kalliita ja korkeakalorisia kahvijuomia. Nukkumaanmeneminen (tälläkin hetkellä väsyttää vitusti mutten vaan jaksa nousta tästä pesemään meikkejä ja mennä sänkyyn). Nukkuminen. Lääkkeiden muistaminen ja ottaminen.  Blogeihin kommentoiminen ja joidenkin lukeminen, anteeksi. "

-Kesäkuussa tuntui taas menevän vähän huonommin. 

Elokuu 2013

"Mitä jos huominen pelottaa joka ilta vain enemmän ja enemmän?
Mitä jos en jaksakaan?
Mitä jos en kestä enää itseäni?

Mä en kestä itseäni, en kestä
Iltaisin tyyny ja hiukset kastuu kyynelistä
Huone täyttyy nyyhkäyksistä
Mieli täyttyy ahdistuksesta ja väsymyksestä
Mä en jaksa, en ihan oikeasti.
Ei tä voi jatkua näin, tuntuu kuin olisin umpikujassa
En näe mitään järkeviä vaihtoehtoja
mikään ei tunnu enää hyvältä
'
Päivät jaksan vielä väkisin, enemmän tai vähemmän pakolla,
mutta illalla se kaikki lyö vasten kasvoja
Silloin tajuan kuinka väsynyt ja heikko olen"

Musta tuntuu että vaihtoehdot alkaa olla lopussa
En mä tällä tavalla opi ikinä hyväksymään itseäni
tuhoan vain itseäni päivä päivältä enemmän ja enemmän

Oikeasti jo kuolemakin tuntuu paremmalta vaihtoehdolta kuin itsensä kestäminen näin. "

-Elokuussa oli vielä tollainen olo aina iltaisin varsinkin. Nyt ei ole ihan samanlaista, paitsi harvoin. Eilen kyllä oli. Mutta ei siis enään joka ilta. 

Ton jälkeen ei kauhean negatiivisa postauksia ole, joten mulla menee paremmin koko ajan :) Ahdistus on lähinnä se sana nykyään, enemmän kuin masennus. Toki normaalit asiat ovat vieläkin välillä ylivoimaisia mutta yhä harvemmin ja harvemmin on niitä päivä kun maailma tuntuu kaatuvan niskaan. 


Lyhyesti sanottuna: Olen aika kaukana siitä vaikeasti masentuneesta tytöstä joka ei miettinyt muuta kuin omaa kuolemaa. Joka makasi osastolla nenämahaletkussa ja itki sitä ettei voi tappaa itseään. Sitä aikaa ei kyllä tästä blogista löydy mutta se oli pahinta aikaa. Enää ei ole senaikaiset diagnoosit F32.3 ja F50.0 voimassa. (vaikea-asteinen masennus psykoottisin oirein sekä anorexia nervosa) Eikä niihin ole paluuta ;) Olen jo näin pitkälle päässyt, enkä halua ikinä siiihen samaan tilaan takaisin. 


perjantai 20. joulukuuta 2013

Pikakuulumisia ja enemmän kuvia!

Anteeksi hiljaisuus. En ole vieläkään saanut valmiiksi sitä ennen ja nyt -postausta masennuksesta, olen pahoillani :( On ollut kauhea kiire (seliseli) ja olen ollut laiska ja väsynyt. Ja se tulee vasta uudenvuoden aikoihin varmaan.

Ei mulla mitään asiaa ole. Terapiassakaan ei ollut mitään puhuttavaa ja terapeutti pitikin yksin keskustelua yllä ja aiheet oli esimerkiksi sää ja ilmastonmuutos...
Tänään alkoi joululoma! jes. Ja huomenna olisi lähtö sukulaisten luo keskisuomeen joulua viettämään viikoksi :) En ole edes aloittanut pakkaamista ja siivoaminenkin ihan kesken. Oon just tällanen että jätän kaiken aina ihan viimetippaan. No, oon jo tottunut siihen enkä saa aikaseksi mitään ennenkun on ihan pakko tehdä. Nyttenkin kirjotan vaan postausta vaikka olisi varmaan 10 muuta asiaa tehtävänä. Noh, ei voi mitään.  

No en nyt keksi mitään kirjotettavaa:D Lisäilen sitten vähän kuvia :)
nam oli hyvää! Olin eilen illalla koulussa auttamassa opettajaa jossain sen lapsen uimaseuran joulujuhlissa jotka pidettiin meijän koululla ja tehtiin puuroa kaikille ;) sain sitä kotiinkin!

Toi näyttää tosi epämääräseltä mutta oli hyvää! Raejuustoa, mustikkaa ja ananasta. 


...Ostin kengät vaikkei ole rahaa mitenkään liikaa ylimääräistä. Toiset kengät vähän reilu viikon sisään :D 26.95


Nä ostin myös tällä viikolla, samasta kaupasta. Kun siellä on halvalla kun on loppuunmyynti!   29.90.  Ja kummatkin parit oli tosi "tarpeelliset" eli ois voinut jättää ostamatta :D heh. Meni jo. 

Avasin vähän joululahjoja etukäteen...:D Uusi huivi A:lta ;) sain siltä myös lahjaksi pipon ja hanskat. Ja 2 leffalippua! Niin ja huulirasvan, ja yksi hoitaja lastenkodista oli kutonut mulle ihanat pinkkiraidalliset sukat :P Kuva alla. 
 Nä ihanat pinkit sukat sain L:ltä, rakastuin <3 tossa ei näy miten hienoa neuletta se on :(

Hyvää yötä kaikille :) Mä taidan mennä nyt pakkaamaan vähän ennen nukkumaanmenoa :D

Niin ja huomatkaa sivupalkin kysely ;) 
En taida pahemmin sieltä korvesta päivtellä joten sanon nyt jo että hyvää joulua kaikille teille ihanille siellä ruudun toisella puolelle :* Olkaa nätisti ;) ja syökää suklaata! <3

tiistai 10. joulukuuta 2013

Laihduttamisesta luopuminen



Miksi on niin vaikeaa luopua jatkuvasta laihduttamisen ajattelusta? Enhän mä voi ikinä parantua jos vain haaveilen pienenevän vaa'an luvun näkemisestä, vaatteiden suurenemisesta, luiden erottumisesta. Jatkuvasti. 
On vain niin turvallista ajatella että kyllä mä vielä joskus, kyllä mä vielä tulevaisuudessa varmasti aloitan rankan laihduttamisen ja vihdoin laihdun kunnolla, ihan varmasti joku päivä. Ehkä sekin tekee paranemisen niin vaikeaksi, että sehän tarkoittaisi että mun pitäisi hyväksyä kehoni, en enää voi jatkuvasti suunnitella syömisen lopettamista tai radikaalia vähentämistä. En voi suunnitella viikko viikolta pieneneviä paino- ja kalorirajoa, pakkoliikuntaa, syömisen välttelyä, mitään sairasta. Niiden sijaan pitää suunnitella kauppalistoja, mitä ruokaa haluan tehdä, kaloreiden sijaan valita tuotteet maun perusteella, suunnitella mahdollisesti normaalia liikuntaa, tehdä kaikkea normaalia.

Se tuntuu vain niin kaukaiselta ajatukselta, ei mun omalta. Mä oon niin tottunut tähän tilanteeseen. Olen tottunut sairastamaan jonkunasteista syömishäiriötä. Kai se paraneminen vain kokonaisuudessakin pelottaa. Enkä vain osaa kuvitella että olisin tyytyväinen itseeni tällaisena, en missään nimessä. Se tuntuu täysin absurdilta ja naurettavalta ajatukselta. En minä. Ikinä.
Mutta voinko mä elää koko loppuelämäni näin, vihaten itseäni ja pelleillen syömisillä? Kaipa mä voin, mutta se jos mikä kuulostaa kamalalta ajatukselta. Kuka haluaa sellaisen elämän? Haluaako joku oikeasti viettää koko loppuelämänsä ajattelemalla aamulla ensimmäiseksi ja illalla viimeiseksi, mitä saa syödä ja mitä on syönyt ja kuinka monta kaloria on kuluttanut ja kuinka paljon vihaa itseään? Itse en meinaan todellakaan halua, hyi helvetti suoraansanoen. Kuvitelkaa itsenne täysin syömishäiriön vankeina vielä kahdenkymmenen vuoden päästä. Onko se kiva ajatus? Mun mielestä se on lähinnä karmiva. Ja surullinen. Ei se ole elämää. Tai no, enpä tiedä olisiko kaikki teistä enää edes hengissä siinä vaiheessa, jos täysin rehellisiä ollaan. Syömishäiriö kun kuormittaa elimistöä niin valtavasti. Toivon, ettei sitä tarvitse jättää arvailun varaan! ;)



Mutta niin, vielä takaisin kehon hyväksymiseen. Vihaan kehoani niin paljon, etten yhtään tiedä, miten voin oppia hyväksymään sen ja vielä pitämäänkin itsestäni. Se hallitsee mun elämää vielä ihan valtavasti, en uskalla tehdä monia asioita tai mennä moniin paikkoihn kehoahdistuksen takia, en voi pitää sellaisia vaatteita mistä oikeasti pidän, en pysty kuvittelemaankaan itseäni joka päivä muussa paidassa kuin hupparissa. En vain voi. Se yksi päivä, joka tulee aina sillointällöin, on jo ihan helvettiä, en pysty paljoa muuta ajattelemaankaan kuin sitä, kuinka läskiltä ja rumalta näytän niissä vaatteissa jotka sinä päivänä on päällä. Se on kaikkea muuta kuin kivaa. Olisi ihana tuntea itsensä hyväksi kauniissa vaatteissa ja muutenkin kauniiksi kokonaisuudessaan. Tai edes normaaliksi. Edes joskus. Mutta ei. Tunnen itseni vain jatkuvasti harvinaisen rumaksi, epämuodostuneeksi ja arvottomaksi ihmiseksi. Joka ikinen päivä.  En pysty unohtamaan sitä hetkeksikään, se on koko ajan jossain osassa ajatuksia. Ettekä tiedä kuinka kyllästynyt olen siihen. En vain usko että se muuttuu miksikään. En voi olla ajattelematta laihdutusta osaratkaisuna siihen, mutta tiedän ettei se ole se oikea keino. En kyllä tiedä mikä sitten on. Oon aika helvetin hukassa tän asian kanssa. Pitää vaan muistaa, että laihdutus ei ole se ratkaisu. Siitä seuraa niin paljon enemmän huonoa kuin hyvää ettei se ole kannattavaa. Eikä se tätä ongelmaa millään tavalla ratkaise.



Ajattelin nyt lähiaikoina tehdä sen vertailupostauksen masennuksen suhteen :) Katsotaan millaisen siitä saan.





sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Päätös parantumisesta

Mä luulen, että varmaan yksi suurimmista asioista jotka tekee syömishäiriöstä paranemisen niin vaikeaksi, on se, että se päätös paranemisesta pitää tehdä yhä uudestaan ja uudestaan. Se ei riitä, että kerran päättää nyt mä parannun, vaan se päätös pitää tehdä joka päivä yhä uudelleen. Joka kerta kun antaa syömishäiriölle periksi, pitää se päätös toipumisen jatkamisesta tehdä taas. Pitää päättää, että haluaa terveyttä enemmän kuin sairautta ja olla valmis yrittämään yhä uudelleen ja uudelleen jos ja kun takapakkeja tulee. Se ei ole helppoa, ihan helvetin raskasta usein, mutta uskon että terve elämä on sen arvoista.

Pitäisi itse pitää se mielessä, ja joka päivä vain päättää yhä uudelleen että mä aion parantua. 

Tein perjantaina ihan oikeaa ruokaa. Viimeksi tehnyt varmaan yli puoli vuotta sitten yksin, joten tä oli iso kynnys mulle. Ja koko omassa kämpässä asumisen aikana olen tehnyt itse ruokaa yhden käden sormilla laskettavat kerrat. Nyt tein kanasalaattia. Se vaati vain päätöksen siitä, että teen sitä, ja tukea kaverilta.

 Ja tämäkin päätös pitäis pystyä tekemään yhä uudelleen ja uudelleen. Mutta kai tä tästä, pienin askelin :) Jos nyt kokeilisi vaikka tehdä kerran viikossa sitä lämmintä ruokaa. Voisi olla hyvä tavoite, eikö? :) Pelottaa, myönnän, mutta kai se on vain pakko alkaa tekemään jos ikinä haluan oikeasti parantua kokonaan. En mä siihen tälläkään kerralla kuollut.





Oon huomannut että mun blogi käsittelee nykyään suurimmaksi osaksi syömishäiriötä. Jotenkin hassua kun mulle on aina puhuttu sitä että syömishäiriöoireet katoaa masennuksen kanssa samaan aikaan, tai että mun syömishäiriö on pelkästään masennuksen oire. No, eipä käynyt niin eikä se tunnu lähtevän pois itsekseen masennuksen ohella.  Paljon enemmän syömishäiriö mun elämää haittaa kuin masennus nykyään. En osaa edes sanoa mitään masennuksesta, että miten mulla sen suhten menee. Ihan hyvin sitten varmaan kun en sitä sen enempää useinkaan ajattele. En väitä että olen terve mutta hyvällä mallilla :) Oon lukenut tässä välillä jotain vanhoja postauksia ja huomannut niistä sevästi kuinka olen mennyt eteenpäin ja mietin että kiinnostasiko teitä postaus aiheesta ennen/nyt masennuksen suhteen? Vertaisin vanhojen postausten ajatusmallia ja oloja nykyhetkeen. Mielipiteitä olisi kiva saada :)