Mä oon miettinyt tän blogin kohtaloa. Mä en selvästikään kirjoittele tänne enää oikeastaan ollenkaan. Olisiko aika lopettaa tämä blogi. En koe enää halua edes kirjoittaa tänne.
En haluaisi tavallaan lopettaa, olen kuitenkin kirjoittanut blogia vuodesta 2010. Mutta ehkä nyt on aika päästää tästä irti.
Eli toisinsanoen: Tämä on tämän blogin viimeinen postaus. Kiitos kaikille lukiojille, ootte ollut iso tukijoiukko viimevuodet. Toivon kaikkea hyvää lukjoilleni. Mut löytää kylläkin instagramista, sinne mä kirjoitteen kyllä.
tiistai 27. joulukuuta 2016
tiistai 18. lokakuuta 2016
muutosten aika?
Mun pitäisi nyt oikeasti saada tehtyä joitain isoja muutoksia elämän suhteen. Oon todennut useiden ihmisten kanssa ettei tä meno voi näinkään jatkua, vähän niinkun leikin hengelläni loppupeleissä vaikken sitä halua uskoa.
Yksi asia on viiltely. Olin tyhmä ja viilsin pitkästä aikaan ja no, nyt en muuta mietikään kuin sitä. Keskellä yötä saatan herätä ja olla täysin valmis viiltämään. Koko ajan kun olen yksin, joudun taistelemaan viiltämistä vastaan. Eilen sain oltua viiltelemättä tasan sen takia, että teippi on lopussa. Tänään en ostanut uutta, jotain hyvää. Mutta joo, se pitäisi saada loppumaan kun se meinaa heti lähteä käsistä. Ja oon todennut että sitä ei voi lopettaa pikkuhiljaa, vaan kierre pitää kerrasta katkaista ja pitäytyä päätöksessä, ettei ikinä enää. Koska jos sitä ajattelee niin, että kyllä mä sitten vielä joskus, en ole valmis lopettamaan, jos vielä kerran ja sitten lopetan; se ei toimi, mä en saa ikinä lopetettua jos pitäydyn tossa ajatuksessa kiinni. En ole pystynyt tekemään päätöstä lopettamisesta, mutta se pitäisi tehdä. En mä halua kuitenkaan vaikka viiden vuoden päästä olla edelleen samassa tilanteessa. Tai no, todennäköisesti tilanne olisi silloin paljon pahempi kun tä tuntuu kokoajan vain tavallaan pahentuvan. Koko ajan isommat haavat tuntuu pieniltä pintanaarmuilta, pitäisi kokoajan tehdä syvempää jälkeä. Ja no, jos menen vielä syvemmälle niin mulla ei oikeasti ole lopulta toimintakykyä kädessä.
Viiltelystä on vain nin helvetin vaikeaa yrittää luopua kun sen on aloittanut 15-vuotiaana. Tossa juuri mietin että viimeisen vuoden aikana tä on vähän alkanut lähtemään lapasesta, haavoista on tullut kokoajan syvempiä. viime joulukuussa kävin tikattavana ensimmäistä kertaa. Ja ties kuinka monta sen jälkeen. Viimeksi edellispäivänä. Ja kun katson käsiä niin onhan se aika surullista että vuodessa olen saanut kädet tähän kuntoon ettei voi laskea edes arpia enää. Jos tä vielä jatkuu näin pitkäänkin niin en halua edes kuvitella raajojen kuntoa sen jälkeen, nytkin jo hävettää tarpeeksi.
Toinen asia mikä vissiinkin pitäisi oikeasti saada kuntoon on ruokapuoli. Alkaa pikkuhiljaa tuntua fyysisessä kunnossa se, etten syö tarpeeksi monipuolisesti. Myönnän että ruokavalio on aika tarkkaan rajattu eikä se varmaankaan ole kovin suuri ihme että jouduin rautakuurille. En tosiaan tiedä mitä sillekin teen. Nytkin tarpeeksi ahdistaa keho ja syöminen ja sitä pitäisi lisätä ja monipuolistaa. Toki mun keho alkaisi varmaan toimia kunnolla jos alkaisin syömään tarpeeksi. Oon vaan siirtänyt siitä ja tuudittautunut siihen että kyllä mä syön tarpeeksi, liikaakin koska olen näin iso ja painava. Okei painoa en tiedä mutta silti. Liian paljon. Vaikka paino ei varmaan kauheaan nousuun lähtisi jos söisin paremmin. Mutten pysyy tekemään muutosta, se tuntuu niin helvetin pelottavalta. Vaikka pikkuhiljaa alkaa kehokinn ilmoittamaan että jotain muutosta tarvitsee tehdä.
Silti haluan vain vähentää syömistä kun kuvittelen silllä laihtuvani ja saavani kontrollin tunteen. Tasan tiedän että jos keho ei nytkään toimi niin luultavasti vähentämällä syömistä se ei sen paremmin ainakaan toimi.
Isoja muutoksia siis pitäisi tehdä ja nä on sellaisia mitä ei voi vaan venyttää loputtomiin vaan alkaa kohta tulla rajat vastaan kummankin suhteen, jos haluan pysyä toimintakuntoisena. Tuntuu ihan kamalalta edes ajatella että oikeasti pitäisi muuttaa käyttäytymistä, mutta se on pakko jossain kohtaa kuitenkin tehdä. En tiedä milloin oikeasti pystyn tekemään muutoksia kummankaan suhteen, mutta yritän oikeasti valmistautua siihen. Pahimmalta ehkä tuntuu tällä hetkellä viiltelystä luopuminen. Tuntuu ettten tosiaan ole valmis siihen. Mutta kun faktoja katsoo, onko tässä oikeasti mitään järkeä? ja nyt vielä saan kokoajan lisää keinoja mitä voin käyttää sen sijaan kun olen siellä DKT:ssa, niin eikö nyt olisi juuri oikea hetki? Olisi varmaan joo. Helpommin sanottu kun tehty, mutta kaipa mä siihen pystyn kun saan viimeisen motivaatiopisaran, että pystyn vaikka heittämään ne terät helvettiin. Olen mä ennenkin pystynyt olemaan tosi pitkään viiltämättä. 2,5 vuotta. Eli kyllä kai mä siihen pystyn jos niin haluan. Haluanko? joo ja en.
joo ehkä lopetan tän tähän kun toistan vain samaa. Mutta, nä on vaan faktoja että jotain pitää tehdä. Onneksi käyn terapiassa mistä saan tukea muutoksen tekemiseen.
Yksi asia on viiltely. Olin tyhmä ja viilsin pitkästä aikaan ja no, nyt en muuta mietikään kuin sitä. Keskellä yötä saatan herätä ja olla täysin valmis viiltämään. Koko ajan kun olen yksin, joudun taistelemaan viiltämistä vastaan. Eilen sain oltua viiltelemättä tasan sen takia, että teippi on lopussa. Tänään en ostanut uutta, jotain hyvää. Mutta joo, se pitäisi saada loppumaan kun se meinaa heti lähteä käsistä. Ja oon todennut että sitä ei voi lopettaa pikkuhiljaa, vaan kierre pitää kerrasta katkaista ja pitäytyä päätöksessä, ettei ikinä enää. Koska jos sitä ajattelee niin, että kyllä mä sitten vielä joskus, en ole valmis lopettamaan, jos vielä kerran ja sitten lopetan; se ei toimi, mä en saa ikinä lopetettua jos pitäydyn tossa ajatuksessa kiinni. En ole pystynyt tekemään päätöstä lopettamisesta, mutta se pitäisi tehdä. En mä halua kuitenkaan vaikka viiden vuoden päästä olla edelleen samassa tilanteessa. Tai no, todennäköisesti tilanne olisi silloin paljon pahempi kun tä tuntuu kokoajan vain tavallaan pahentuvan. Koko ajan isommat haavat tuntuu pieniltä pintanaarmuilta, pitäisi kokoajan tehdä syvempää jälkeä. Ja no, jos menen vielä syvemmälle niin mulla ei oikeasti ole lopulta toimintakykyä kädessä.
Viiltelystä on vain nin helvetin vaikeaa yrittää luopua kun sen on aloittanut 15-vuotiaana. Tossa juuri mietin että viimeisen vuoden aikana tä on vähän alkanut lähtemään lapasesta, haavoista on tullut kokoajan syvempiä. viime joulukuussa kävin tikattavana ensimmäistä kertaa. Ja ties kuinka monta sen jälkeen. Viimeksi edellispäivänä. Ja kun katson käsiä niin onhan se aika surullista että vuodessa olen saanut kädet tähän kuntoon ettei voi laskea edes arpia enää. Jos tä vielä jatkuu näin pitkäänkin niin en halua edes kuvitella raajojen kuntoa sen jälkeen, nytkin jo hävettää tarpeeksi.
Toinen asia mikä vissiinkin pitäisi oikeasti saada kuntoon on ruokapuoli. Alkaa pikkuhiljaa tuntua fyysisessä kunnossa se, etten syö tarpeeksi monipuolisesti. Myönnän että ruokavalio on aika tarkkaan rajattu eikä se varmaankaan ole kovin suuri ihme että jouduin rautakuurille. En tosiaan tiedä mitä sillekin teen. Nytkin tarpeeksi ahdistaa keho ja syöminen ja sitä pitäisi lisätä ja monipuolistaa. Toki mun keho alkaisi varmaan toimia kunnolla jos alkaisin syömään tarpeeksi. Oon vaan siirtänyt siitä ja tuudittautunut siihen että kyllä mä syön tarpeeksi, liikaakin koska olen näin iso ja painava. Okei painoa en tiedä mutta silti. Liian paljon. Vaikka paino ei varmaan kauheaan nousuun lähtisi jos söisin paremmin. Mutten pysyy tekemään muutosta, se tuntuu niin helvetin pelottavalta. Vaikka pikkuhiljaa alkaa kehokinn ilmoittamaan että jotain muutosta tarvitsee tehdä.
Silti haluan vain vähentää syömistä kun kuvittelen silllä laihtuvani ja saavani kontrollin tunteen. Tasan tiedän että jos keho ei nytkään toimi niin luultavasti vähentämällä syömistä se ei sen paremmin ainakaan toimi.
Isoja muutoksia siis pitäisi tehdä ja nä on sellaisia mitä ei voi vaan venyttää loputtomiin vaan alkaa kohta tulla rajat vastaan kummankin suhteen, jos haluan pysyä toimintakuntoisena. Tuntuu ihan kamalalta edes ajatella että oikeasti pitäisi muuttaa käyttäytymistä, mutta se on pakko jossain kohtaa kuitenkin tehdä. En tiedä milloin oikeasti pystyn tekemään muutoksia kummankaan suhteen, mutta yritän oikeasti valmistautua siihen. Pahimmalta ehkä tuntuu tällä hetkellä viiltelystä luopuminen. Tuntuu ettten tosiaan ole valmis siihen. Mutta kun faktoja katsoo, onko tässä oikeasti mitään järkeä? ja nyt vielä saan kokoajan lisää keinoja mitä voin käyttää sen sijaan kun olen siellä DKT:ssa, niin eikö nyt olisi juuri oikea hetki? Olisi varmaan joo. Helpommin sanottu kun tehty, mutta kaipa mä siihen pystyn kun saan viimeisen motivaatiopisaran, että pystyn vaikka heittämään ne terät helvettiin. Olen mä ennenkin pystynyt olemaan tosi pitkään viiltämättä. 2,5 vuotta. Eli kyllä kai mä siihen pystyn jos niin haluan. Haluanko? joo ja en.
joo ehkä lopetan tän tähän kun toistan vain samaa. Mutta, nä on vaan faktoja että jotain pitää tehdä. Onneksi käyn terapiassa mistä saan tukea muutoksen tekemiseen.
lauantai 10. syyskuuta 2016
when people run in circles, it's a very very mad world
Mitä mä muka vielä tässä teen
ei tässä ole mitään järkeä
ei mitään syytä yrittää
niin kovasti vain haluan että tä loppuu
en mä kuulu tänne,
en kai koskaan olekaan kuulunut
En mä vaan halua tätä
elämää
mitään
tiistai 30. elokuuta 2016
long time no see
En ookaan pitkään aikaan taas tännne päivittänyt.
Mä en osaa sanoa miten mulla menee. Hyvin ei ainakaan. Oon ihan vitun loppu. Mutta onneksi tänään kävin koulussa ja tultiin tulokseen että jätän koulun nyt kokonaan tauolle joksikin aikaa.
En mä tiedä mitä tänne kirjottaisi. Kaipa tässä vaan yritetään pysyä hengissä. Siinäkin mua autetaan tällä hetkellä todella tiiviisti. Käytännössäkatsoen mulla on jatkuvasti seuraa, ympäri vuorokauden.
No, oonpahan sitten oppinut itkemään kavereiden nähden kun se on ollut lähes mahdottomuus aiemmin. Eikä ole mitään pahaa tapahtunut.
Äh en mä keksi mitään kirjoitettavaa, tällanen lyhyt moikkaus tä sitten kai oli, olen hengissä.
Mä en osaa sanoa miten mulla menee. Hyvin ei ainakaan. Oon ihan vitun loppu. Mutta onneksi tänään kävin koulussa ja tultiin tulokseen että jätän koulun nyt kokonaan tauolle joksikin aikaa.
En mä tiedä mitä tänne kirjottaisi. Kaipa tässä vaan yritetään pysyä hengissä. Siinäkin mua autetaan tällä hetkellä todella tiiviisti. Käytännössäkatsoen mulla on jatkuvasti seuraa, ympäri vuorokauden.
No, oonpahan sitten oppinut itkemään kavereiden nähden kun se on ollut lähes mahdottomuus aiemmin. Eikä ole mitään pahaa tapahtunut.
Äh en mä keksi mitään kirjoitettavaa, tällanen lyhyt moikkaus tä sitten kai oli, olen hengissä.
keskiviikko 3. elokuuta 2016
valintoja
Mä en mitenkään ymmärrä että alle kahden viikon päästä pitäisi olla koulussa. hirveä ahdistus kun edes ajattelee asiaa. Ei sillä etten pitäisi kyseisestä alast yms. mutta se työn määrä, en tiedä onko musta siihen. samantien kun päästää ajatuket harhailemaan siihen suuntaan niin alkaa ahdistaa. Hirveeät suorituspaineet, vedin jo yhden vuoden ilman yhtäkään kurssisuoritusta ja hävettää jos en tänäkään vuonna pysty normaaliin koulunkäyntiin. Enkä tiedä missä menee raja että kuinka kauan saan uusia saman vuoden.
Ja sitten, mun pitäisi myös saada päätös tehtyä DKT:sta. En vaan oikeasti osaa päättää. Ei ole periaatteessa mitään kovin hyvää syytä jättää kokeilematta mutta äh. Jollei se sovikaan mulle? Vien jonkun sellaisen paikan ketä olisi hyötynyt kyseisestä terapiamuodosta. Ja jos päätän aloittaa sen, niin miten mä jaksan koulun sen ohella? En tosin vielä tiedä kuinka raskasta kyseinen terapia on mutta vähän epäilyttää kun katsoo kaikkia papereita mitä sieltä oon saanut. Ja tulee hirveä määrä poissaoloja varsinkin keväällä.äh. Ja jos pitäiis valita, koulu vai terapia? mitä sitten teen. Käytännössä siis vointi vai koulu? Koska en nyt hirveästi ole saanut polikäynneistä hyötyä enkä pääse kelan tukemaan psykoterapiaan kun juuri siellä olin. Ja yksi vaihtoehto on että kävisin vuoden jollain terapeutilla tai jotain sellasta mulle selitettiin että kaupunki maksaa vuoden vielä jos haluan, tietyillä terapeuteilla. Vuosi on vaan hirveän lyhyt aika mulle jos on uusi ihminen, ja samalle terapeutille en halua vaikka kuulemma pääsisin, en vaan koe hyötyväni siitä enää.
Mä en vaan osaa tehdä tämmöisiä päätöksiä. Viikko aikaa päättää DKT:sta enkä edelleen osaa sanoa aloitanko vai en. olisiko parempi vain päättää että pidän välivuoden ja keskityn DKT:hen, vai aloittaa koulu ja DKT molemmat, vai vain koulu ja jättää DKT kokonaan pois? ähhhhh. Ja vielä vaikeamman tästä tekee se fakta että itsetuhoisia ajatuksia on enemmän kuin tarpeeksi, vaikea yrittää tehdä näin kauaskantoisia päätöksiä kun en nää edes kahden viikon päähän realistisesti.
Ja sitten, mun pitäisi myös saada päätös tehtyä DKT:sta. En vaan oikeasti osaa päättää. Ei ole periaatteessa mitään kovin hyvää syytä jättää kokeilematta mutta äh. Jollei se sovikaan mulle? Vien jonkun sellaisen paikan ketä olisi hyötynyt kyseisestä terapiamuodosta. Ja jos päätän aloittaa sen, niin miten mä jaksan koulun sen ohella? En tosin vielä tiedä kuinka raskasta kyseinen terapia on mutta vähän epäilyttää kun katsoo kaikkia papereita mitä sieltä oon saanut. Ja tulee hirveä määrä poissaoloja varsinkin keväällä.äh. Ja jos pitäiis valita, koulu vai terapia? mitä sitten teen. Käytännössä siis vointi vai koulu? Koska en nyt hirveästi ole saanut polikäynneistä hyötyä enkä pääse kelan tukemaan psykoterapiaan kun juuri siellä olin. Ja yksi vaihtoehto on että kävisin vuoden jollain terapeutilla tai jotain sellasta mulle selitettiin että kaupunki maksaa vuoden vielä jos haluan, tietyillä terapeuteilla. Vuosi on vaan hirveän lyhyt aika mulle jos on uusi ihminen, ja samalle terapeutille en halua vaikka kuulemma pääsisin, en vaan koe hyötyväni siitä enää.
Mä en vaan osaa tehdä tämmöisiä päätöksiä. Viikko aikaa päättää DKT:sta enkä edelleen osaa sanoa aloitanko vai en. olisiko parempi vain päättää että pidän välivuoden ja keskityn DKT:hen, vai aloittaa koulu ja DKT molemmat, vai vain koulu ja jättää DKT kokonaan pois? ähhhhh. Ja vielä vaikeamman tästä tekee se fakta että itsetuhoisia ajatuksia on enemmän kuin tarpeeksi, vaikea yrittää tehdä näin kauaskantoisia päätöksiä kun en nää edes kahden viikon päähän realistisesti.
maanantai 25. heinäkuuta 2016
Loputon väsymys
Mulla on ollut jonkun aikaa vähän parempi fiilis, tai oli. Noin viikon verran. Nyt tuntuu että olen vain tyhmä kun ajattelin että se kestää. Haha, paskat, ei se ikinä kestä. Sen takia vihaan tätä. Hetken välillä saat tuntea parempaa oloa, naurat jopa aidosti ja kavereiden seura ei ole pelkkä velvollisuus. Hetken voit miettiä muutakin kuin kuolemaa. Mutta aina jossain kohtaa napsahtaa, ja palaat todellisuuteen. Ihan kuin joku painaisi valokatkaisimen alas, ja taas kerran olet pimeydessä missä mikään ei tunnu hyvältä.
Mulla on vaan olo, että mä en jumalauta yhtäkään pudotusta jaksa enää. Olen jo omasta mielestä todistanut, että ei tä tästä miksikään muutu. Enkä jaksaisi tätä samaa. Taas tekee niin perkeleesti mieli vaan luovuttaa, ja kuolla.
Hassua tässä on se, että vaikka mä haluan tappaa itseni, niin sekin tuntuu ylivoimaiselta nyt, en jaksaisi edes tappaa itseäni tällä hetkellä. Olen nyt vain väsynyt, niin väsynyt. Voisin vaan nukkua, ja nukkua. Viimepäivät olenkin vaan lähinnä maannut sängyssä, vaikka vietettiin kaverin 18-vuotissyntymäpäiviä. Hävettää tajuttomasti etten vain pystynyt. Sanoin vain että olen väsynyt mikä on totta. Mutta tä onkin psyykkistä väsymystä, mikä luultavasti ilmenee myös fyysisenä jaksamattomuutena. Yritin syödä rauhottavia jos paha olo helpottaisi mutta ei mitään vaikutusta. Ei tätä pahaa oloa ota pois mikään lääke. Eikä väsymystä mikään unimäärä.
Kaikki tuntuu ylivoimaiselta. En muista milloin olisi ollut näin paha pudotus. En edes tiedä miten saint tänkin kirjoitettua.
Mulla on vaan olo, että mä en jumalauta yhtäkään pudotusta jaksa enää. Olen jo omasta mielestä todistanut, että ei tä tästä miksikään muutu. Enkä jaksaisi tätä samaa. Taas tekee niin perkeleesti mieli vaan luovuttaa, ja kuolla.
Hassua tässä on se, että vaikka mä haluan tappaa itseni, niin sekin tuntuu ylivoimaiselta nyt, en jaksaisi edes tappaa itseäni tällä hetkellä. Olen nyt vain väsynyt, niin väsynyt. Voisin vaan nukkua, ja nukkua. Viimepäivät olenkin vaan lähinnä maannut sängyssä, vaikka vietettiin kaverin 18-vuotissyntymäpäiviä. Hävettää tajuttomasti etten vain pystynyt. Sanoin vain että olen väsynyt mikä on totta. Mutta tä onkin psyykkistä väsymystä, mikä luultavasti ilmenee myös fyysisenä jaksamattomuutena. Yritin syödä rauhottavia jos paha olo helpottaisi mutta ei mitään vaikutusta. Ei tätä pahaa oloa ota pois mikään lääke. Eikä väsymystä mikään unimäärä.
Kaikki tuntuu ylivoimaiselta. En muista milloin olisi ollut näin paha pudotus. En edes tiedä miten saint tänkin kirjoitettua.
lauantai 2. heinäkuuta 2016
kuulumisia
Pitäiskö mun tännekin jotain kirjoittaa. Oon vaannyt päivitellyt instagramia ja tä on vähän jäänyt.
Mutta niin. Mulle ei nyt kuulu mitään hirveän hyvää, aika paskaa näin suoraansanottuna. Masennus on syventynyt ja kokoajan on paha olla, ja se sitten purkautuu kun olen yksin hirveinä ahdistuskohtauksina. Eilenkin päädyin psyk. Päivystykseen kun joku oli soittanut ambulanssin. Pääsin kotiin onneksi.
Mulle on useaan kertaan nyt puhuttu osastosta ja eilen polilla mua vöhän jo uhkailtiin, mutta mä en aio mennä. Siitä ei oo mun voinnille mitään apua että istun siellä neljän seinän sisällö miettimässä kaikkea ja syömässä bentsoja säännöllisesti.
Mä en nyt vaan tiedä mitä tälle tilanteelle voi kukaan tehdä mitään. Miten kukaan mua voi auttaa sen enempää kun on nyt auttanut jo? Mä saan kaiken mahdollisen avun ja silti voin näin helvetin huonosti.
Ja kun mä en oikeastaa enää enempää apua halua kun en halua että kukaan estää mua tekemästä itselleni mitää jos niin haluan. Tyhmää ehkä joo, mutta tätä se masennus teettää.
Niin, ei kai mulla muuta. Ensi viikon olen sukulaisilla ja sen jälkeen onkin ihan harmaata. 11. Päivään asti olen nyt luvannut olevani hengissä enkä yhtään tiedä mitä se jälkeen.
Mutta niin. Mulle ei nyt kuulu mitään hirveän hyvää, aika paskaa näin suoraansanottuna. Masennus on syventynyt ja kokoajan on paha olla, ja se sitten purkautuu kun olen yksin hirveinä ahdistuskohtauksina. Eilenkin päädyin psyk. Päivystykseen kun joku oli soittanut ambulanssin. Pääsin kotiin onneksi.
Mulle on useaan kertaan nyt puhuttu osastosta ja eilen polilla mua vöhän jo uhkailtiin, mutta mä en aio mennä. Siitä ei oo mun voinnille mitään apua että istun siellä neljän seinän sisällö miettimässä kaikkea ja syömässä bentsoja säännöllisesti.
Mä en nyt vaan tiedä mitä tälle tilanteelle voi kukaan tehdä mitään. Miten kukaan mua voi auttaa sen enempää kun on nyt auttanut jo? Mä saan kaiken mahdollisen avun ja silti voin näin helvetin huonosti.
Ja kun mä en oikeastaa enää enempää apua halua kun en halua että kukaan estää mua tekemästä itselleni mitää jos niin haluan. Tyhmää ehkä joo, mutta tätä se masennus teettää.
Niin, ei kai mulla muuta. Ensi viikon olen sukulaisilla ja sen jälkeen onkin ihan harmaata. 11. Päivään asti olen nyt luvannut olevani hengissä enkä yhtään tiedä mitä se jälkeen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)