keskiviikko 30. lokakuuta 2013

BLOGI JULKISEKSI TAKAISIN

Muutin blogin julkiseksi takasin, päätin sen koska vointi on parantunut ja postauksien sisältö on muuttunut täysin ja olisi ihana jos joku uusi tai vanhakin lukija kuka ei salaista lukenut, saisi jotain tesemppiä tai jotakin :) En tiedä näkyykö nyt uudet postaukset bloggerin hallintapaneelissa,mutta toivotaan :)

tiistai 29. lokakuuta 2013

Itsestä huolehtiminen tuhoamisen sijaan

Yksi iso muutos mikä mussa on tapahtunut on se, että mä oikeasti olen pikkuhiljaa alkanut välittämään omasta kehostani. Vuosien ajan halusin vain tuhota itseni ja kuihtua pois ja näyttää sairaalta ja lopettaa syömisen. Koska mä ansaitsen sen. Kun järjellä miettii, niin kuka ansaitsee olla nälkiintynyt ja sairas ja kuolla siihen? Tai sitten pilata kehonsa viiltelemällä? Ei ketään, ei yhtään ketään. Miksi ansaitsisi? Mikä ihme on sellainen asia, jonka takia sun pitäisi niin pahasti rangaista itseäsi? Luulen että monikaan ei siihen osaa mitään konkreettista vastata. Se on tunne, ajatus. Ei totuus. En väitä että en enää ajattelisi itse yhtään niin, mutta enää en koe pakottavaa tarvetta laihduttaa sairaalloiseen alipainoon.  Nyt mulla on isompi halu huolehtia kehosta kuin tuhota se, enää mulle ei ole se ja sama mitä haittoja aliravitsemuksesta tulee, nyt mua kiinnostaa kehon hyvinvointi enkä halua pilata kehoani koko loppuelämän ajaksi. Siitä seuraa pelkkää paskaa, ei mitään hyvää. Joo voin kuvitella että hyväksyn kehoni paremmin. Mutta for real, en tästä n.10 kiloa pienempänä hyväksynyt itseäni tän paremmin niin onko mikään luku hyvä? En mä enään saa mitään mielihyvää siitä että laihdun sen kustannuksella että muuten on kamala olo. Voin kuvitella että on hyvä olo kun vastustaa nälkää ja muutenkin saan enemmän kiksejä syömättömyydestä kuin oikeasta elämästä. Mutta hei, se on pelkkää sairasta kuvittelua, kaukana totuudesta. Ja voin kuvitella että juuri tällä kerralla ei käy niin, että syömättömyys kostautuu ahmimisella, nyt olen vahvempi. Mutta ei, sekään ei mene niin, se on nähty jo niin monta kertaa.

Enkä mä saa mitään hyvää siitä että vastustan kehoani, mieluummin pidän sitä ystävänä kuin vihollisena. Helpommin sanottu kun tehty mutta aion onnistua siinä! On vähän hankalaa yrittää elää itsensä kanssa jos on vain sodassa koko ajan. Jos aikoo elää, niin sitä pikemmin se rauha kannattaa itsensä kanssa tehdä. Mitä pidempään sitä jatkaa,sitä suuremmat vahingot siitä tulee. Ja se, että ajattelen että en ole käynyt ”pohjalla” vaan pitäis vielä kokea se. Mutta mikä se pohja sitten on? Sisätautiosasto, bmi 10, kuoleman läheltä liippaaminen, kuolema? Mulle riittää se että olin osastolla ja hetken nm-letkussa. 
Luulen että yksi iso vaikuttaja on myös se, ettei mulla ole tarvetta todistaa että mulla on paha olo, koska se oli pitkälti myös sitä. Polilla halusin aina että luku oli mahdollisimman pieni muunmuassa siksi, ettei mua oltais erehdytty luulemaan terveemmmäksi kuin olinkaan. Tiedän nyt hyvin että mua uskotaan painosta riippumatta, mutta myöskin vointi on parempi ettei ole niin paha olo enää että se pitäisi ilmaista syömättömyydellä.



Nykyään osaan myös olla tyytyväinen itseeni kun teen jonkun syömishäiriön tahdon vastaisen teon. Ennen olisin tuntenut suurta pettymystä ja ahdistusta ja vannonut etten tee sitä enää uudestaan. Nyt on toisin. Mulle tulee hyvä mieli kun teen jonkun asian terveellä tavalla vaikka olisin halunnut jättää tekemättä/tehdä toisin. Ja myös se, etten ajattele kuolevani tässä ihan piakkoin, saa ajattelemaan sitä että haluanko mä nyt tehdä keholleni mahdollisesti niin suurta vahinkoa ettei se ikinä korjaannu kokonaan? En. Sillon kun ei kiinnostanut että kuolenko siihen, en välittänyt niistä vahingoista, ne oli vaan hyviä juttuja. Mutta ei enää, todellakaan.  Nyt syömättömyyden sijaan haluaisin opetella syömään perusterveellisesti sekä säännöllisesti mutta kuitenkin aika vapaasti ja harrastaa liikuntaa ja sitä kautta muokata kehoa ja saada luottamusta siihen ja oppia hyväksymään sen. Siihen menee varmaan aikaa, mulla kuitenkin on vielä vahvasti tunne etten ansaitse hyvää oloa tai ruokaa enkä hyväksy kehoani. Mutta ei kaikki voi tapahtua kerralla, mä olen jo hirveästi mennyt kuitenkin eteenpäin :)




Nyt kun olen alkanut näitä asioita kirjoittamaan niin olen koko ajan paremmin tajunnut nä hyvät jutut. Tuntuu oikeastaan ihan hurjalta että näin lyhyessä ajassa ajatukset on muuttuneet monilta osilta melkeimpä päinvastaisiin suuntiin. Tänään oli verkosto syömishäiriöpolilla jonne tuli siis lääkäri, tukihenkilö ja sos.työntekijä. Hoitaja ei päässyt. Käynti meni hyvin, kaikki oli tosi tyytyväisiä ja iloisia ja oli kiva vaihteeksi puhua positiivisista asioista viimekerran huonojen puolisen sijasta. Ja lääkäri vakuutti että vaikka toipuminen on aika hyvällä mallilla niin ei mun käyntejä lopeteta ja se oli helpottava kuulla, hieman pelkäsin sitä, mutta onneksi saan jatkaa käyntejä, kyllä mä koen ne hyödyllisiksi ja tarpeellisiksi kun olen vihdoin hoitajaan oppinut luottamaan. Mun mielestä niistä hyvistä jutuista on ihan yhtä tärkeä puhua kuin huonoistakin. 
Käyntejä haervennettiin hieman mutta ei liikaa, käyn jatkossa n. kerran kuukaudessa enkä kolmen viikon välein.


Mulla oli eilen ravitsemusterapeutin käynti ja sekin meni tosi hyvin, oli tosi paljon juttua ja puhuinkin varmaan enemmän kuin ikinä ennen. Sekin oli tositosi iloinen ja tyytyväinen että on tapahtunut hirveä muutos syyskuun alusta. Päätettiin myös että seuraava kerta on sitten oikeasti se viimeinen. Harmittaa tosi paljon mutta tiedän että en enää hyödy niistä käynneistä samalla tavalla kun olen toipumassa niin hyvin ja kuitenkin mulla on ne tiedot jossain aivoissa miten kuuluu syödä jne. Mutta oon vaan tykännyt käydä tuolla ja ollaan tunnettu sitten maaliskuussa yli kaksi ja puoli vuotta niin on se tosi haikeaa lopettaa käynnit. Mutta vaikka kuinka haluaisinkin jatkaa käyntejä loputtomiin, niin tiedän ettei se mene niin. Ja nyt koen olevani jollain tavalla valmis lopettamaan käynnit, on tullut jonkinlainen luottamus siihen että mä pärjään kyllä jatkossa vaikken kävisikään siellä, en tarvitse niin paljoa varsinaista ravitsemuksellista ohjausta,ja saanhan sitä tarvittaessa myös sh-polilta. Oli mulla kyllä eilisen hirveä olo siitä että käynnit rav.terapeutilla loppuu ja nyttenkin itkettää kun ajattelen sitä. En halua. Mutta turha siitä on nyt valittaa, hvähän se on että en tarvitse niitä käyntejä. Ja siinä myös huomasin edistyksen kun se katsoi millon nähtiin ekan kerran ja syynä oli "Nenämahaletkun tarpeen arviointi" Huhhuh, ei ihan olla samassa tilanteessa enää, onneksi. Ensi kerralla toivottavasti varmasti nähdään ihan eri merkeissä ;)

/BLOGI ON TAAS JULKINEN. En tiedä näkyykö uuset postaukset hallintapaneelissa tai bloglovinissa mutta jos ei näy niin liittykää uudestaan lukijoiksi :)

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Haaste



Kiitos Kuiskaus tästä haasteesta! :)


VIISI ASIAA, JOITA TARVITSET JOKA PÄIVÄ:

1. Puhelin. facebook, whatsapp, pou(...), blogger, spotify....

2. Kahvi tarviin mun aamukahvin!

3. Lääkkeet

4. Oma rauha, kotona mielellään. Mun on tosi vaikea yleensä olla koko päivä jonkun seurassa, pakko saada omaa rauhaa.

5. Musiikki. Pakko kuunnella bussissa, kotona, joka paikassa
VIISI KIRJAA, JOITA SUOSITTELET:

1. 3096 päivää - Natascha Kampusch

2. Harry potter -sarja - J.K. Rowling. Paras ikinä <3

3. Perillinen-Sarja - Christopher Paolini

4. Tapa minut äiti -Marianne käcko

5. Ennen kuin kuolen - Jenni Downham


VIISI MATERIALISTISTA JOULULAHJATOIVETTA:

1. Ipad

2. Rahaa

3. Lahjakortteja

4. Uusi tietokone

5. Suklaata


VIISI ADJEKTIIVIA, JOTKA KUVAAVAT SINUA:

1. Kiltti (vähän ehkä liiankin...)

2. epävarma

3. Luotettava (kai)

4. Itsekriiittinen

5. itsenäinen (yritän pärjätä mahdollisimman itsenäisesti ja on vaikea pyytää apua)


VIISI ELÄMÄNOHJETTA, JOTKA ANTAISIT MUILLE:

1. Life always offers you a second chance. It's called Tomorrow

2. Uskalla hakea apua äläkä pidä kaikkea sisällä

3. Ole oma itsesi, kelpaat juuri noin.

4. Muista huumori, sitä voi vetää vakavistakin asioista

5. You were given this life because you're strong enough to live it


En jaksa haastaa ketään koska kaikki tuntuu olvan tehnyt tän jo. Mutta jos joku mun lukijoista ei tätä ole tehnyt niin haastan juuri sinut ;)

Parantumismotivaatio (osa 1)

Mä voin oikeastaan vasta nyt sanoa rehellisesti että mulla on motivaatiota parantua sekä masennuksesta että syömishäiriöstä, etenkin jälkimmäisestä.
Mulla on ekaa kertaa sellainen olo, että haluan parantua itseni takia, en muiden. Tähän asti se on ollut sitä että olen yrittänyt esimerkiksi syömishäiriöstä parantua muiden takia, tai näyttää terveeltä siksi että muut luulisi että olen terve ja samalla mielessäni suunnitellut laihduttamista ja yrittänyt sitä lastenkodissakin.
Eilen mietin juuri syömishäiriötä illalla sängyssä ja tajusin että mä en enään halua kuihduttaa itseäni, en halua kiduttaa mieltäni ja kehoani vaan opetella elämään normaalisti ja mieluumin muokata kehoa liikkumalla ja syömällä oikeasti terveellisesti.



Musta tuntuu että yksin muuttaminen oli oikeasti hyvä juttu syömisten kanssa koska lastenkodissa mun ei tarvinnut tehdä parantumisen eteen töitä, koska saatoin antaa vastuun syömisestä muille eikä tarvinnut itse kamppailla niin paljon sen tunteen kanssa että en ansaitse syödä. Joo, siellä söin suht tapeeksi ja terveellisemmin kuin täällä mutta kotona mun on ollut pakko tehdä töitä parantumisen eteen, mun on ollut pakko syödä tai olisin jo kuollut. On ollut pakko kohdata se ahdistus vaikkei olisi halunnut ja syödä vaikka kuinka olisi ollut olo että mun ei kuulu syödä ja mun kuuluu vaan lopettaa syöminen kokonaan. Olen liian monta kertaa jo todistanut että syömättömyys johtaa mulla jossain kohtaa ahmimiseen vaikka kuinka yrittäisin sitä välttää, ainoa keino sen välttämiseen on mulla riittävä syöminen. Mun on kotona ollut pakko opetella kuuntelemaan kehoa, lastenkodissa sitä en tehnyt vaan annoskoot määräsi aikuiset. Nyt kukaan ei ole pyytämässä syömään tai hyväksymässä annoskokoja, mun pitää ottaa siitä itse vastuu.
 Mä oon psyykkisesti paljon lähempänä toipumista kuin lastenkodissa, jos asuisin siellä vielä niin olisin varmaankin samassa tilanteessa kuin silloinkin. Söisin koska on pakko ja suunnittelisin sitä että lopetan syömisen kokonaan kun pääsen omilleni.

Nyt kotona olen saanut edetä itselle sopivaan tahtiin mikä varmasti johtaa pysyvämpiin tuloksiin kuin pakkosyöttäminen, tietenkin sillä edellytyksellä että teen toipumisen eteen töitä ja sillä että on fyysisesti suht hyvässä kunnossa. Oon saanut muutamia oivalluksia jotka on auttanut varmasti myös hirveästi. Vaikka oon tiennyt monet asiat jo kauan niin nyt olen oikeasti vasta sisältänyt ne omalla kohdalla. Esimerkiksi sen, että syömishäiriöstä toipuminen ei tarkoita ainakaan aluksi sitä, että ne sairaat ajatukset vaan lähtee pois ja olen terve. Vaan sitä, että mä opin olemaan välittämättä niistä enkä kuuntele niitä vaikka ne kuinka tuntuisi paremmalta vaihtoehdolta. Vaikka olen tuonkin tiennyt niin silti olen jollain tavalla odottanut jotain ihmeparantumista, että ne ajatukset vain häviää yhtäkkiä jonnekin itsestään, mutta ei se mene niin, vaan oikeasti pitää itse tehdä töitä niin saatanasti että saa sitä ajatusmallia itse muutettua. Eikä ne sairaat ajatukset häviä välttämättä ikinä vaan ne jää takaraivoon jollain tasolla, mutta vaikka ne olisikin siellä loppelämän niin ei se tarkoita että mun pitäisi kuunnella niitä. Ne on vain ajatuksia. Mulle on sanottu esimerkiksi osastolla että koko loppuelämän mä tulen reagoimaan syömisillä stressiin tai isoihin muutoksiin ja syöminen tulee aina olemaan mun heikko kohtani. Mun mielestä ei noin saisi sanoa, ei ne voi tietää sitä että mä en ikinä tule paranemaan kokonaan. Ihan mahdollista toki on, että se on sellainen asia että se pysyy mun elämässä jollain tasolla mukana aina, varsinkin kun on vaikeaa, mutta mä uskon että voin parantua ainakin sen verran että se ei vaikuta mun käytökseen millään tavalla vaikka jossain takaraivossa olisikin.



Toinen asia on se, että mä olen tajunnut, että mun pitää oikeasti parantua itseni vuoksi, en mä voi parantua siksi, että muut on tyytyväisiä. Ei se toimi niin että yritän vaan tehdä elämän muille helpommaksi siten että esitän terveempää kuin olenkaan, annan tahallani vaikutelman että psyykkinen vointi vastaa toimintaa, eli syön näennäisen normaalisti ja teen kaikkeni ettei ahdistus näy ulospäin samalla kun suunnittelen lopettavani syömisen kokonaan ja kuihtuvani pois. En mä voittanut mitään sillä että valehtelin että ajatukset on terveempiä enkä halua alkaa laihduttamaan vaan haluan huolehtia itsestäni vaikkei niin ollut. Itselleni mä sillä hallaa tein eikä se mene loputtomiin läpi. Mä olen nyt tajunnut että mun on tehtävä töitä itseni takia ja tehtävä se nimenomaan itse, en mä pääse sairaista ajatuksista eroon antamalla muiden ottaa vastuun mun syömisistä. Tietenkin apu kannattaa ottaa vastaan mutta parantuminen on lopulta mun vastuulla, voin saada polilla tai terapiassa avaimet siihen mutta itse mä päätän haluanko tehdä töitä sen eteen että parannun, kukaan muu ei voi parantaa mua mun puolesta vaikka se olisikin mulle helpompaa. Ja olen tajunnut että en voi parantua pakenemalla ahdistusta ja ongelmia yleensäkään. Mun on pakko löytää se motivaatio itsestä eikä mistään ulkopuolisesta tekijästä, itse löytää ne syyt miksi kannattaa taistella, ei muiden antamat syyt kanna loputtomiin.





Mä halua parantua sen takia että voisin hyvin ja haluan opetella hyväksyä kehon normaalipainoisena, en halua viettää loppuelämääni sairaiden ajatusten kanssa tuntien olevani niiden vanki., haluan pitää itsestäni huolta syömällä hyvin;tarpeeksi ja terveellisesti. Ja haluan hyväksyä kehoni biologisessa normaalipainossa, missä ehkä tässä vaiheessa olen, vaikka sitä on niin helvetin vaikea myöntää. Painan suurinpiirtein sen verran kuin kolme  vuotta sitten kun aloin laihduttamaan. Ja vaikka tuntuu että syön ihan todella liikaa useimpina päivinä niin paino pysyy samoissa lukemissa, tai ei ole suuria muutoksia ollut kun olen harvoin vaa'alla käynyt. Paino on muutaman kilon suurempi kuin se oli viimeiset ajat lastenkodissa kun söin "normaalisti" ja nyt tajuan että en mä siis syönyt tarpeeksi vaan liian vähän usein vaikka silloin tuntui että syön ihan tarpeeksi tai jopa ihan liikaa. Kalorit pyöri 900-1200:n väillä yleensä  ja järjellä ajateltuna se ei ollut tarpeeksi mutta kun paino pysyi pari kiloa normaalin puolella niin ajattelin että syön tarpeeksi tai ihan liikaa. Tai en tiedä, jos söisin normaalisti niin tietenkin voi hyvin olla että paino tippuisi takaisin siihen lukemaan mutta en tiedä. Nyt syöminen ei ole vielä normaalia, siis säännöllistä ja riittävää ja perusterveellistä tai joka päivä suht samanlaista.  Sön mitä sattuu ja vähän milloin sattuu mutta on se paremmassa kunnossa kuin muutama kuukausi sitten, ei ole niin selkeitä ali- tai ylilyöntejä ja ruokavalio on yleisesti terveellisempi enkä elä päiviä pelkällä epäterveellisellä ruualla ja mahdollisesti oksenna montaa kertaa päivässä komepnsoidakseni sitä.




Musta tuntuu että julkaisen tän nyt ja jatkan toisessa postauksessa aiheesta koska en halua tästä liian pitkää. Asiaa on vielä vaikka kuinka paljon mutta en tähän nyt kaikkea kirjoita :)

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Huonosta itsetunnosta





Mä koen että mulla on huono itsetunto ja ajattelin tähän nyt vähän avata että miten se vaikuttaa käytännössä mun ajatuksiin ja tekoihin.

Itseviha. Mun ajatuksissa on lähes koko ajan se, että olen ruma ja lihava, lihavampi ja varsinkin rumempi kuin kukaan muu vastaantulija, muutenkin huonompi.  Häpeän itseäni ihan suunnattomasti. 
Mulla jää todella monet asiat tekemättä pelkästään noiden takia. En uskalla mennä esimerkiksi kavereiden kanssa baariin koska en voi pukea mitään kivaa päälle ja ahdistaa kun kaikki muut on niin kauniina. Yleensäkin kämpästä ulos lähteminen silloin kun ei olisi ihan pakko on aina hirveä taistelu ja vältänkin silloin itseni katsomista peilistä, varsinkin vartalon.
Enkä pysty pitämään mitään kivoja vaatteita kehoahdistuksen takia, en ole varmaan ikinä uskaltanut pitää juuri sitä mitä haluan, vaan välttelen kireitä vaatteita, varsinkin viimevuodet on ollut sitä ja tllä hetkellä se on pahempi kuin ikinä, en pysty pitämään muita kuin huppareita ja lökäreitä.
Kiinnitän ihan älyttömästi itsessäni kaupungilla huomiota siihen kuinka tyhmältä varmasti näytän ja kuvittelen että jokainen vastaantulija joka vilkaisee, katsoo sen takia koska olen näin ruma ja lihava. Mulla menee myös hirveästi energiaa siihen että välttelen peilaavien pintojen katsomista mahdollisimman paljon kaupungilla varsinkin. Ja kuinkakohan monta ahdistuskohtausta olen saanut kotona katsottuani peiliin? Kymmeniä ja kymmeniä. Osaisinpa pitää itseäni edes vähän samanarvoisena ulkonäön puolesta kuin muita mutten vain pysty siihen. 



Mun on vaikea pyytää mitään keneltäkään suoraan. Se on ollut ihan pienestä saakka. Pienenä jos jollain oli vaikka karkkia jota halusin, en pystynyt kysymään suoraan vaan sanoin katsoen käsiini (aika söpösti kyllä tavallaan) ”Minulla ei ole mitään kädessä” eli pyysin epäsuorasti (en siis itse muista mutta mulle on kerrottu). Enää en sentään noin kysy mutta monissa asioissa mun on mahdoton pyytää suoraan, koska ajattelen liikaa sitä mitä ne ajattelee siitä mun pyynnöstä. En kysy jos ajattelen että saan kieltävän vastauksen, kysyn vain jos olen suht varma että saan myönteisen vastauksen. En tiedä mikä tässäkin on, eihän sillä ole väliä vaikka saisinkin välillä kieltävän vastauksen. Mulle se on vaan niin vaikea paikka jotenkin. . Enkä myöskään pyydä jos siitä pyynnöstä tulee sen verran vaivaa että kuvittelen että se haittaa sitä henkilöä jolta kysyn.
Enkä kysy myöskään mitään jos ajattelen että sille henkilölle tulee jotenkin epämukava olo siitä kysymyksestä. Eli en kysy yleensä sellaisita asioista jotka edes saattaa olla vähän arkoja tai aiheuttaa jotain muistoja yms. 
Mutta teen sitä että vihjaan jotenkin epäsuorasti että se toinen osapuoli älyää kysyä jotain asiaa. Vähän sama kuin toi lapsena esitetty vihjaus siitä että haluan jotain. 

Ja mietin hirveästi sit että teenkö varmasti ”oikein” eli että onko sopivaa tehdä asiat tällä tavalla tai miten se toinen odottaa mun käyttäytyvän. Yksi esimerkki taas eiliseltä. Ajattelin lähettää S:lle viestin että miten se on töissä ensi viikolla jos tulisin käymään lastenkodissa silloin kun se on töissä. Mietin että uskallanko lähettää, mitä se ajattelee jos lähetän sen omaan numeroon viestin. Ja haluaako se ylipäätään että tulen käymään. . Ja sitten, laitanko hymiöitä vai en, mitä se ajattelee siitä. Ja muutenkin että millä tyylillä se lähettää viestejä, munhan pitäisi samalla tavalla. No, sain kirjotettua viestin ja sitten lähetettykin sen monen tunnin päästä ja pelkäsin vastausta älyttömästi. Mitä se ajattelee siitä viestistä, mitä se vastaa, entä jos se ei haluakaan nähdä mua muttei kehtaa sanoa sitä mulle? Se vastas sitten joskus tunnin päästä että ”Mooi:)))!! Olen illoissa keja to, aivan ihana nähdä sinua:)))” Hieman ihmettelin vastausta, olin iloinen tottakai, ja helpottunutkin, mutta hämmentynyt hymiöiden määrästä. Tarkoittaako se muka oikeasti tota? Vastasin siihen että ”Okei, jos tuun vaikka keskiviikkona sitten :)” niin se vastas vielä ett' ”Tosi kiva nähdä:))))” Tosi vaikea vaan uskoa että se muka olisi noin iloinen siitä että tuun käymään. Ja se itse antoi sen oman numeron ja on ollut iloinen kun soitan ja sanonut että mun pitää tulla käymään lastenkodissa kattomassa sitä jne. Mutta ei silti vaan voi uskoa kerralla, vaan mun pitää varmistaa se uudelleen ja uudelleen.

En uskalla riidellä oikeastaan kenenkään kanssa. En vanhempien, en kenenkään muunkaan aikuisen, en kavereiden. Teen kaikkeni jottei ketään suuttuisi, etten joudu riitelemään. En vaan jotenkin kestä sitä että muhun ollaan pettyneitä tai mulle ollaan vihaisia. Ja luulen että taustalla on hylkäämisen pelko, eli pelkään että mut jätetään jos teen jotain väärin että suututan tai loukkaan toista. Enkä ikinä sano mitään mistä en ole suht varma että tiedän miten toinen reagoi. Jätän sanomatta tai tekemättä jos en ole varma mitä saan vastaukseksi. Terapiassa se on huono juttu, jätän tosi monet asiat sanomatta koska pelkään miten se reagoi. Joko pelkään että se suuttuu tai reagoi jotenkin oudosti tai sitten en vain tiedä mitä se ajattelee siitä mitä olisin sanonut. Ihankun se ei olisi kuullut kaikenlaista, enkä saa terapiasta täyttä hyötyä jos jätän puolet asioista sanomatta. Ja ajattelen myös että jotkut asiat on sellaisia mitkä ei vaan kiinnosta sitä.

Ja vähän sivusinkin jo tätä aihetta, eli oon huomannut että mä oon sellanen, että tarvitsen koko ajan kavereilta ja muilta jotain todistusta siitä, että mä kelpaan ja että mun kanssa halutan olla yhteydessä jne. Mun on todella vaikea esimerkiksi kysyä kavereilta haluaako ne nähdä, koska en voi olla varma että ne haluaa ja pelkään että saan myöntävän vastauksen vain sen takia, ettei kehdata sanoa ei. Joten usein siinä käy niin että muiden täytyy enimmäkseen pitää muhun yhteyttä, joka on tietenkin tosi epäreilua ja vo tulla helposti sellanen olo että mua ei kiinnosta kun en ikinä itse ehdota, vaikkei ole siitä kyse todellakaan, vaan siitä että mä mietin liikaa mitä muut ajattelee musta. Enkä pidä itseäni muiden arvoisena ja aina pidän itseäni useiden kavereiden kohdalla sinä viimeisenä vaihtoehtona, eli mun kanssa ollaan kun ollaan epätoivoisia eikä ole muita vaihtoehtoja ja jos joku muu kysyy siltä kaverilta että ehtiikö se nähdä silloin kun mun kanssa on sovittu niin tietenkin mun tapaaminen perutaan sen toisen vuoksi. Ja mulle se on siis ihan itsestäänselvyys että muut menee mun edelle, enkä usko että kukaan haluaisi oikeasti tuhlata aikaansa muhun. Ja just vaikka viikonloput niin en ikinä edes mieti kavereiden näkemistä koska tiedän että niillä on parempia kavereita ja parempaa tekemistä. Ja esimerkiksi baari, jos haluaisinkin mennä niin en mä ketään kavereita usko saavani mukaan, kuka muka tuhlaa viikonloppuna aikaansa siihen että on mun kanssa baarissa? Ei kukaan.


Mun on vaikea olla oma itseni. Koko ajan tuntuu olevan joku rooli päällä, mietin että millanen mun kuuluu olla kenenkin seurassa ja miten toimia ja olla jne. Ja uusien ihmisten tapaaminen on ihan kamala koska en osaa olla luonnollisesti ja olen ihan tönkkö ja vaikutan varmasti tosi kylmältä ja välinpitämättömältä, kun oikeasti olen vain todella epävarma pidän itseäni huonompana kuin muut. Mun on hirveen vaikea olla jos nään kaveria ja siinä on sen kavereita ympärillä, mä oon niin epävarma sosiaalisesti että se on ihan kamala tilanne.  Mun kestää aika kauan että totun uusiin ihmisiin, en mä osaa tutustua tosta noin vain ja siksi tutustunkin tosi harvoin uusiin ihmisiin. Ja aina ne on ollut sellaisia tilanteita että ollaan jouduttu pakosta olemaan toisetemme seurassa paljon niin on ehtinyt tottua toisiin. Osasto, lastenkoti, peruskoulu... Siinä on ne paikat missä olen tutustumut ihmisiin. Niin ja blogimaailma. En missään muualla, ikinä. Ja olen oikeasti tosi huono tutustumaan niinkuin kunnolla, tuntuu että tiettyyn rajaan asti tutustun kehen vaan mutta paremmin vain tietynlaisiin ihmisiin ja siinä menee kauan. Tämänhetkisessä koulussa olen huomannut paremmin sen että en osaa kuin tiettyyn rajaan asti ja sitten tulee stoppi. Muut on keskenään koulun ulkopuolella tekemisissä mutta mä en, en voi kuvitellakaan että näin ”nopeasti” vaikka ollaanhan men oltu jo 2 kuukauta, ylikin. En vain uskalla jotenkin tutustua enempää, päästää lähemmäs. En osaa oikein selittää. Tai tarvitsen todella pitkän ajan, en päivälukiossakaan vuoden aikana tutustunut kehenkään. Tai okei, jättäydyin tahallani pois seurasta ahdistuksen vuoksi joten se tietenkin vaikutti..  Ja se on usein sitten muista kiinni kehen tutustun, toinen osapuoli on usein se joka ”tutustuu muhun” enkä mä siihen, tai siis toisen aloitteesta. Varmaan siinäkin on se että tarvitsen jonkun varmistuksen että mä kelpaan enkä itse pysty tungettelemaan väkisin.   

Siinä nyt varmaan pääpiirteittän oli ne isoimmat asiat. Oli taas ihan hyvä pohtia näitä asioita tältä kantilta niin tajusi itsekin vähän enemmän ehkä :)


keskiviikko 9. lokakuuta 2013

syömishäiriöstä sekä omasta edistymisestä sen suhteen + pieni oma teksti


Halusin nyt kirjoittaa omia ajatuksia syömishiriöstä toipumiseen liittyen ja toivon että se saisi edes vähäsen jotain ihmistä ajattelemaan ja mahtavinta olisi tietenkin jos siit olisi apua joillekin ketkä tän asian kanssa kamppailee! Tosin tästä nyt tulikin vain omaa edistymistä käsittelevä postaus, mutta on myös tulossa hieman erilainen:)

Mähän olen mennyt nyt aika hirveästi eteenpäin tän viimisen puolen vuoden aikana. Joo, syömishäiriö pääsi valloilleen alussa, mutta mä olen noussut sieltä ja uskallan sanoa että olen tällä hetkellä toipumisessa pidemmällä kuin ikinä. Blogin perusteella tulee huonompi käsitys, koska olen tänne tosiaan kertonut huonoista hetkistä ja sairaista ajatuksista ja teoista. Sairaat ajatukset eivät ole hävinneet kokonaan, mutta ne on pysyneet taustalla ja olen toiminut vasten niiden tahtoa jo lukemattomia kertoja ja voittanut ahdistuksen monta kertaa.

Polilla muutamat viime kerrat hoitaja on ollut todella iloinen mun toipumisesta ja toistaa joka kerta kuinka ylpeä on niistä askelista joita olen ottanut paranemiseen päin viime aikoina. Nyt myönnän että oli hyvä että jouduin ottamaan vastuun itse omista syömisistä, oli sen aikakin. Alku oli vaikeaa koska ikinä ennen en ollut saanut syödä miten huvittaa ja viimeiset vuodet on pidetty lastenkodissa huoli että syön suht tarpeeksi, ahdistuksesta ja sairaista ajatuksista välittämättä. Myönnän että lastenkodissa olisi pitänyt harjoitella sitä enemmän ja joudin itse harjoittelemaan kantapään kautta, mutta nyt on kriittisin vaihe ohi ja selvisin siitä itsekin.

Olen miettinyt tätä nykyistä tilannetta ja verranut sitä lastenkotiaikoihin ja voin sanoa että syöminen on monella tasolla paljon vapaampaa kuin ikinä lastenkotiaikoina. Viimeiset ajat lastenkodissa ajattelin, että olen melkein terve, pystynhän syömään normaalisti ja myös herkkuja. Mutta nyt huomaan etten ollut todellakaan terve vielä. Joka päivä jouduin taistelemaan itseäni ja ruokaa vastaan, ei ollut päivääkään ilman ruoka-ahdistusta ja sairaita ajatuksia. Pystyin syömään lämmintä ruokaa ja herkkuja välilllä, mutta silti oli koko ajan tietty kontrolli, kontrolloin määriä enkä syönyt nälän mukaan, vaan koko ajan mittarina toimi se, että otan sen verran että aikuiset on tyytyväisiä, ja määrät vaihteli sen mukaan kuka oli töissä. Lisää en ottanut ikinä. Eikun, korjaan. Joskus otin iltapalalla vaikka jugurtin tms,mutta todella harvoin ja useimmiten jonkun kehotuksesta.
En välittänyt jos jäi nälkä, sehän oli vain hyvä merkki ja usein tarkoitti sitä etten ollut syönyt ainakaan liikaa. Sen lisäksi söin rutiininomaisesti, aina sama aamu- ja iltapala ja jos oli iltapalalla tarjolla jotain muuta niin silti kävin keittiöstä hakemassa yhden ruisleipäviipaleen, muutos ahdisti enkä tiennyt tarkalleen kuinka paljon oli kaloreita muunlaisessa iltapalassa. Vaikken laskenutkaan hirveän usein kaikkia kaloreita yhteen niin silti piti aina laskea ainakin niiden annosten kalorit jotka pystyin tarkkaan laskemaan ja lämpimissä ruuissa aina arvioin sen vähän yläkanttiin, eli aina tiedostin ne kalorit kuitenkin ja yritn pitää mahdollisimman alhaisena.
Ennen useimpia aterioita tuli järkyttävä ahdistus kun joku tuli pyytämään syömään, vaikka olisi ollut kuinka kova nälkä ja olisin odottanut ruoka-aikaa. Sen lisäksi alkoi ahdistamaan jos jouduin syömään ennemmin tai myöhemmin kuin olis ollut ”oikea aika”, jos vaikka oli joku polikäynti tms että ruokailuväli lyheni tai venyi, tai jos jouduinkin syömään tavallaan kaksi ateriaa kerralla eli varastoon, se oli todella vaikeaa ja yritin kaikkeni luistaakseni niistä. Lastenkodissakaan en pystynyt menemään syömään vaikka olisi ollut se oikea aika, jos kukaan aikuinen ei tullut pyytämään tai hakemaan. Eli todellakin tarvitsin aina joltain luvan syömiseen ja jos kukaan ei tullut huomannut kelloa tai ajatteli että osaan huolehtia itsekin niin mietin koko ajan sitä että voinko jättää aterian väliin ilman että kukaan huomaa enkä senkään takia pystynyt ilman kehotusta syömään, paitsi ihan loppuaikoina oli ihan pakko välillä. Ja jossain vaiheessa heitin ruokaa roskiin lähes joka päivä. Haaveliin myös viimeiset 3 vuotta siitä hetkestä kun saisin itse päättää syömisistä ja kaksi viimeistä niistä erityisesti odotin  kuin kuuta nousevaa sitä hetkeä kun saisin rauhassa jatkaa laihduttamista. 

Tosta ehkä ymmärtää että en ollut vapaa syömishäiriöstä vaikka ulkopuolisen silmin söin normaalisti. Tosta pätkästä huomaan selkeästi kuinka hyvin olen parantunut. Olen joutunut opettelamaan kuuntelemaan kehoa ja syömään vaikka en olisi halunnut, keho on huutanut ruokaa ja olen vain jotenkin ohjautunut keittiöön tai kauppaan,ahdistuksesta huolimatta en ole pystynyt olemaan syömättä. Olen syönyt siis vaikken ole varsinaisesti antanut itselleni lupaa syödä.  Nykyään en tunne yleensä läheskään niin kovaa ahdistusta ennen ruokailua kuin ennen, usein en ollenkaan. Syömisen jälkeen vasta, tai sen aikana.
Olen syönyt ruoka-aineita joita en olisi puoli vuotta sitten pystynyt mitenkään yksinäni -ainakaan ilman oksentamista- syömään. Esimerkkinä pehmeä leipä. Tai söin aika alussa muutaman palasen ruisleipää mutta se jäi siihen. Mutta nyt olisiko ollut viime viikolla ostin paahtoleipää, levitettä ja kalkkunaleikettä ja söin muutaman palasen. Söin siis leipää, jota en edes lastenkotiaikoina pystynt syömään, pelottavaa kamalaa paahtoleipää.
  Enkä ole syönyt tiettyinä kellonaikoina vaan miten sattuu (mikä ei aina ole kyllä hyvä asia mutta you got the point). Enkä nykyään pysty vastustamaan nälkää samalla tavalla kuin lastenkodissa tai vaikka alkuaikoina täällä asuessani.. Terveesti ajateltuna se on hyvä juttu mutten voi olla ajattelematta sitä huonona asiana ja pitämättä itseäni sen takia todella huonona ja epäonnistuneena ”kyllä mä ennenkin pystyin”.

Myöskin kehoahdistus on iltaisin hävinnyt aika hyvin. Päivisin se on kyllä kovempi enkä pysty todellakaan vapaasti pitämään mitä vaatteita haluaisin vaan aina päälle valikoituu huppari ja kollarit ja jos laitan muuta ja eksyn peilin eteen niin itkuhan siinä viidessä sekunnissa tulee. Mutta, olen muutaman kerran joutunut tilanteen pakosta laittamaan muuta päälle ja olen päässyt ovesta ulos vaikka ahdistus onkin ollut melkein sietämätöntä. Ja kuitenkin, olen syönyt enkä lopettanut syömistä ja tosissan alkanut laihduttamaan. Mutta myönnän etten vielä osaa olla kauhean ylpeä siitä vaan nimenomaan pettynyt itseeni etten pysty olemaan päivääkään syömättä, päinvastoin nykyään tuntuu etten muuta teekään kotona kun syön. Yritän kuitenkin kovasti ajatella että se on hyvä merkki tällä hetkellä ja on vain vaihe, ja muutenkin parempi kuin syömättömyys. Veikkaan että painan nykyään joku 8 kiloa enemmän tällä hetkellä kuin kesällä kun painoin vähiten, eli ero on huomattava. Ja voin kertoa että ahdistaa ihan älyttömästi, mutta pääasia on se etten ole lähtenyt ihan tosissani siihen leikkiin mukaan että olen syömättä päiviä tai lopetan syömisen kokonaan, vaikka niitä ajatuksia tuleekin melkein päivittäin. Enkä oikeasti usko että pystyisin siihen enään vaikka kuinka yrittäisin. Olen tässä välillä yrittänyt mutta luovuttanut hetken päästä. Ja se on tsempannut syömään, että haluan välttää ne kamalat ahmimiskohtaukset jotka johtuu liian vähäisestä syömisestä, sekä sen jälkeisen ahdistuksen ja mahdollisen oksentamisen. Keho vaan toimii niin että se ottaa omansa takaisin, tai tekee ainakin kaikkensa sen eteen. Olen hävennyt ahmimista ihan tajuttomasti enkä vieläkään pysy siitä kunnolla puhumaan, mutta siihen on auttanut se hieman, että olen tajunnut että se ei tarkoita että olen ahnepaska ja huono syömishäiriöinen vaan se on luonnollinen kehon reaktio aliravitsemustilan uhatessa. En väitä että ahmimien johtuisi pelkästään siitä, tai on aina johtunut, vaan on ollut aikoja jolloin olen ahminut silkan pahan olon takia. Mutta olen tyytyväinen että ahmiminen on nyt kurissa eikä lähde käsistä samalla tavalla ja oksentaminenkin vähentynyt hurjasti. Pitäisi hyväksyä keho ja se, että sitä ei voi huijata ja sitä vastaan on turha taistella, se kostautuu ennemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella. Sitä taistelua ei vaan voi voittaa, jos ei halua kuolla.
 Takapakkeja tulee, varmasti useita, mutta ei anneta niiden lannistaa vaan noustaan ylös, pyyhitään pölyt ja yritetään uudestaan, eikö?:)  

Jotenkin tuli hyvä fiilis eilen polilla kun juteltiin syömisistä ja muista kuulumisista ja hoitaja sanoi että on tosi iloinen ja niin ylpeä musta ja huomaa kuinka kovasti olen yrittänyt ja mennyt eteenpäin ja olen ihan erilainen kuin ennen. Se sanoi myös että ihailee sitä voimaa jolla olen saanut muutokia aikaan ja kohdannut kaiken pelon ja ahdistuksen, ja vielä tehnyt tämän kaiken aivan itse. En tiedä miksi, mutta nyt alkoi ja itkettää, ja aloinkin itkeämään kun ajattelen sitä mitä se sanoi. Tuli tietenkin jotenkin kiva oli siitö että se on ylpeä musta, mutta myös ihan hirveän haikea olo, kun tajusin että kohta mun käynnit sitten loppuu siellä ja jouduntaas jättämään yhden auttajan taakse. Se tuntuu vaan niin pahalta, joka kerta kun joku ihminen josta pidän, katoaa mun elämästä  se tuntuu ihan hirveältä. Olen nyt jo miettinyt sitähetkeä kun terapia loppuu, kuinka hirveää siitä tulee kun olen käynyt siellä 200 kertaa ja se on auttanut mua hirveästi. Mitä mä sille sanon, miten mä sitten kiitän sitä? No ehkä mä koitan olla miettimättä sitä. 
Käynnit hoitajan luona polilla on muuttuneet viime kertoina aika paljon, ennen aika meni syömisten käsittelyyn ja se saattoi kestää tunninkin mutta nyt aikaa menee paljon enemmän muitten kuulumisten vaihtoon ja ihan muista asioista juttelemiseen ja käynnit kestää puolisen tuntia. Pelottaa se hetki kun se sanoo että pärjään omillani ja käynnit voidaan lopettaa. Tai kyllähän ne loppuu pian kuitenkin kun vanhenen. Mutta kuitenkin, tuntuu vaan pahalta kun kiinnyn tiettyihin ihmisiin. Fysioterapeutti oli poikkeus, sitä ei ole tullut ikävä ja olin täysin valmis lopettamaan käynnit siellä. Siitä ei tullut läheinen enkä ikinä tykännyt käydä siellä. mutta polilla oikeasti tykkään käydä nykyään ja tullaan ihan hyvin juttuun. 



Okei nyt lopetan ja kirjoitan vielä lisää toisessa postauksessa, olen tehnyt enemmänkin edistysaskelia muttei kukaan jaksa luke liian pitkää postausta. Ja toivon etten aiheuttanut kenellekään ahdistusta kertomalla niistä ei-niin-terveistä asioista mutta halusin osoittaa kuinka paljon olen edistynyt ajatuksissaja teoissa, ja sitten haluaisin tosiaan kirjoittaa vähän erityylisen syömiseen liittyvän postauksen joka ei käsittele samalla tavalla omaa syömistä, vaikka sivuaakin varmasti näitä aiheita. Ja sitten kirjoitan vielä postauksia lupa syödä -kirjasta, anteeksi etten ole saanut aikaiseski, mutta lupaan että niitä on vielä tulossa :)

Mulla on nyt joku kauhea into blogin päivittämiseen, oli todellakin hyvä päätös vaihtaa kirjoitustyyli toisenlaiseksi :) 

Niin ja asiasta toiseen, olen miettinyt jo kauan että haluan kokeilla kirjoittaa joitain lyhyitä novelleja, niin olisiko kiinnostusta lukea niitä?:) aloitin jo eilen kirjoittamaan, siitä tulisi kyllä moniosainen enkä ole suunnitellut sitä mitenkään mutta haluan kyllä tehdä siitä uskottavan ja mietn että voisin vaikka tänne jakaa sen, jos uskallan :) Okei, jaan vaikka nyt alun siitä mitä olen jo kirjoittanut jos siitä saisi vähän käsitystä mistä aiheesta kirjoitan, tämä ei ole siis mikään lopullinen versio.  Ja olisi kiva saada rehellistä palautetta, ei mitään kaunisteltua :) en voi kehittyä jos en saa niitä risuja. Enkä ole mikään kirjailija joten ei kannata odottaa liikoja :D


"Astun lannistuneesti huokaisten, omaan makuuni aivan liian aikaisin ovesta ulos. Taas kerran sain nukuttua todella vähän, painajaiset piinaavat joka ikinen yö.   Vastassa ulkona on kirpeä ja hieman sumuinen syysaamu, jossa hengitys nousee höyryävänä ja syksyiset lehdet kimaltelevat kosteudesta henkeäsalpaavan kauniina kaikissa mahdollisissa syksyn väreissä, mutta ajatukseni ovat niin tiiviisti muualla etten juurikaan kiinnitä huomiota ympäristööni. Vaikka katsoisinkin ympärilleni, en luultavasti näkisi mitään, en ainakaan mitään kaunista. Oman mielen sisäinen harmaus värittää kaiken muunkin samalla epätoivon sävyllä eikä syksyn värit näy niinkuin niiden kuuluisi, vaan näyttää siltä kuin katsoisin jonkin mustavalkolinssin takaa ja ihanat, kirkkaat värit ovat muuttuneet mustan ja harmaan eri sävyiksi.  Siltä koko maailmani nykyään näyttää, mustavalkoiselta, merkityksettömältä. Ennen rakastamani raikas aamun tuoksu on muuttunut epämiellyttäväksi ja tuo vain huonot muistot pintaan, vihaan syksyä, olen aina vihannut ja tulen aina vihaamaan. Eikun, enhän minä aina sitä ole vihannut, mutta se tuntuu siltä, en jaksa muistaa miltä se on ennen sitä kaikkea tuntunut. Tuntuu että aika ennen sitä kaikkea olisi kuin joltain muulta lainattua, en tunnista niitä muistoja enää omakseni.

lauantai 5. lokakuuta 2013

47 faktaa minusta

Joo päätin tehdä tylsyyttäni tällaisen kun itse tykkään lukea näitä :)

1.Olen pienenä ollut perussiisti ihminen mutta nykyään siisti kämppä on harvinaisuus eikä sekainen kämpää kiinnosta pahemmin. Tällä hetkellä ette halua nähdä missä kunnossa mun kämppä on, seriously.

2.Olin 6 vuotta oikomishoidossa, mun hampaat oli ala-asteella todella kamalat ja rumat ekä niistä vieläkään tykkää. 

3.Sain juuri vähän aikaa sitten luettua Harry potter -sarjan läpi ties monennetta kertaa. Enkä ikinä kyllästy. Olin pienenpänä kauhea lukutoukka mutten enää.

4.Millerit -leffa oli ihan paras.

5.Oon koukussa candy crush saagaan, mutta olen ihan paska siinä ja menee hermo helposti

6.En ole käynyt muissa maissa kuin ruotsissa, virossa ja unkarissa. Ensi kesänä olisi suunnitelmissa ottaa O:n kanssa äkkilähtö jonnekin lämpimään.

7.Haluan kissan. Ja koiran. Mutten välttämättä kerrostaloasuntoon mielellään.

8.Mulla menee OIKEASTI hermo mun nettiin joka on ihan saatanan paska, ei tällä pysty tekemään tyyliin mitään.

9.Haluaisin osata laulaa, ja soittaa pianoa. Lauleskenen hirveästi musiikin mukana, tykkään laulamisesta vaikken mikään erityisen hyvä siinä olekaan. En ikinä laulaisi pelkkän melodiaan.

10.Farmasia on sellainen ala joka mahdosllisesti kiinnostaa. Sosiaali- ja terveysala on epärealistinen haave, en usko että pystyisin siihen tällä sosiaalisuudella.

11.Tällä hetkellä telkkari on päällä ja sielä tulee joku karvinen -animaatioleffa :D

12.Torstaina oli ehkä turhin koulupäivä ikinä: aamulla katsottiin uutiset ja juteltiin niistä, sen jälkeen opettaja(joka on oikeasti ohjaaja mutta sijaisti koko päivän) kysyi kaikilta vuorollaan suosikkolastenohjelmansa pienenä ja sitten katsottiin aina jokaisen vastauksen jälkeen päitkä kyseisestä ohjelmasta. Sitten ruokailun jälkeen pidettin jonkunnäköinen levuraati, jokainen kirjoitta lapulle oman tän hetken lempparibiisinsä ja sen jälkeen kuunneltiin pätkä niistä youtubesta ja pisteytettiin ne. Aviciin wake me up voitti.

13.Kummisetä osti mulle v/h/s -nimisen kauhuleffan jonka pitäisi olla todella pelottava, innolla odotan katsomista :D

14.Mulla on tosi pienet kädet. Ja jalatkin on kokoa 36.

15.Syön purkkaa ihan liikaa

16.Inhoan yli kaiken lämpimiä kasviksiä, hyi.cTai vihaan monia ruokia :D Olen aika nirso, en tykkää mistään erikoisemmasta enkä monesta normaalistakaan asiasta.

17.Söin J:n synttäreillä sour cream & onion -sipsejä ilman suurta ahdistusta!!!!

18.Onnistuin hävittämään verkkpankin avainluvut ja tilasin uudet jonka jälkeen löysin vanhan pesukoneesta kun tyhjensin sitä, se oli ollut hupparin taskussa. En tainnut katsoa taskua, hups :D

19.Mun huulet on vitun rohtuneet aina.

20.Juon tällä hetkellä teetä jota ostin messuilta jossa oltiin koulun puolesta perjantaina eikä tä maistu kauheasti miltään. Tä on sellanen tikku josta tulee pienistä rei'istä sitä teetä.

21.Mulla on 7 sentin juurikasvu tällä hetkellä, kiva <3

22.J:n synttäreillä perjantaina yksi poika sanoi mua söpöksi ja meinasin revetä koska se kuulosti niin älyttömältä enkä vaan mitenkään voinut ottaa sitä tosissani. Ja se oli sitäpaitsi kännissä, en usko että se selvänä olisi sanonut mitään tuon tapaistakaan.

23.Kävin perjantaina ekaa kertaa alkossa kun ostin J:lle kuoharia lahjaksi. 

24.Oon tällä hetkellä vitun köyhä. Tiistaina saan rahaa ja sitten keskiviikkona heti hulluille päiville :D

25.Huomenna tulee kuluneeksi 5 vuotta äidin kuolemasta.

26.Menen tädin luo syyslomaksi, ekaa kertaa ikinä, aina olen käynyt jouluna ja kesälomalla.

27.Mulla on ihan kamala ääni, oikeasti.

28.Mulla on vihreät silmät joissa on pieniä ruskeita täpliä, niitä ei kyllä huomaa jossei katso tarkasti.

29.Löysin tällä viikolla ekaa kertaa ikinä itseltäni kaksihaaraisen.

30.Haluan lisää tatuointeja sekä useat korvareiät. Ärsyttää muuten että meni rustokoru umpeen, se maksoi vittu 45 euroa. Tragus mulla on vielä, enkä saa sitä alkuperäistä korua pois itse, pitäisi mennä liikkeeseen ottamaan se pois mutten ole kehdannut kun se on ollut jo puoltoista vuotta :D

31.Mä olen erittäin taitava hävittämään kaiken mahdollisen!

32.Astuin tänään korviksen piikin päälle ja se sattui. Kerran astuin 4 kertaa peräkkäin :D

33.En ole ikinä kunnolla ihastunut kehenkään enkä pysty kuvittelemaan että kukaan ikinä haluaisin seurustella mun kanssa enkä edes osaa haaveilla siitä.

34.Mua väsyttää ihan saatanasti tällä hetkellä

35.Mulla tulee usein verta nenästä, viimeksi eilen kun olin menossa nukkumaan, vähäsen vitutti kun väsytti.

36.Meinasin eilen mennä baariin ekaa kertaa mutten uskaltanutkaan.

37.Näin eilen J:n ekaa kertaa oikeasti vitun kännissä ja se oli huvittava näky.

38..House ja Greyn anatomia on suosikki tv-sarjoja. Olen myös koukussa rillit huurussa -sarjaan. (:D)

39.Mulla on tapana tallentaa kaheasti elokuvia bloxille mutten ikinä katso niitä. Enkä jaksa myöskään katsoa läheskään kaikkia ohjelmia jotka tallennan.

40. Mun menkat on kamalat, ennen ne on olleet niukat mutta nyt kaikkea muuta, entidä miksi ne yhtäkkiä muuttui näin paljon runsaammiksi. (joo kiinnostaa kaikkia)

41. Inhoan päällenaurettuja sarjoja. (nyt katson pokka pitää)

42.Vihaan mun kännykkää, se ei toimi kunnolla ja on ihan outo.

43.Mun tekee mieli muuttaa blogi taas julkiseksi mutten tiedä teenkö sen. Varmaan jossain vaiheessa :)

45.Oon vihdoin opetellut käyttämään kännykän bloglovinia vaikka se on ollut mulla jo monta kuukautta ja tykkään kyllä!

46. Mulla menee tän julkaisuun vitusti aikaa, pitää painaa ainakin 20 kerta julkaise-nappia koska netti on niin paska ettei se suostu julkaisemaan.(okei nyt yhdisin kännykän netin joka on hieman parempi, tähän pelkästään tän takia) " 
Viestisi tallentamisessa tai julkaisussa tapahtui virhe. Yritä myöhemmin uudelleen."

47.Mulla on tällä ihan vieressä 3 kauppaa ja 2 pizzeriaa :D sekä puolentoista metrin päässä ulko-ovesta kiinalainen ravintola.



Noniin en keksi enempää, olkaa hyvät :D

torstai 3. lokakuuta 2013

Pohdintaa voinnista ja blogista + pieni yllätys

Oon viimepäivinä miettinyt tätä blogia ja sitä, että kirjotan tänne yhä harvemmin. Ja olen myöskin miettinyt kovasti sitä, että meneekö mulla -monen vuoden masennuksen jälkeen- vihdoin hyvin? Voinko mä sanoa että mulle oikeasti kuuluu hyvää?


Omasta mielestä voin ihan rehellisesti, hymyillen sanoa että voin paremmin kuin yli kolmeen vuoteen. On niin outoa tajuta että mä ihan oikeasti parannun masennuksesta, vihdoin mä itse uskon siihen, enään se ei ole vain muiden suusta kuuluva lause ja tsemppaus joka omaan korvaan kuulostaa absurdilta. Enää en mieti koko aikaa että mä en ikinä tule paranemaan, ei tästä tule yhtään mitään. Mä oon nyt päättänyt yrittää muuttaa ajatuksia positiivisemmiksi koska sekin vaikuttaa hirveästi. Mitä on tapahtunut että mä olen alkanut uskomaan siihen itse?

Mä oon nyt laittanut merkille niitä asioita joista huomaan voinnin selvästi parantuneen. Mun on ollut yllättävän vaikea huomata niitä, tai pitää niitä merkityksellisinä. Mutta kyllä mä olen pikkuhiljaa huomannut että voin paremmin ja uskallan sanoakin sen ihan kunnolla, ilman takaraivossa kuiskivia epäilyksiä siitä että tä kuitenkin romahtaa vielä. Mä uskon ihan oikeasti että ei, tä ei enää romahda, alkupisteeseen ainakaan, ikinä. En väitä että loppuelämä sujuisi ilman vaikeita hetkiä, mutta olen aika varma siitä että enään vointi ei taannu vaikean masennuksen tasolle, pidemmäksi aikaa ainakaan, vaikka sattuisi mitä. Ja uskon että terapiasta saan niitä välineitä siihen, ja muutenkin elämässä pärjäämiseen.

Tällä hetkellä en koe masennusta enään mitenkään kauheasti elämä haittaavaksi tekijäksi. Nyt musta tuntuu että mun itsetunto, minäkuva ja identiteetti on niitä asioita joita pitää työstää, koska ne mun elämää haittaa kaikkein eniten selkeästi, ne vaikuttaa mun jokapäiväiseen elämään ja olen nyt selkeämmin huomannut sen, kun masennus hälvenee. Mutta terapiassahan mä olen juuri siksi. Olen huomannut että tuntuu jotenkin turhalta puhua terapiassa vaikka niistä vaikeimmista ajoista, tuntuu että olen käsitellyt niitä niin paljon blogin ja muiden ihmisten, ja terapeutinkin kanssa jo etten koe enän tarvetta puhua niistä terapiassa. Maanantaina me juuri puhuttiin niistä eikä yhtään tehnyt mieli ja tuli jopa vähän inhottava olo kun puhui niistä ja terapeutti totesi jotain että ”On se niin surullista että niin nuori ihminen haluaa kuolla niin kovasti” Tuli sellanen olo että en mä halua mitään sääliä siitä, se on mennyttä. Enkä mä enää onneksi halua enään kuolla niinkuin vaikka kaksi vuotta sitten, tai mun psyykkinen tila on ihan eri luokkaa kuin silloin,

Musta tuntuu että ihan nyt näinä viimeviikkoina oon muuttanut ajatusmalliani aika paljon ja muutenkin tuntuu että vointi on ihan viime viikkojen sisällä parantunut. Yksi esimerkki on nukkuminen, oon saanut vihdoin nukuttua aika normaalisti. Ilta-ahdistus on vähentynyt, enkä usko että on vain ketipinorien takia. Ja eron huomaa selkeästi, kyllähän jaksaa paljon paremmin 7-8 kuin 2-5 tunnin yöunilla. Ja ehkä nyt olen laittanut nyt paremminmerkille mutta oon ollut aika positiivinen, nauranut paljon ja ollut normaali. Tänään koulussa tajusin että hei, mähän kikatan jollekin ihan pienelle asialla ja aviciin wake me up -biisistä tulee hyvä fiilis ja hymyilen ja laulan muiden mukana ja olen iloinen.



Nyt tässä kirjottaessa tulee hyvä fiilis, hymyilen itsekseni kun tajuan kuinka paljon mun elämä on muuttunut vaikka viimeisen kahden vuoden sisällä, tässä tajuan itsekin sen muutoksen paremmin. Ja osaan oikeasti olla iloinen siitä. Tekee hyvä pysähtyä välillä miettimään tätä kaikkea kirjoittamalla. 

Nyt mun pitäisi jotenkin saada itseni uskomaan siihen, että mä ansaitsen hyvän olon, mä ansaitsen olla terve, ansaitsen elää. Ja sen jälkeen pitäisi alkaa uskomaan itseen ja opetella hyväksymään itsensä juuri tällaisena. Ja luopua niistä laihdutussuunnitelmista ja "kyllä mä vielä joskus" -ajattelusta. Mutta mä uskon että jos san itsetunnon parempaan päin niin opin hyväksymään myös kehoni :) Baby steps. 

Niin ja esimerkkinä nyt tässä tänään tapahtunut keskustelu J:n kanssa. Se kysyi että teenkö mitään huomenna illemmalla, ja vastasin että en (tietenkään...). No J pyysi mua sen synttäreille huomenna, ensin ollaan sen luona ja sitten lähetään jonnekin myöhemmin, jos haluan siis lähteä mukaan. Menin melkein paniikkiin siitä, tuli kauhea ahdistus että en mä helvetti voi kun siellä on muita ihmisiä, en vaan voi, hyi helvetti. No, vastasin sitten lopulta ympäripyöreästi "Noo öö nii emt:D"  ja sitten mietin hetken sitä mahdollisuutta että siellä olisi kivaa ja jopa vähän innostuinkin ajatuksesta ja sanoin että voin tulla ainakin käymään. 

En olisi varmaan ennen todellakaan mennyt uusien ihmisten pelossa mutta nyt päätin ajatella siitä positiivisesti ja uskaltaa tehdä jotain uutta. Siitähän voi tulla ihan kivaa eikä ne uudet ihmiset ole välttämättä ihan kamalia eikä kohtele ilkeästi. Ja tekee varmasti hyvää opetella vähän sosiaalisuutta ja uusiin ihmisiin tutustumista, en mä sitä muuta kun kokemalla opi!


Oon miettinyt tän blogin kirjoittamista. Oon ollut blogimaailmassa aika tarkalleen kolme vuotta ja kirjoitan nykyään harvemmin kuin ikinä ennen. Ja se kertoo mun mielestä jo voinnista koska ei ole ollut tarveta purkaa pahaa oloa tänne. 
Mutta en halua kuitenkaan vielä lopettaa kirjoittamista, vaan luulen että kirjoitustyyli muuttuu kun ei enään ole samalla tavalla pahaa oloa mitä purkaa. Ja muutenkin haluan muuttaa ajattelusmallia positiivisemmaksi enkä vain velloa niissä pahoissa päivissä ja hetkissä! :) Eli blogin sisältö tulee varmasti muuttumaan tästä eteenpäin! Enkä usko että postaan niin usein kuin aiemmin, eli siis tyyliin joka toinen päivä. Haluan myös keskittyä postauksien sisältöön enemmän ja vähän miettiä sisältöä tarkemmin :)















Ja sitten, 

päätin paljastaa naamani, osaksi ainakin. Jotenkin tuntui siltä. Näistä kuvista ei tule hirveää itseinhon aaltoa, vaikkakin nä vääristää, omasta mielestä oon oikeesti paljon paljon rumempi. 

Kuvat ei ole ihan uusia mutta kesällä otettuja.