Itsestä huolehtiminen tuhoamisen sijaan

Yksi iso muutos mikä mussa on tapahtunut on se, että mä oikeasti olen pikkuhiljaa alkanut välittämään omasta kehostani. Vuosien ajan halusin vain tuhota itseni ja kuihtua pois ja näyttää sairaalta ja lopettaa syömisen. Koska mä ansaitsen sen. Kun järjellä miettii, niin kuka ansaitsee olla nälkiintynyt ja sairas ja kuolla siihen? Tai sitten pilata kehonsa viiltelemällä? Ei ketään, ei yhtään ketään. Miksi ansaitsisi? Mikä ihme on sellainen asia, jonka takia sun pitäisi niin pahasti rangaista itseäsi? Luulen että monikaan ei siihen osaa mitään konkreettista vastata. Se on tunne, ajatus. Ei totuus. En väitä että en enää ajattelisi itse yhtään niin, mutta enää en koe pakottavaa tarvetta laihduttaa sairaalloiseen alipainoon.  Nyt mulla on isompi halu huolehtia kehosta kuin tuhota se, enää mulle ei ole se ja sama mitä haittoja aliravitsemuksesta tulee, nyt mua kiinnostaa kehon hyvinvointi enkä halua pilata kehoani koko loppuelämän ajaksi. Siitä seuraa pelkkää paskaa, ei mitään hyvää. Joo voin kuvitella että hyväksyn kehoni paremmin. Mutta for real, en tästä n.10 kiloa pienempänä hyväksynyt itseäni tän paremmin niin onko mikään luku hyvä? En mä enään saa mitään mielihyvää siitä että laihdun sen kustannuksella että muuten on kamala olo. Voin kuvitella että on hyvä olo kun vastustaa nälkää ja muutenkin saan enemmän kiksejä syömättömyydestä kuin oikeasta elämästä. Mutta hei, se on pelkkää sairasta kuvittelua, kaukana totuudesta. Ja voin kuvitella että juuri tällä kerralla ei käy niin, että syömättömyys kostautuu ahmimisella, nyt olen vahvempi. Mutta ei, sekään ei mene niin, se on nähty jo niin monta kertaa.

Enkä mä saa mitään hyvää siitä että vastustan kehoani, mieluummin pidän sitä ystävänä kuin vihollisena. Helpommin sanottu kun tehty mutta aion onnistua siinä! On vähän hankalaa yrittää elää itsensä kanssa jos on vain sodassa koko ajan. Jos aikoo elää, niin sitä pikemmin se rauha kannattaa itsensä kanssa tehdä. Mitä pidempään sitä jatkaa,sitä suuremmat vahingot siitä tulee. Ja se, että ajattelen että en ole käynyt ”pohjalla” vaan pitäis vielä kokea se. Mutta mikä se pohja sitten on? Sisätautiosasto, bmi 10, kuoleman läheltä liippaaminen, kuolema? Mulle riittää se että olin osastolla ja hetken nm-letkussa. 

Luulen että yksi iso vaikuttaja on myös se, ettei mulla ole tarvetta todistaa että mulla on paha olo, koska se oli pitkälti myös sitä. Polilla halusin aina että luku oli mahdollisimman pieni muunmuassa siksi, ettei mua oltais erehdytty luulemaan terveemmmäksi kuin olinkaan. Tiedän nyt hyvin että mua uskotaan painosta riippumatta, mutta myöskin vointi on parempi ettei ole niin paha olo enää että se pitäisi ilmaista syömättömyydellä.

Nykyään osaan myös olla tyytyväinen itseeni kun teen jonkun syömishäiriön tahdon vastaisen teon. Ennen olisin tuntenut suurta pettymystä ja ahdistusta ja vannonut etten tee sitä enää uudestaan. Nyt on toisin. Mulle tulee hyvä mieli kun teen jonkun asian terveellä tavalla vaikka olisin halunnut jättää tekemättä/tehdä toisin. Ja myös se, etten ajattele kuolevani tässä ihan piakkoin, saa ajattelemaan sitä että haluanko mä nyt tehdä keholleni mahdollisesti niin suurta vahinkoa ettei se ikinä korjaannu kokonaan? En. Sillon kun ei kiinnostanut että kuolenko siihen, en välittänyt niistä vahingoista, ne oli vaan hyviä juttuja. Mutta ei enää, todellakaan.  Nyt syömättömyyden sijaan haluaisin opetella syömään perusterveellisesti sekä säännöllisesti mutta kuitenkin aika vapaasti ja harrastaa liikuntaa ja sitä kautta muokata kehoa ja saada luottamusta siihen ja oppia hyväksymään sen. Siihen menee varmaan aikaa, mulla kuitenkin on vielä vahvasti tunne etten ansaitse hyvää oloa tai ruokaa enkä hyväksy kehoani. Mutta ei kaikki voi tapahtua kerralla, mä olen jo hirveästi mennyt kuitenkin eteenpäin :)

Nyt kun olen alkanut näitä asioita kirjoittamaan niin olen koko ajan paremmin tajunnut nä hyvät jutut. Tuntuu oikeastaan ihan hurjalta että näin lyhyessä ajassa ajatukset on muuttuneet monilta osilta melkeimpä päinvastaisiin suuntiin. Tänään oli verkosto syömishäiriöpolilla jonne tuli siis lääkäri, tukihenkilö ja sos.työntekijä. Hoitaja ei päässyt. Käynti meni hyvin, kaikki oli tosi tyytyväisiä ja iloisia ja oli kiva vaihteeksi puhua positiivisista asioista viimekerran huonojen puolisen sijasta. Ja lääkäri vakuutti että vaikka toipuminen on aika hyvällä mallilla niin ei mun käyntejä lopeteta ja se oli helpottava kuulla, hieman pelkäsin sitä, mutta onneksi saan jatkaa käyntejä, kyllä mä koen ne hyödyllisiksi ja tarpeellisiksi kun olen vihdoin hoitajaan oppinut luottamaan. Mun mielestä niistä hyvistä jutuista on ihan yhtä tärkeä puhua kuin huonoistakin. 

Käyntejä haervennettiin hieman mutta ei liikaa, käyn jatkossa n. kerran kuukaudessa enkä kolmen viikon välein.

Mulla oli eilen ravitsemusterapeutin käynti ja sekin meni tosi hyvin, oli tosi paljon juttua ja puhuinkin varmaan enemmän kuin ikinä ennen. Sekin oli tositosi iloinen ja tyytyväinen että on tapahtunut hirveä muutos syyskuun alusta. Päätettiin myös että seuraava kerta on sitten oikeasti se viimeinen. Harmittaa tosi paljon mutta tiedän että en enää hyödy niistä käynneistä samalla tavalla kun olen toipumassa niin hyvin ja kuitenkin mulla on ne tiedot jossain aivoissa miten kuuluu syödä jne. Mutta oon vaan tykännyt käydä tuolla ja ollaan tunnettu sitten maaliskuussa yli kaksi ja puoli vuotta niin on se tosi haikeaa lopettaa käynnit. Mutta vaikka kuinka haluaisinkin jatkaa käyntejä loputtomiin, niin tiedän ettei se mene niin. Ja nyt koen olevani jollain tavalla valmis lopettamaan käynnit, on tullut jonkinlainen luottamus siihen että mä pärjään kyllä jatkossa vaikken kävisikään siellä, en tarvitse niin paljoa varsinaista ravitsemuksellista ohjausta,ja saanhan sitä tarvittaessa myös sh-polilta. Oli mulla kyllä eilisen hirveä olo siitä että käynnit rav.terapeutilla loppuu ja nyttenkin itkettää kun ajattelen sitä. En halua. Mutta turha siitä on nyt valittaa, hvähän se on että en tarvitse niitä käyntejä. Ja siinä myös huomasin edistyksen kun se katsoi millon nähtiin ekan kerran ja syynä oli "Nenämahaletkun tarpeen arviointi" Huhhuh, ei ihan olla samassa tilanteessa enää, onneksi. Ensi kerralla toivottavasti varmasti nähdään ihan eri merkeissä ;)

/BLOGI ON TAAS JULKINEN. En tiedä näkyykö uuset postaukset hallintapaneelissa tai bloglovinissa mutta jos ei näy niin liittykää uudestaan lukijoiksi :)