Parantumismotivaatio (osa 1)

Mä voin oikeastaan vasta nyt sanoa rehellisesti että mulla on motivaatiota parantua sekä masennuksesta että syömishäiriöstä, etenkin jälkimmäisestä.
Mulla on ekaa kertaa sellainen olo, että haluan parantua itseni takia, en muiden. Tähän asti se on ollut sitä että olen yrittänyt esimerkiksi syömishäiriöstä parantua muiden takia, tai näyttää terveeltä siksi että muut luulisi että olen terve ja samalla mielessäni suunnitellut laihduttamista ja yrittänyt sitä lastenkodissakin.
Eilen mietin juuri syömishäiriötä illalla sängyssä ja tajusin että mä en enään halua kuihduttaa itseäni, en halua kiduttaa mieltäni ja kehoani vaan opetella elämään normaalisti ja mieluumin muokata kehoa liikkumalla ja syömällä oikeasti terveellisesti.

Musta tuntuu että yksin muuttaminen oli oikeasti hyvä juttu syömisten kanssa koska lastenkodissa mun ei tarvinnut tehdä parantumisen eteen töitä, koska saatoin antaa vastuun syömisestä muille eikä tarvinnut itse kamppailla niin paljon sen tunteen kanssa että en ansaitse syödä. Joo, siellä söin suht tapeeksi ja terveellisemmin kuin täällä mutta kotona mun on ollut pakko tehdä töitä parantumisen eteen, mun on ollut pakko syödä tai olisin jo kuollut. On ollut pakko kohdata se ahdistus vaikkei olisi halunnut ja syödä vaikka kuinka olisi ollut olo että mun ei kuulu syödä ja mun kuuluu vaan lopettaa syöminen kokonaan. Olen liian monta kertaa jo todistanut että syömättömyys johtaa mulla jossain kohtaa ahmimiseen vaikka kuinka yrittäisin sitä välttää, ainoa keino sen välttämiseen on mulla riittävä syöminen. Mun on kotona ollut pakko opetella kuuntelemaan kehoa, lastenkodissa sitä en tehnyt vaan annoskoot määräsi aikuiset. Nyt kukaan ei ole pyytämässä syömään tai hyväksymässä annoskokoja, mun pitää ottaa siitä itse vastuu.
 Mä oon psyykkisesti paljon lähempänä toipumista kuin lastenkodissa, jos asuisin siellä vielä niin olisin varmaankin samassa tilanteessa kuin silloinkin. Söisin koska on pakko ja suunnittelisin sitä että lopetan syömisen kokonaan kun pääsen omilleni.

Nyt kotona olen saanut edetä itselle sopivaan tahtiin mikä varmasti johtaa pysyvämpiin tuloksiin kuin pakkosyöttäminen, tietenkin sillä edellytyksellä että teen toipumisen eteen töitä ja sillä että on fyysisesti suht hyvässä kunnossa. Oon saanut muutamia oivalluksia jotka on auttanut varmasti myös hirveästi. Vaikka oon tiennyt monet asiat jo kauan niin nyt olen oikeasti vasta sisältänyt ne omalla kohdalla. Esimerkiksi sen, että syömishäiriöstä toipuminen ei tarkoita ainakaan aluksi sitä, että ne sairaat ajatukset vaan lähtee pois ja olen terve. Vaan sitä, että mä opin olemaan välittämättä niistä enkä kuuntele niitä vaikka ne kuinka tuntuisi paremmalta vaihtoehdolta. Vaikka olen tuonkin tiennyt niin silti olen jollain tavalla odottanut jotain ihmeparantumista, että ne ajatukset vain häviää yhtäkkiä jonnekin itsestään, mutta ei se mene niin, vaan oikeasti pitää itse tehdä töitä niin saatanasti että saa sitä ajatusmallia itse muutettua. Eikä ne sairaat ajatukset häviä välttämättä ikinä vaan ne jää takaraivoon jollain tasolla, mutta vaikka ne olisikin siellä loppelämän niin ei se tarkoita että mun pitäisi kuunnella niitä. Ne on vain ajatuksia. Mulle on sanottu esimerkiksi osastolla että koko loppuelämän mä tulen reagoimaan syömisillä stressiin tai isoihin muutoksiin ja syöminen tulee aina olemaan mun heikko kohtani. Mun mielestä ei noin saisi sanoa, ei ne voi tietää sitä että mä en ikinä tule paranemaan kokonaan. Ihan mahdollista toki on, että se on sellainen asia että se pysyy mun elämässä jollain tasolla mukana aina, varsinkin kun on vaikeaa, mutta mä uskon että voin parantua ainakin sen verran että se ei vaikuta mun käytökseen millään tavalla vaikka jossain takaraivossa olisikin.

Toinen asia on se, että mä olen tajunnut, että mun pitää oikeasti parantua itseni vuoksi, en mä voi parantua siksi, että muut on tyytyväisiä. Ei se toimi niin että yritän vaan tehdä elämän muille helpommaksi siten että esitän terveempää kuin olenkaan, annan tahallani vaikutelman että psyykkinen vointi vastaa toimintaa, eli syön näennäisen normaalisti ja teen kaikkeni ettei ahdistus näy ulospäin samalla kun suunnittelen lopettavani syömisen kokonaan ja kuihtuvani pois. En mä voittanut mitään sillä että valehtelin että ajatukset on terveempiä enkä halua alkaa laihduttamaan vaan haluan huolehtia itsestäni vaikkei niin ollut. Itselleni mä sillä hallaa tein eikä se mene loputtomiin läpi. Mä olen nyt tajunnut että mun on tehtävä töitä itseni takia ja tehtävä se nimenomaan itse, en mä pääse sairaista ajatuksista eroon antamalla muiden ottaa vastuun mun syömisistä. Tietenkin apu kannattaa ottaa vastaan mutta parantuminen on lopulta mun vastuulla, voin saada polilla tai terapiassa avaimet siihen mutta itse mä päätän haluanko tehdä töitä sen eteen että parannun, kukaan muu ei voi parantaa mua mun puolesta vaikka se olisikin mulle helpompaa. Ja olen tajunnut että en voi parantua pakenemalla ahdistusta ja ongelmia yleensäkään. Mun on pakko löytää se motivaatio itsestä eikä mistään ulkopuolisesta tekijästä, itse löytää ne syyt miksi kannattaa taistella, ei muiden antamat syyt kanna loputtomiin.

Mä halua parantua sen takia että voisin hyvin ja haluan opetella hyväksyä kehon normaalipainoisena, en halua viettää loppuelämääni sairaiden ajatusten kanssa tuntien olevani niiden vanki., haluan pitää itsestäni huolta syömällä hyvin;tarpeeksi ja terveellisesti. Ja haluan hyväksyä kehoni biologisessa normaalipainossa, missä ehkä tässä vaiheessa olen, vaikka sitä on niin helvetin vaikea myöntää. Painan suurinpiirtein sen verran kuin kolme  vuotta sitten kun aloin laihduttamaan. Ja vaikka tuntuu että syön ihan todella liikaa useimpina päivinä niin paino pysyy samoissa lukemissa, tai ei ole suuria muutoksia ollut kun olen harvoin vaa'alla käynyt. Paino on muutaman kilon suurempi kuin se oli viimeiset ajat lastenkodissa kun söin "normaalisti" ja nyt tajuan että en mä siis syönyt tarpeeksi vaan liian vähän usein vaikka silloin tuntui että syön ihan tarpeeksi tai jopa ihan liikaa. Kalorit pyöri 900-1200:n väillä yleensä  ja järjellä ajateltuna se ei ollut tarpeeksi mutta kun paino pysyi pari kiloa normaalin puolella niin ajattelin että syön tarpeeksi tai ihan liikaa. Tai en tiedä, jos söisin normaalisti niin tietenkin voi hyvin olla että paino tippuisi takaisin siihen lukemaan mutta en tiedä. Nyt syöminen ei ole vielä normaalia, siis säännöllistä ja riittävää ja perusterveellistä tai joka päivä suht samanlaista.  Sön mitä sattuu ja vähän milloin sattuu mutta on se paremmassa kunnossa kuin muutama kuukausi sitten, ei ole niin selkeitä ali- tai ylilyöntejä ja ruokavalio on yleisesti terveellisempi enkä elä päiviä pelkällä epäterveellisellä ruualla ja mahdollisesti oksenna montaa kertaa päivässä komepnsoidakseni sitä.

Musta tuntuu että julkaisen tän nyt ja jatkan toisessa postauksessa aiheesta koska en halua tästä liian pitkää. Asiaa on vielä vaikka kuinka paljon mutta en tähän nyt kaikkea kirjoita :)