lauantai 21. maaliskuuta 2015

Tä menee niille joil on paha olla kun elämä lyö sata-nolla

Huh kun viimepostauksesta on paljon aikaa, melkeen 2 kuukautta! Ei mun elämässä tapahdu mitään kummempia, koulua ja kavereita.
Ajatttelin nyt kuitenkin tulla jotakin kirjoittmaan,

Mulle kuuluu ihan hyvää tällä hetkellä. Itseasiassa parempaa kun vähään aikaan. Ahdistuksen kanssa kun on ollut vähän ongelmia. Nyt ei ole ahdistanut useinkaan, tosi harvoin ahdistaa kovasti.
Mieliala on ollut ihan hyvä ja muutenkin elämä menee ihan jees,

Itseasiassa musta tuntuu että mun masennus on oikeasti hävinnyt. Mä voin nyt varmaankin sanoa että olen ainakin lähes täysin parantunut masennuksesta. Mieliala on ihan normaali, välillä vähän ahdistaa muttei varsinaisesti masenna. En mä koe olevani enää masentunut. 

Ette tiedäkään miten ihana toi lause oli kirjottaa! Mä olen sen verran kauan ollut masentunut ja luullut etten koskaan tule parantumaan ja nyt huomaan etten olekaan enää masentunut omasta mielestäni, En tiedä tuleeko mulle vielä masennusjaksoja, että onko tämä vain joku vaihe kun ei masenna. Mutta mä kyllä luulen ettei niitä takapakkeja ainakaan niin rajuina tule, Tietenkin jos jotain tapahtuu mutta jos ei tapahdu niin mä luulen että mieliala pystyy normaalina.

Mä en voi edes verrrata itseäni siihen mitä olin kun masennus oli pahimmillaan. Mun ajatusmaailma oli silloin täysin erilainen kun nykyään. Nykyään ajattelen normaaleja asioita, en ajattele kuolemaa tai yleensäkään masennusta, Koska sitä ei ole. Mulla ei ole enää mitään hätää. En halua kuolla. En aio tappaa itseäni. En ajattele itsestäni enää niin negatiivisesti. En esimerkiksi halua pilata kehoani viiltelemällä tai syömättömyydellä sen takia että vihaan itseäni. Olen miljoona kertaa sosiaalisempi kuin pahimpina aikoina. En silloin pitänyt mitään yhteyttä kavereihin, se vei voimia ja olin varma ettei kukaan mun kanssa halua olla. Nyt on täysin toinen tilanne. Pystyn ja haluan ottaa kavereihin yhteyttä ja nähdä niitä useampana päivänä viikossa kun ennen näin max. kerran kaksi kuukaudessa lastenkodin ulkopuolella kavereita ja sekin vei voimia. Nykyään päinvastoin saan voimaa kavereista ja elämä olisi paljon tylsempä ilman kaikkia ystäviä ja kavereita.

Teen nykyään normaaleja asioita kun ennen istuin vain huoneessani koneella tekemättä mitään muuta. Jaksan olla koko päivän menossa kun ennen yksi asia päivässä oli jo melkein liikaa. Jaksan käydä koulussa eikä se vie voimia. Vielä kaksi vuotta sitten kolme kurssia lukiossa oli liikaa. Nykyään jaksan kaheksan tunnin koulupäivät ihan niin kuin muutkin. Olen väsynyt mutten sen enenpää kuin muutkaan. Saan koulustakin voimaa koska siellä on kiva olla ja pidän siellä opiskelusta ihan oikeasti ja luokkakin on tosi kiva.

Mikköhän mulla on ollut se asia joka on auttanut toipumisessa eniten? En osaa sanoa, mutta osaan muutaman asian sanoa jotka on varmasti auttanut: Terapia, kaverit ja elämän normalisoituminen.  Mutta myös se, että olen saanut ottaa rennommin kun on tarvinnut. Esimerkiksi viime vuoden koulu oli todella hyvä toipumisen kannalta koska ei tarvinnut ottaa paineita koulusta. Mutta toisaaalta tänhetkinenkin koulu on auttanut kunn olen löytänyt kiinnostavan alan ja aamulla on kiva herätä kouluun. Jaksan tehdä kaikki raportit ja kaikki koska tykkään opiskella Vielä reilu vuosi sitten se kuulosti aika utopistiselta mutta nyt se on totta.

En osaa sanoa kellekään, miten parantua mutta voin antaa muutaman neuvon: Lepää kun tarvitset lepoa. Sairasloma, osasto, mikä vaan sopii itselle. Sei ei auta ketään että joutuu käyttämään kaikki voimat vaikka kouluun jos niitä ei ole. Ja kaverit, älä päästä niistä irti. Yritä pitää yhteyttä koska mulla on auttanut kaverit hirveästi. Ja keksi mieluista tekemistä; Ei tee hyvää vain olla kotona kuukaudesta toiseen tekemättä mitään. Esimerkiksi erilaiset ryhmät, tai jotain mitä nyt omalla kotikunnallasi on. Kiinnostava tekeminen auttaa kuntoutumisessa ihan älyttömästi, niinkuin mulla nyt tämä koulu. Ja jutteluapu: Ilman terapiaa en olisi tässä kunnossa.
Ja olkaa rehellisiä kavereille, ette kuole jos olette rehellisiä, saatatte päinvastoin yllättyä kun kerrotte rehellisesti mitä kuuluu. Mä oon saanut apua kavereilta kun olen rehellisesti kertonut vaikeistakin asioista. Se helpottaa hirveästi kun ei tarvitse salailla ja saa puhua kun jokin painaa mieltä.

Onko joillain teistö jotain vinkkejä toipumiseen, mikä on itsellä auttanut? :)