lauantai 26. tammikuuta 2013

Iloista asiaa iskästä ja paljon muuta ajatuksenvirtaa

Uskalsin tänään alkaa puhumaan iskälle kun se oli facebookissa samaan aikaan online. Se on aika useestikin mutten vaan saa sanottua moi, eikä sekään oo alottanu keskustelua ties millon viimeks.
 Mutta nyt sanoin ja se vastas. Ja sano että se oli ollu yötä myöten töissä ni ei ollu ehtiny soittaa. Se tarkoittaa että se ei ollutkaan mun syy ehkä? Ja sitten se kysy että millon tuun käymään että tuunko vaikka huomenna jo. Yleensä oon käyny aina sunnuntaisin, kun pienestä saakka on ollut niin että lauantai on ollut äidin päivä ja sunnuntai isän ja se on vaan jäänyt. Lupasin sitten että tuun huomenna käymään. Kyl siinä vähän pirityi kieltämättä. On jotain mitä nyt odottaa. Ja on iskääkin kiva nähä näin puolen vuoden tauon jälkeen.

Joo nyt tulee vanhan kertausta, anteeksi, tuntuu et oon kirjottanu nistäki asioist monta kertaa. Ja aihe siirtyy pikkuhiljaa ihan toiseen, en vaan osaa lopettaa kirjottamista ajoissa:D
Tä meno on oikeesti ihan outoo, saattaa tulla ihan älyttömän pitkiä taukoja ja sit yhtäkii jatkuu niinku ei mitää ois ollu välissä. Pisin oli 2 vuotta. Se lähti siitä kun se eros sen aikasesta naisystävästä. Se ei oo ikinä osannut yksin pitää yhteyttä. Ja sit se kynnys vaan kasvo ja kasvo kunnes täältä sitten johtaja sai sen kiinni ja kertoi mun sen hetkisestä tilanteesta, kun siis jouduin osastolle 2011 kesällä. Sit se tuli sinne kattomaan muutaman kerran eikä sit sen jälkeen nähty kun pääsin pois ennenkun sitten kun jouduin uudestaan osastolle puolen vuoden päästä. Mut sen jälken pidettiin sitten useemmin yhteyttä ja kävinkin melkein joka sunnuntai sen luona. Syynä oli sekin että se muutti sen exän kanssa samaan kämppään pakon edestä. Ja ne ei siis oo seurustellu moneen vuoteen enää, ne on ihan ystäviä. Mutta se nainen sitten hoiti sen yhteydenpidon pääosin. Ja siis hänen takiaan mun vanhemmat eros sillon kun olin 3 ja olivat siten 8 vuotta yhdessä. Ja mun vanhemmat asui viereisissä rapuissa monta vuotta, ei ollu varmaan helppo äidinkään kattoa noin vierestä, taino ei varmaan kummallekaan ollu mukava aina, mä en nähny niitä varmaan kun tyyliin kerran kaks yhessä sen jälkeen,  tai mitä mä muistan, mutta hyvä se oli mulle että oli molemmat vanhemmat lähellä. Ja ne riiteli kyllä ihan saakelisti, melkeen joka viikko kun kävin niin jotain kränää oli aina. Ja syynä varmasti sekin että molemmat joi/juo. Mutta nyt ne tulee kai paremmin toimeen ystävinä. Mutta vähän oon ihmetelly välillä miksei se nainen oo mitään myöskään pitäny yhteyttä mut no entiedä ehkä sillä on menny huonosti itellä, silläkin on masennusta ja muuta.
Eikä se sen homma pitäiskään olla, ja sillä on ihan omakin tytär joka asuu myös lastenkodissa, me ei tultu pienenä mitenkään hyvin toimeen, eikä se tullut iskänkään kanssa. Sukuvika?:D se puri mua aina kun en suostunu tekemään mitä se halus, se oli siis mua 2 vuotta nuorempi. Mutta sen kahen vuoden tauon jälkeen kun ei nähty se on muuttunu ihan hirveesti, ihan eri tyttö. Ja lastenkotiin meneminen oli tosi hyväksi sille varmasti, kotitilanne sai sillä aikaan kaikennäköstä oireilua ihan ymmärrettävistä syistä. Joo mitä hittoa mä tässä selitän? alkaa menemään ohi aiheen. En tiä mikä oli pointti. Tai siis niin meijän yhteydenpito iskän kanssa on aika outoa välillä. Mutta mä oon tottunu siihen. Ja kyllä meillä silleen on hyvät välit, tullaan ihan hyvin toimeen ja näin. Tainojoo en mä sille uskalla suuttua tai mitään, ei niin läheisiä kuitenkaan olla.

 Tä on outoa mutta kummisedälle uskallan sanoa vastaan ja näyttää jos ärsyttää, se on ainoo lähienen ihminen kenelle pystyn tällasia tunteita näyttämään. Vanhemmille en oo osannut tai uskaltanut ainakaan lastenkotiin muuttamisen jälkeen. Enkä usko että se siinä kohta yhtäkkiä täysin muuttui, oli sitä pakko olla jossain muotoa ennenkin sitä, lievempänä ehkä joo mutta kuitenkin. Kun kyllä mä etäänntyin varmasti vanhemmista pikkuhiljaa mutta ne tunnelukot oli tajuttoman vahvana silloin kun tulin tänne (en näyttänyt mitään tunteita) niin ei tullut varmastikaan huostaanotosta pelkästään.
Eikä ne oo tähän mennessä kokonaan hävinnyt todellakaan, mutta terapia auttoi silloin kyllä ihan hirveesti (uusille lukijoille, niin olin jo 2004-2008 terapiassa 4 vuotta , 9-13v). Enkä osaa näyttää myöskään positiivisia tunteita, ääripäät puuttuu multa kokonaan. Pystyn nauramaan joo joissain tilanteissa mutta on myöskin tilanteita/asioita joista en pysty näyttämään edes positiivisia tunteita. Oon nyt jotenki tullut siitä tietosemmaksi tässä, oon miettiny sitä paljon enemmän. Mutta toivottavasti nyt terapia aukaisisi loput lukot. En tiedä saako niitä kaikkia auki ikinä mutta kuitenkin. Ja kun niiden tuntemisessakin on ongelmia, en osaa näyttää tunteita senkään takia koska en tunne niitä. Enkä tunnista myöskään, siinä osasyy. Ärsyttää nää. Miks nä asiat niin helvetin vaikeeta? Toivon että terapia auttaa. Siinä on ehtona vaan se että oikeasti pystyn kaikesta puhumaan, en tarkota pelkästään näitä asioita vaikkei me näistäkään olla mitään vielä puhuttu. Mä en vaan osaa vaihtaa aihetta itse vaikka niinhän pitäis tehdä. Tai varsinkaan näihin asioihin. No kyllä mä vielä opin:) Tuntuu vaan että se 45 minuuttia on niin lyhyt aika kun puolet ajasta menee kuulumisiin tai niihin liittyviin asoihin eikä olla lapsuudesta pitkään aikaan puhuttu tai mistään muusta kun kuulumisista ja koulusta ja muutosta ja syömisestä. Siinä ne kaikki aiheet nykyään. Tai kyllä me joku kerta puhuttiin mun luottamisesta tai siitä etten osaa luottaa. Mutta siis niin.

Joo huhhuh kun tulikin off topic -tekstiä.  No aloin vaan kirjottamaan. Ja näitä nyt oon miettiny enemmän. Ja tä on mun tapa käsitellä asioita, yks niistä. Toivottavsti joitakin sentään kiinnostaa..

Nyt oon opetellut puhumaan mun psyykkisiin ongelmiin liittyvistä asioista enemmän vaikka häpeän näitä enkä osaa puhua kuin ihmisille joiden tiedän varmasti ymmärtävän. Ja oon huomannut että kyllä ihmiset on ymmärtäväisiä eikä tuomitse tai vähättele tai kyseenalaista näitä asioita.  Ei näitä tarvitse hävetä, me ei olla syyllisiä näihin ongelmiin, ei me olla syyllisiä pahaan oloon. Ei kukaan pysty mitenkään sairastuttamaan itseään masennukseen tahallaan. Tänään mun piti täyttää dosetti ja täällä on vaan uusia työntekijöitä toiselta puolelta ketä en tunne, toisenkin näin tänään vasta ekaa kertaa kunnolla ja vähän tutustuin. Ja sen kanssa menin täyttämään dosetin, ihmisen joka ei tiennyt mitään mun ongelmista. Ahdisti ja hävetti ottaa sieltä kaapista lamictalin, seroquelin ja jopa melatoniinien pakkaukset. Ja se ymmärsikin tosi hyvin, kyseli vaan kuinka kauan oon seoroquelia käyttänyt ja vaikuttaako se väsyttävästi muhun. Se ei kyseenalaistanut mun ongelmia, ei alkanut ihmettelemään miten mulla voi olla ongelmia kun vaikutan kuitenkin normaalilta päällisin puolin ja oli tosi ymmärtäväinen. Ja sanoi että ymmärtää kyllä näitä asioita ja tietää psyykelääkkeistä tosi paljon ja näin. Just tollaset sanat saa luottamaan siihen ihmiseen ja rentoutumaan seurassa edes jonkun verran, se on varmasti muillakin. Ja kerroin syömisestäkin, se tuli ilmi kyllä sitä kautta että se ravitsemusterapeutti soitti tänne kun se siirsi sitä mun aikaa ja toi hoitaja vastas puhelimeen. Ja oli se ymmärtäväinen siinäkin kohtaa ja tuntu vähän pelästyvän mun muuttoakin siltä osin kunnes sanoin että mulla on tiiviit kontaktit moneen paikkaan, tarpeen mukaan.
Nyt mä ehkä opin että ei mun tarvitse niin paljon pelätä sitä että joku saa tietää mun ongelmista. Toi oli varmasti tarpeellinen kokemus mulle ja teki hyvää. Kyllä tä tästä:) Luulen että terapia on jo jotenkin auttanut näissä luottamusasioissa kun mietin sitä yökköäkin kuinka mä kerroin samana iltana sille mun ongelmista kun oltiin juteltuu luottamisesta ja muusta, ja edellisellä käynnilläkin.

Noniin nyt lopetan tän kirjottamisen vihdoin:D Pitää mennä nukkumaan tästä piakkoin. Koeviikko-stressi tuntuu lisääntyvän pikkuhiljaa koko ajan, tänään paljonkin kun sain oikeasti itseni lukemaan psykologiaa monta kymmentä sivua, oli motivaatio ja se kiinnostaa. Mutta, siitä ei jäänyt päähän paljon paskaakaan. Ei niin paljon että osaisin siitä kirjottaa. Katoin esimerkiksi niitä tehtäviä kappaleen lopussa ja siinä oli joku sana mikä piti selittää ja en tunnistanu sanaa ja etin sen sieltä kappaleesta sitten eikä ollut mitään muistikuvaa koko kappaleesta että olisin muka sen lukenut. Siis onko mun oppimiskyky tätä luokkaa ihan oikeasti? En pysty opiskelemaan tosissani ainetta joka kiinnostaa vaikka motivaatiota löytyy ihan omastakin takaa eikä vaan koetta varten? Tä ei oikeesti oo kivaa. Oon sen yhen kirjan tässä joulun jälkeen pystynyt lukemaan ja oli mulla siinäkin vaikeuksia muistaa muttei niin paljoa kun nyt. Mutta ei siinä tarvitsekaan samalla tavalla omaksua tietoa eikä siinä sitä määrää uutta tietoa olekaan, ei niitä voi kauheasti verrata keskenään. Mutta oikeasti harmittaa etten pysty opiskelemaan vaikka kiinnostaisikin uusi tieto. Ja sit tuntuu että petän kaikkien odotukset kun en pärjää sen tasosesti kuin olen aiemmin pärjännyt. Mutta ei se nyt kai ole mun syy. Silti tuntuu väärältä syyttää masennusta, ihan kuin se olisi vain tekosyy. Onhan mun kunto koko ajan parantunut. Ei sen enään pitäis mun opiskelua haitata varsinkaan kun oon nyttenkin pärjännyt ihan hyvin joissain aineissa. Mutta jotenkin se on nyt vaan pahentunut, syytä en kyllä tiedä. Mutta tärkeintä on että yritän? Ja kyllä mun nyt on pakko pystyä opiskelmaan ja uskon että tietoa jää päähän kun luen useamman kerran. Muttei aika riitä koko aihepiirin opetteluun, 200 sivunen kirja ei ihan helposti ja nopeasti normaalillakaan ihmisellä jää päähän. Mutta omapahan on syyni kun en ole kurssin aikana töitä tehnyt. taino kyllä se jaksamattomuuskin liittyy masennkukseen.

Joo hei ihan oikeesti mitä helvettiä mä selitän?:D tulisko joku repimään mut tästä koneen äärestä pois? Menee kyllä niin sekavaksi tää kirjottaminen että nyt lopetan tähän. Piste. Onnee vaan jos jaksoit lukea alusta loppuun, ei ihan helppo työ varmasti:D




6 kommenttia:

  1. Haha mä luin loppuun :D Ei ollu paha ees, kiinnostaa!

    Oon niin ilonen, et sun iskä vastas ja oot menossa sinne huomenna! Ja ylpee susta, et jaksoit vielä sen yhden kerran yrittää♥

    Hyvä et pystyt ees kummisedälle jotain tunteita näyttämään. Ja ihana, jos terapiasta on ehkä ollut jo nyt apua. Mun mielestä se kertoo siitä, että pääset kyllä kokonaan eroon tunnelukoista vielä!

    Ja oikeesti, tosi hyvin, et jaksoit lukea noin paljon! Paskaa vaan ku ei pysty kunnolla keskittymää:( Mut varmasti se paranee pikkuhiljaa! Kunhan et vaadi itsestäs liikaa, koita muistuttaa itselles et siitä on vasta vuos kun olit tosi huonossa kunnossa ja osastolla. Toipuminen kestää kuten tiiät.

    Hali♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D

      Niin:) :)♥

      Nojoo ja luulen et siit on ollu jo apua :)

      No niin kestää..tuntuu vaa et joissai asois meen taaksepäin koko ajan

      Sullekin♥

      Poista
  2. En osaa sanoa muutakuin että tsemppiä ja hyvä et toi sun ja iskän soittamisjuttu ratkes :)♥

    VastaaPoista
  3. Kiitos sinulle :) Ilman säännöllistä urheilua ja työpäiviä, en varmaan saisi syötyä. Nyt on pakko, että jaksan jatkaa päiväni loppuun. Vielä kun olen saanut ruokavalioni tietynlaiseksi (joka on kyllä melko yksitoikkoista ja rutiinia), tuntuu oloni erittäin hyvältä. Vaikka syön, niin ei painoni nouse enkä ole turvonnut (hiilihydraatteja on hyvin vähän).

    Toivon, että muutkin tajuaisivat, että voi voida hyvin ja silti olla hyvässä kunnossa ja pitää itsestään.. Myös sinä:) Tsemppiä myös sinulle sinne !!

    VastaaPoista
  4. Kiitos kommentista, parhaani yritän tuon jaksamisen suhteen.
    aurinkoa ja halauksia sulle tähän pimeeseen talveen ♥

    VastaaPoista

Kiitos jo etukäteen kommentista, arvostan kaikkia sanoja:)♥
Kommentinvalvonta on käytössä joten voit sanoa jos et halua kommenttiasi julkaistavan:)
Vastaan kommentteihin pääasiassa omaan blogiini.