Mä en mitään muuta halua tällä hetkellä kuin viiltää käteen. Siitä on niin pitkä aika. Mutta ei, mä tyydyn jalkoihin. En halua niitä katseita käteen mitkä tulee jos siihen viillän. Joten viillän näkymättömämmälle paikalle.
Miten mä ikinä opin arvostamaan itseäni niin paljon etten enää halua satuttaa itseäni fyysisesti vaikka olisi kuinka paha olo henkisesti? Mä en voi koko loppuelämääni jatkaa näin, tähän on pakko löytyä jokin ratkaisu. En vain tiedä mikä se on.
"Eikä niin, täytyy selviytyy, ei saa pysähtyy.
Tää oli minun syy.
Kaikki muutkin kantaa taakkojaan,
nyt mun pitää vaan kuoreni kovettaa.
Kyllä mä tämän tiedän ja nääthän,
miten reipas tänään oon:
Hymy huulilla työni mä teen.
Ja sinä täysin sokee oot,
sille miten uupunut oon.
Pystyn nauramaan, pystyn valon tuomaan,
vaikken oikeesti henkeä saa.
Mä kyllä reipas tänään oon
vaikka melkein luovutan jo."
Moikka,
VastaaPoistaVoi kuinka kurjaa, että fiilikset on alhaalla. Itsearvostus - se taitaakin olla taikasana mielenrauhaan.
Oletko kuullut kirjasta Itsemyötätunto? (https://kirja.elisa.fi/ekirja/itsemyotatunto) Itse en ole kirjaan vielä tutustunut, mutta esittelytekstin perusteella vaikuttaa tarpeelliselta yhdelle sun toisellekin ;) Useinhan me saatetaan olla tosi empaattisia ja ymmärtäväisiä muita kohtaan, mutta kohdellaan itseämme kuin psykopaatti-diktaattorit.
En oikein löydä sanoja sinua lohduttaaksesi, mutta ota nämä kommentit osoituksena siitä, että täysin tuntematonkin ihminen välittää sinusta. Sinä olet arvokas ja täydellinen juuri sellaisena kuin olet.
-Anna-
Toi kirja kuulostaa kyllä todella mielenkiintoiselta :) ja totta toi että itseä kohtelee kovemmin kuin muita. Ja kiitos kaikista ihanista sanoista jotka olen sulta saanut, arvostan suuresti :)
Poista