Masennus ennen ja nyt

Eli, teen nyt postauksen josa vertaan vanhoja postauksia nykyhetkeen, mikä on muuttunut ja mikä on ehkä pysynyt eniten samana. Aloitan joulukuusta 2011, vaikka blogi alkaakin lokakuusta. Tästä tulee muutenkin saakelin pitkä postaus niin en aloita ihan alusta. Eli kannattaa varata aikaa tän lukemiseen, menee vähän enemmän kuin 5 min. Eikä ole mitään ihan positiivista tekstiä joten älä lue jos pelkäät että tulee itselle huonompi olo :)

Joulukuu 2011

"Mä luovutan ihan oikeesti.

Mä nousin kerran, mä yritin.

Ei mua oo vaan tarkotettu tänne.

Enkä mä sitäpaitsi jaksa edes kertoa tätä kenellekään

Kaikki huolestuisi turhaan

ja yrittäisi estää

Ne sanoisi että

et sä voi tehdä sitä

sulla on koko elämä edessä

sä et oo vielä nähnyt mitä elämä on

Mä oon nähnyt ihan tarpeeksi

mä oon nähnyt sen,

ettei mua oo tarkotettu tänne,

ettei täällä ole mitään minkä vuoksi pitäisi taistella

Tää ei lähde millään terapialla

tai lääkkeillä

tai kenenkään sanoilla

Tä on vaan osa mua

Tää on vaan mun tarkotus

Tulevaisuus

ei mulla ole

Kun mä katson tulevaisuuteen,

niin mua väsyttää jo ajatella

Mitä järkeä?

-En uskonut todellakaan että voisin ikinä parantua, olin varma että mun vaan kuuluu kuolla, se on tarkoitettu niin. Ei mun kuulu elää. Mutta nyt en voi enää sanoa ajattelevani noin. Tulevaisuus ei tunnu mahdottomalta, vaan ihan realistiselta. Itsestäänselvältä oikeastaan. Tottakai se nyt vähän pelottaa mutta ei samalla tavalla kuin tuolloin.

---------------------------

"Mä en tiedä mistä mä revin enään mitään voimia uskoa mihinkään ja minkään tekemiseen... Mä oon vaan niin valmis sanomaan "kiitos anteeksi näkemiin" Nyt mä olen ihan valmis jättämään tän paskan lopullisesti.  


Nyt kun yritän katsoa eteenpäin, en mäe yksinkertaisesti mitään. Taino sen että mä en enää yritä jaksaa kenenkään takia. Ihan vitun sama, ei kiinnosta. Mua ei enää liikuta mikään, ei yhtään mikään.  Vaikka kuka sanoisi mitä, se ei muuta mun mieltä, ei se ole mahdollista enää tässä vaiheessa. 


Mä en ole ikinä ollut näin voimaton ja "masentunut". Mä tiedän että mä en halua elää, vaikka joku saisi mut hetkeksi vielä hymyilemään, tai ei se ole enää piitkään aikaan auttanut.  

 Mä tiedän etten mä tule selviämään tästä. Enkä mä pystyisi tätä kertomaan, en mä halua nähdä niiden ilmeitä, jotka mua yrittää auttaa ja on jo melkein huokaissut helpotuksesta, "selvittiinhän me tästä lopulta" 
Ei me selvitty, ei todellakaan, eikä me tulla selviämäänkään. "

----------------------------

"En mä vaan halua puhua tästä, koska kun mä puhun, niin siihen reagoidaan, ja rajusti. Mä en jaksa enää sitä kyttäämistä ja puhumista, mitä oli kesällä. Se oli helvetin raskasta. Ja sitten pitäisi parantua, enkä mä halua. En mä halua elää. En halua. En mä nää tässä elämässä mitään järkeä, ei tä ole sen arvoista. Eikä mun kannata mennä osastolle, jos mulla ei ole mitään motivaaatiota parantua. En jaksa puhua kenellekään kunnolla. En vaan jaksa. 

Mä haluan ite päättää elämästäni. Ja jos kerron, niin sen jälkeen mä en saa päättää enä mistään. Enkä mä jaksa sitä parantumisprosessia. Se tuntuu ihan hirveältä, mahdottomuudelta. Mä oon jo luovuttanut, en mä halua enää elää, en ainakaan muiden ehdoilla. En jaksa että mun puolesta päätetään ihan kaikki, ja mun pitää elää just niinkun sanotaan. Kaikkia mun liikkeitä seurataan, ja koko ajan pitäis kertoa kaikki kaikille, ja ääää. En haluu.

Mut tiän, et se on varmaan ainoo keino selvitä, pysyä hengissä, ainakin vähän pidempään. Muttakun mä en halua olla hengissä yhtään pidempään. Joten miksi mennä osastolle? Mitä järkee mun on elää jos mä en oikeesti sitä tahdo?

Tästä tekstistä ei saa yhtään mitään selvää. Mutta ei mun ajatuksistakaan.

-Noi oli vähän ennen kun menin sitten osastolle toista kertaa vähän pidemmäksi aikaa, ja olo oli ihan karmea enkä halunnut muuta kuin kuolla. En voi mitenkään verrata tota oloa nykyiseen, en todellakaan ole tossa jamassa enää. Mutta pysyin ihmeen kaupalla hengissä noi ajat ja olen nyt tässä :)

Tammikuu 2012 

"Miten mä voin vihata itteäni näin paljon? Mä en pysty kattomaan itteäni peilistä, meinaan alkaa itkemään ja hakkaamaan itseäni kun näen vain naamanikin peilistä. Haluun vaan viiltää sen takia koko kehon pilalle. En kestä tätä kehoa, ei näin rumaa kehoa edes voi olla! "

-Toi on vielä aika vahvana, mutta itseasiassa en ole nyt vähään aikaan peilikuvalle itkenyt, vaikka muuten olenkin kehoa itkenyt. Viiltäminen ei ola samalla tavalla enää mielessä. Silloin olin jatkuvasti valmis viiltämään, koko ajan oli sellainen olo. Edelleen se tulee mieleen kun on tosi paska olo mutten todellakaan aio ikinä sitä enää aloittaa.

Helmikuu 2012

"Nyt mä oon siis sairaslomalla,koulu ei suostunu ottamaan mua vielä. Ja mulla on huomenna hoitoneuvottelu, mahd. uloskirjaus osastolta. Kävin tiistaina juttelemassa siellä omahoitajan kanssa ja myös tänään. Tänään juteltii aika paljo siitä et miten pärjäisin jos nyt muuttaisin asumaan yksin, tai mitä tapahtuu ku mä muutan vuoden päästä yksin asumaan. Nii, mä en tiedä, mitä mä tekisin. Tällä hetkellä en kävis koulua enkä olisi töissä. Olisin vaan. Ja syömisestä en tiedä, mitä siitäkin tulis. Se hoitaja oli aika huolissaan siitä. Mutta siihen on vielä vuosi aikaa, siis tosi kauan siihen nähden kuinka kauas mä pystyn katsomaan, en mä pysty realistisesti ajattelemaan vuoden päähän, ajattelen että Jos olisin elossa, jos muuttaisin, en niin että sitten kun muutan ja sitten kun olen kahdeksantoista. "

-Tosiaan, vähän mun ajatuksia yksinasumisesta vajaa 2 vuotta sitten. On mennyt ainakin paljon paremmin kuin silloin ajattelin, olin varma etten jaksaisi tehdä mitään ja olisin vaan. No onneks lähti vointi parempaan suuntaan :) Ja koulu ei tosiaan suostunut ottamaan, opo lähetti viestiä sen jälkeen kun olin sen luona ravannut lähes joka päivä koska en pystynyt tunnilla olemaan ahdistuksen takia ja tappelin siitä että menenkö tunnille, ekana päivänä menin mutta seuraavana en enää suostunut.

"Mun pitäis oikeesti pystyy puhumaan enemmän, en osaa sanoa oikeen mitään kun kysytään että mitä kuuluu ja millanen olo sanon vaan että "emmätiä, ei mitään erikoista.." Se vois helpottaa oloakin, muttakun se on niin helvetin vaikeeta.  Eikä mul oo täl hetkel mitää haluu oikeestaan parantaa oloa, mä ansaitsen tän kaiken. 

Tä on vaan nii helvetin sekavaa, en tiä mitä oon nyt tekemässä, ainoa järkevä vaihtoehto on vaan kuoleminen.

A:kin kysy koko ajan et mitä aion tehä kaiken tän kaa ja muutenki kauheesti tulevaisuudesta "jotain muuta kun kuolema, se ei oo vaihtoehto"Ja mä en vaan keksi mitään, ei mikään muu vaihtoehto oo järkevä, ei täs kaikes oo oikeesti mitään järkee, mä vaan oikeesti tuhlaan kaikkien resursseja, koska mä en edes halua enää parantua, ei tä oo mun paikka, vaikka sitä yritetään mun päähän iskostaa. Mä en jaksa olla täällä, mä oon nyt jaksanu ihan tarpeeks, ja yrittäny muiden takia, muttakun en mä jaksa yrittää muuttaa mun ajatuksia, kun mä en oikeesti edes halua."

-Puhuminen oli helvetin vaikeaa, en osannut osastollakaan ikinä vastata mitä kuuluu -kysymykseen rehellisesti. Nykyään puhun terapiassa paljon paljon enemmän ja rehellisesti. On asioita joista en pysty puhumaan mutta ne ei liity varsinaisesti mun vointiin. Ja olin varma etten tuu parantumaan, en edes halunnut sitä. Nyt tiedän että voin parantua ja parannunkin.

Maaliskuu 2012

"A ja kaikki muutkin selittää sitä että kaikki on sitten ens vuodesta pois, muttakun mä en pysty ajattelemaan syksyyn saakka, mun ajatukset siitä on edelleen, että mä en ole täällä enää sillon.  Tai ylipäätään koko kuolema on mielessä ihan täysin todellisena, ja mahdolisena vaihtoehtona. En mä halua elää, en vaan jaksa. Tiedän että pitäisi vaan jaksaa vaikkei tunnu siltä että siinä on mitään järkeä. Että jossain vaiheessa kuolema siirtyy taka-alalle ja elämä etualalle. Mutta mä en vaan pysty uskomaan siihen. Kun elämä tuntuu vaan niin vastenmieliseltä, tuntuu niin tekopyhältä puhua tulevaisuudesta niinkuin sillä olisi mulle jotain merkitystä, niinkuin se tuntuisi mahdolliselta, sellaselta mitä mä pystyn käsittämään ja ajattelemaan."

"Mutta tämänkin päivän jälkeen mua vaan pelottaa tuleva, että ei tämä muutu paremmaksi kuitenkaan. Enkä osaa suhtautua tulevaisuuteen toiveikkaaksi. En vaan voi uskoa että normaali elämä ja olo on mulle saavutetavissa. Tämä paska on mulle tullut, eikä se enää lähde pois kun se on myrkyttänyt niin suuren osan mun ajatuksista ja tunteistani. "

-Tossa käy selvästi kuinka vähän uskoin siihen, että tulen ikinä parantumaan. No, tässä sitä edelleen ollaan, hengissä.

"Miten joku voi arvostaa mua kun mä en arvosta itseäni yhtään? Mä en halua pitää huolta itsestäni, en mä ansaitse mitään hyvää. Mä en pidä itsestäni yhtään, mä vihaan itseäni, inhoan, kaikella tavalla, kaikkea. Mua hävettää olla täällä. Mun pitäis olla kuollut, en mä voi aiheuttaa kenellekään mitään positiivisia tunteita. Mä aiheutan vaan negatiivisia tunteita, inhoa, ärsyyntymistä, huolta. Kaikkea nageatiivista. Kaikkien ois oikeasti parempi ilman mua.  Ja mä en tiedä, miksi joku on huolissaan musta, tai ilmeisesti monikin ihminen. Mutta musta tuntuu että ne vaan sanoo sen, ei kukaan tarkota sitä, ei kukaan voi tarkottaa sitä. Mä en halua että kukaan olis huolissaan musta, ei tarvii olla. Mä ansaitsen tän kaiken. Mun pitäis kuolla. Ja ei kenenkän tarviis surra sitä jos kuolen. Miksi pitäis?Kaikkien elämä on paljon helpompaa kun mä olen pois. Munkin"

-Todella vahvana oli tunne että ansaitsen kaiken pahan. Se on vieläkin jollain tasolla, mutten ehkä niin pahana. En ajattele että muiden olisi parempi ilman mua. Itseviha on edelleen kyllä vahvana, mutten enään kirjoittaisi tuollaista tekstiä.

"Ja mietin tossa äsken, että kuinka tyhmältä mun korviin kuulostaaa kysymys "onko sulla ollut nyt itsetuhoisia ajatuksia?"koska niitä on koko ajan, ei ne häviä mihinkään. Ne on osa mua. En muista milloin oisin ollut edes päivän ajattelematta itsemurhaa tai itteni satuttamista. Kuinkakohan kauan siitäkin on? Mistä lähtien tä on ollut tälläista? Tuntuu että ne ajatukset vaan lisääntyvät koko ajan. Muiden silmissä olo on paljon parempi, mutta ajatukset ei oo muuttunut, terveemmiksi ainakaan.  Polilla en oo ees vaivautunut mainitsemaan näistä ajatuksista, oon jutellut sen kanssa normaalisti koulusta ja kesästä ja kaikesta, ja se sattuu, paljon. Mutta en näytä sitä, piilotan kaiken mikä voisi edes vihjata siitä etten ole ajatellut olevani täällä enää pitkään."

-Toi osa on täysin muuttunut. mä en enää ajattele itsemurhaa, en halua tappaa itseäni ja puhun kyllä terapiassa ihan rehellisesti. Tä on ehkä isoin muutos. 

Kesäkuu 2012

"Ja mä oon kans miettiny sitä että mä vaan en osaa elää, se vaan ahdistaa mielettömästi. Pelästyn sitä jos on parempi olo, ja se vaan ahdistaa. Kun en osaa käyttäytyä. En tiedä mitä tekisin. Mä en osaa tehdä mitään. Oon vaan jotenki ihan neuvoton jos yhtäkkiä on sellanen olo etten vaan halua olla yksin huoneessa."

-Mulla meni aikaa tottua siihen, ettei enää ahdistanutkaan koko ajan tai ei masentanut kamalasti. Olin niin tottunut siihen pahaan oloon että oli tyhjä olo ilman jatkuvaa kamalaa oloa.  

Elokuu 2012

"Muistan vaan viime syksyn ja sen kuinka helvettiä se oli, kuinka mä halusin vaan kuolla etten ois joutunu käymään koulua,  ja kuinka en jaksanut tehdä läksyjä ja kuuntelin tunneilla musiikkia ja raavin itseäni että pysyin järjissäni sen ahdistuksen kanssa. Kuinka kaikki illat meni kauhean ahdistuksen ja itkun vallassa. Ja kuinka mä itkin aina kun söin ja ainoa hyvä puoli koulussa oli se ettei tarvinnut syödä. Muistan sen ensimmäisen koulupäivän kun en kehdannut jäädä käytävälle istumaan kun kaikki meni syömään ja sen kun otin ruokaa tarjottimelle ja menin yksin istumaan ja tuijotin sitä lautasta ahdistuksen vallassa ja lopulta vein sen koskemattomana pois."

-Muistelin siinä vähän syksyä 2011.. Vähän on erilainen olo siihen verrattuna. Koulussa ei useinkaan kauheasti ahdista ja syöminenkin menee ihan hyvin yleensä eikä ole samanlaista stressiä ja ahdistusta ja suorituspaineita. 

Marraskuu 2012

"Ja mä en enään tiedä mitä mä sanon A:lle tai muillekaan kun kysytään että mitä kuuluu. Mitä mulle kuuluu? Mä en tiedä. Vittu en vaan tiedä. Ei mitään, mutta silti kuitenkin aina jotain. Ois kiva saada iteki välil selvää kaikesta. Miten voi olla niin vaikee erottaa tunteita toisistaan ja nimetä ne jotenkin? Se vaan on. Masentaa, ahdistaa, en haluu elää, en haluu syödä, vihaan mun kehoa, vihaan jokaista solua mussa,  kaikki on vaan pakkoa, en haluu herätä enää aamulla, kaikki on vaan niin turhaa paskaa, haluun kuolla, haluun viiltää, en mä tiedä miksi mä teen tätä, miks mä jaksan väkisin uskoo onnellisuuteen ja oikeeseen elämään kun en itse omalla kohdalla usko sen olevan mahdollista. Siinä muutama ajatus, en jaksa kirjottaa enempää eikä kukaan jaksa lukea loputonta postausta. Mä vaan teen tätä. suoritan elämää. Koska mun kuuluu. Ei mun mielipidettä kysytä tässä asiassa. Ei kuoleminen ole muille vaihtoehto vaikka se mulle olisikin.  Mä en vaan jaksais tätä että pitää parantua, pitää kestä se paska ja päästä yli. Mutta niin sen kuuluu mennä. Pakko vaan kestää."

-Noista ajatuksista oikeastaan vain syömiseen ja kehoon liittyvät on ennallaan. En halua kuolla, tai viiltaa, en toivo etten heräisi aamulla, kaikki ei tunnu turhalta paskalta, uskon usein että voin parantua jne. Ja nyt luulen että olen sen pahimman paskan jo kestänyt ja päässyt yli! 

----------------------------

"Ei oo pitkään aikaan ollu näin vahva kuolemisenhalu.

päässä huutaa vaan ääni

                                               "haluun kuolla, täs ei oo mitään järkee, en mä merkitse kellekään mitään.                                                                                                                            mä oon viallinen, sairas."

Mä en kuulu tänne, en vaan kuulu

Mä en halua elää,

 tuun kuitenkin aina olemaan tällanen yksinäinen, epäsosiaalinen turha epäonnistunut ihminen.

Kaikki tuleva vaan ahdistaa, en halua tehdä enää mitään. 

Jos vaan saisin kuolla? 

Mä oon vaan ulkopuolinen, eri maailmasta.  Hävettää olla elossa.

                                               Oon väsyny tähän kaikkeen, tähän yrittämiseen ja itselleen valehteluun

Mä oon arvoton ja paska ihminen, en mä ansaitse mitään.

Enkä mä tuu ikinä olemaan onnellinen tai normaali.

En jaksa uskoa siihen

Mikä vois muka pelastaa mut? 

haluun vaan luovuttaa

Saanko?"

Ei oo ainakaan tollasta kuolemanhalua enää. Eikä ihan niin ulkopuolinenkaan olo. Eikä ole enää toivoton olo (paitsi josks iltaisin) tän kaiken suhteen.

Maaliskuu 2013 

Kun avaa mun ulko-oven niin huomaa että suoristusrauta ja hiustenkuivain on lattialla eteisessä vaatteiden kanssa ja laukut miten sattuu ja vaatekaappi sekaisin jos sen avaa. Olohuoneessa on sänky petaamatta, alulakana huonosti, lattialla purkamattomia pahvilaatikoita, muovipusseja ja käytettyjä vaatteita ja muuta tavaraa. Kirjahylly on sekainen ja pöydällä paljon pientä tavaraa jonka takia se näyttää todella epäsiistiltä. Keittiössä on kaappeja auki, astioita siellä täällä likaisena ja tiskipöytä epäsiistin näköinen. Kello on kaksi ja mulla on yöpuku päällä ja rullaverhot alhaalla. 

Yksinkertaisesti mä en jaksa tehdä mitään, en jaksa siivota täällä tai vaihtaa vaatteita, hyvä että jaksan keittää kahvia. Eilen illalla itkin sängyssä sitä että en jaksa. En jaksa pitää huolta asunnosta tai keskittyä koulunkäyntiin enkä jaksa tapella itseni kanssa syömisestä. "

-En kauheasti ole masennukseen keskittynyt tän vuoden puolella koska on mennyt sen verran hyvin. Huonompia päiviä on tietenkin ollut välillä. Tällaisia ne edelleen on, en vain saa tehtyä mitään ja kaikki tuntuu vaikealta. Erona on aiempaan se, ettei ole itsetuhoisia ajatuksia samalla tavalla. 

Kesäkuu 2013

"Masennus on salakavalasti tuntunut pahenevan.  En jaksa pestä pyykkejä tai vaihtaa lakanoita. Mulla kaatu tänään juomaa lattialle joskus aamupäivällä enkä oo vieläkään korjannut sitä. Kaikki asiat jää just siihen mihin ne lasken. Tiskit kerääntyy kun en vain jaksa tiskata. Tai toisella tavalla sanottuna ei kiinnosta vittuakaan. On vain välinpitämätön olo. Myös syömisen suhteen, syön syön ja syön eikä jaksa kiinnostaa. Tai ahdistaa joo mutta kun tulee joku tyhmä idea että "mee kauppaan" niin mähän menen ja jälkeenpäin vasta ahdistun ja kadun vitusti ja ajattelen että MIKSI? Se menee ääripäästä toiseen, täysi välinpitämättömyys(tai lähes) tai järkyttävä ahdistus.  En myöskään jaksa käydä lenkillä tai liikkua muutenkaan. Ei kiinnosta. Suihku on vaikeeta. Vaatteiden vaihtaminen on vaikeeta. Tuolilta nouseminen. Vessassakäynti. Juomapullon täyttäminen. Kahvin keittäminen, en oo moneenmoneen päivään keittänyt vaan ostanut kaupasta valmiia kalliita ja korkeakalorisia kahvijuomia. Nukkumaanmeneminen (tälläkin hetkellä väsyttää vitusti mutten vaan jaksa nousta tästä pesemään meikkejä ja mennä sänkyyn). Nukkuminen. Lääkkeiden muistaminen ja ottaminen.  Blogeihin kommentoiminen ja joidenkin lukeminen, anteeksi. "

-Kesäkuussa tuntui taas menevän vähän huonommin. 

Elokuu 2013

"Mitä jos huominen pelottaa joka ilta vain enemmän ja enemmän?

Mitä jos en jaksakaan?

Mitä jos en kestä enää itseäni?

Mä en kestä itseäni, en kestä

Iltaisin tyyny ja hiukset kastuu kyynelistä

Huone täyttyy nyyhkäyksistä

Mieli täyttyy ahdistuksesta ja väsymyksestä

Mä en jaksa, en ihan oikeasti.

Ei tä voi jatkua näin, tuntuu kuin olisin umpikujassa

En näe mitään järkeviä vaihtoehtoja

mikään ei tunnu enää hyvältä

'

Päivät jaksan vielä väkisin, enemmän tai vähemmän pakolla,

mutta illalla se kaikki lyö vasten kasvoja

Silloin tajuan kuinka väsynyt ja heikko olen"

Musta tuntuu että vaihtoehdot alkaa olla lopussa

En mä tällä tavalla opi ikinä hyväksymään itseäni

tuhoan vain itseäni päivä päivältä enemmän ja enemmän

Oikeasti jo kuolemakin tuntuu paremmalta vaihtoehdolta kuin itsensä kestäminen näin. "

-Elokuussa oli vielä tollainen olo aina iltaisin varsinkin. Nyt ei ole ihan samanlaista, paitsi harvoin. Eilen kyllä oli. Mutta ei siis enään joka ilta. 

Ton jälkeen ei kauhean negatiivisa postauksia ole, joten mulla menee paremmin koko ajan :) Ahdistus on lähinnä se sana nykyään, enemmän kuin masennus. Toki normaalit asiat ovat vieläkin välillä ylivoimaisia mutta yhä harvemmin ja harvemmin on niitä päivä kun maailma tuntuu kaatuvan niskaan. 

Lyhyesti sanottuna: Olen aika kaukana siitä vaikeasti masentuneesta tytöstä joka ei miettinyt muuta kuin omaa kuolemaa. Joka makasi osastolla nenämahaletkussa ja itki sitä ettei voi tappaa itseään. Sitä aikaa ei kyllä tästä blogista löydy mutta se oli pahinta aikaa. Enää ei ole senaikaiset diagnoosit F32.3 ja F50.0 voimassa. (vaikea-asteinen masennus psykoottisin oirein sekä anorexia nervosa) Eikä niihin ole paluuta ;) Olen jo näin pitkälle päässyt, enkä halua ikinä siiihen samaan tilaan takaisin.