perjantai 8. marraskuuta 2013

Terkkarilla sekä pohdintaa paranemisesta

Mulla oli keskiviikkona koulussa terveystarkastus. Pelkäsin mennä, lähinnä pelkäsin että joudun ottamaan vaatteet pois. En onneksi joutunut kun terkkari näki esimerkiksi painon polin teksteistä. Se meni ihan hyvin, oon oppinu selvästi puhumaan paremmin kun tuntemattomallekin ihmiselle puhuminen sujui ihan hyvin, toki oli avuksi että paperilla luki jo monet asiat.

Jouduin tekemään siinä masennustestin (perus bdi). Lähes kaikkiin kohtiin ympyröin ykkösen tai kakkosen. En missään nimessä olisi vaikka kaksi vuotta sitten uskonut että nyt olen hengissä ja masennustestistä tulee vain muutama piste. Mutta tässä nyt ollaan. Tuli kyllä hyvä fiilis kun terkkari sanoi että "Joo tästä tuli muutama piste mutta sulla on kaikki nä kontaktit hoidossa niin ei ole mitään ongelmaa" viimeksi kun ton lapun olen täyttänyt niin varmasti tullut vähintään reilu 30, luultavasti enemmänkin. Muistan ne ajat kun pisteitä tuli yli 50... Nyt ollaan jo aika kaukana siitä tilanteestä, oon ihan eri tyttö nykyään kuin kaksi-kolme vuotta sitten!
Osaan olla ylpeä itsestäni! :)


Haluaisin saada teidät kaikki huonosti voivat ihmiset uskomaan että tästä voi selvitä. Se, että nyt on sellainen olo että paraneminen ei missään nimessä tunnu mahdolliselta, ei tarkoita etteikä se olisi. Varmaan aika moni ajattelee jotain sen suuntaista että en mä ikinä tule paranemaan, mä olen tällainen, en mä edes halua parantua, haluan vain kuolla, ei täällä ole mitään paranemisen arvoista, en tule ikinä naustttimaan elämästä vaikka kuinka yrittäisin, ei mua voi parantaa, en vain jaksa, ei musta ole tähän. Tai noi kaikki on sellaisia ajatuksia mitkä ainakin mun päässä on pyörinyt. Ja silti mä olen tässä, hengissä, toipumassa hyvää vauhtia vaikken sitä uskonutkaan pitkään aikaan, vasta viime aikoina olen alkanut uskomaan siihen. Vaikka olisi kuinka sietämätön olo ja tuntuu ettei jaksa eikä usko paranemiseen, voin luvata että se ei kestä loputtomiin, siitä voi parantua. Mä olen voinut todella huonosti, halunnut kuolemaa enemmän kuin mitään muuta, itkenyt (osastolla) sitä etten voi tappaa itseäni, kirjoittanut monia itsemurhakirjeitä, käyttänyt monia tunteja erilaisten itsemurhakeinojen googlettamiseen, suunnitellut moniamonia tunteja omaa itsemurhaa, unelmoinut siitä, jaksanut sen ajatuksen voimalla että voin tappaa itseni silloin kun haluan, halunnut pilata ihan koko kehoni täysin syvillä viilloilla ja kokenut että ansaitsen kaiken kivun ja pahan, luullut kuolevani ahdistukseen, halunnut ja aikonut kuolla syömättömyyteen, istunut tunteja ruokapöydässä itkien, ollut 200%:n varma että tapan itseni enkä tule parantumaan, valehdellut ammattilaisille ja halunnut olla ottamatta apua vastaan ja ollut syömättä lääkkeitä koska en muka ansainnut apua, itkenyt itseni uneen lukemattomia kertoja ja toivonut etten herää aamulla,  jne, tiedätte varmaan. Mä sain apua ja olen selvinnyt tänne saakka ja aion selvitä loppuun saakka. Ottakaa kaikki apu vastaan, älkää kapinoiko sitä vastaan, te ansaitsette kaiken avun, ei kenenkään tarvitse jaksaa yksin. Puhuminen auttaa, terapiasta on ainakin mulle ollut hirveästi hyötyä, ja se, että läheiset tietää sun ajatuksista ja oikeasta voinnista, helpottaa hirveästi.

Mulla on edelleen se, että kun oma olo on parempi niin kun luen jonkun blogista että on paha olo niin mulle tulee todella vahvasti olo, että mun tässä kuuluisi voida huonosti, eikä teidän. Te ette ansaitse sitä, mieluummin mulla kuin muilla. Niin epäreilua että toisilla on niin helvetin vaikeaa, koen että mä ansaitsen sen sata kertaa enemmän kuin kukaan teistä. Haluan vaan ottaa sen kaiken pahan olon teiltä ihanilta pois.  Sen takia luen mahdollisimaan vähän sellaisia blogeja jotka on aivan täynnä pahaa oloa. Ei mun psyyke nyt kestäis sitä että luen jotain 30 eri blogia jossa jokaisessa kirjoittaja voi todella huonosti.

Tänään satuin mainitsemaan tosta blogien lukemisesta terapiassa ja se ei jotenkin yhtään käsittänyt että miksi muka haluaisin että mieluummin muilla menee hyvin ja mulla huonosti. Ja sitten se oli vaan että kyllä mun paraneminen on täysin ansaittua, että oon kyllä tehnyt sen eteen töitä terapiassa ja muutenkin, ei se ihan itsestään ole tapahtunut. Aloin vähän itsekin siinä miettimään että onko se niin? Ja kyllä se vaan taitaa olla niin että itse olen siitä suureksi osaksi vastuussa. Se on totta, että ei mistään psyykkisestä parannuta ihan tosta noin vain. Apua saa tietenkin, mutta ei esimerkiksi terapiasta ole hyötyä jos sä et itse puhu epämiellyttävistäkin asioista, ja ole rehellinen. Eikä kukaan sun ajatusmalleja voi ihmeellisesti muuttaa toisenlaisiksi.

Ja haluan vielä kirjoittaa siitä, että mulle ainakin oli hirveän vaikea löytää se paranemistahto. En halunnut
 parantua itseni vuoksi, ei tuntunut että on mitään miksi parantua, luulin että en ikinä tule olemaan normaali enkä kuin muut. En tiennyt miten tai mitä on olla normaali. Mitä sitten kun olen normaali? Millainen mun pitäisi olla? Ja miten muut olettaa mun käyttäytyvän ja mitä multa muutenkin odotetaan? En osannut kuvitella tekeväni samoja asioita kuin muut nuoret ja nauttivani niistä, en mitenkään. En osannut kuvitella olevani kuin muut "normaalit ihmiset".

 Enkä voi väittää että vieläkään osaisin. Nyt suuri ero on se, että se ei estä mua. Nyt mä olen jollain tapaa alkanut luottaa siihen että mullekin ehkä löytyy paikka täältä jostain vaikken olekaan kuin valtaosa muista nuorista. Se, että mulla on ongelmia, ei tarkoita ettenkö voisi silti elää omaa elämääni. Ei mun tarvitse olla kuin muut, ei meitä tehdä millään muotilla johon kaikkien pitäisi sopia. Ja hei, en mä ole ainut tällainen ihminen, ei jokaikinen muu mun ikäinen ihminen ole täysin eri maailmasta. Eikä mun tarvitse olla niiden ihmisten kanssa jotka ovat ihan erilaisia, ei niistä tarvitse välittää. Ei kaikki vaan voi olla samanlaisia. Joku saattaa ajatella musta että oon säälittävä ja apaattinen ja naurettava ja outo tai nolo, mutta sittenpähän ajattelee. Mitä se muille kuuluu millainen olen? En usko että jokaikinen ihminen niin ajattelee. Ja se sitäpaitsi tarkoittaa vaan että ne ei tunne mua. Tai siis tarkoitan että musta saattaa ehkä saada ensivaikutelmana helposti hieman erilaisen kuvan. Mutta mä en vain ole kovin sosiaalisesti taitava ihminen ja mun on todella vaikea tutustua ihmisiin oikeasti hyvin. Mutta kaipa mä kelpaan niille ihmisille jotka mun ympärillä on. Ja se saa riittää. Ei mun tarvitsekaan tutustua jokaikiseen ihmiseen kenen kanssa juttelen. Totuus on se, että edes mä -vaikka kuinka niin haluaisin- en voi miellyttää kaikkia, ei joka ikinen ihminen jonka kohtaan, voi olla sitä mieltä että olen mukava jne. Eikä se ole tarkoituskaan.



Kaipa yritän tällä nyt sanoa että uskaltakaa parantua, voin luvata ettei mitään pahaa tapahdu, löydätte kyllä paikkanne maailmasta vaikkette sitä uskoisikaan. Teidän ei tarvitse olla kuin "normaalit" ihmiset, mitä ikinä se teille taroittaakaan. Te kelpaatte kyllä juuri tuollaisina niille kelle on tarve. Te kyllä tulette pärjäämään elämässä varmasti ihan loistavasti, kunhan uskallatte ottaa sen askeleen paranemiseen :) Te ansaitsette sen kaiken hyvän olon ja ihanan elämän, älkää hetkeäkään ajatelko ettette ole sen arvoisia koska kyllä, te olette täysin sen arvoisia! ♥ Joka ikinen on, te ette ole poikkeus.



Haluaisin nyt tähän loppuun esittää kysymyksen, että millaisia postauksia toivoisitte mun kirjoittavan?:) Saa heittää ehdotuksia jos on. Mietin että olisiko kiinnostusta vaikka päiväni kuvina -postaukselle pitkästä aikaa? :) 

Ps. Ja niin, kun tän blogin nyt muutin takaisin julkisesti niin tiedän että tukihenkilö saattaa tänne hyvin taas löytää. Ja haluankin sanoa jos tänne löydät ja tämän luet niin kertoisit mulle sen mahdollisimman pian, olisin kiitollinen :) Sen takia täällä sanon että en varsinaisesti halua ilmoittaa tästä itse koska en nyt hirveästi pidä kun tutut näitä lukee. Mutta itse tän muutin julkisesti ja tiedän etten voi ketään estää tätä lukemasta. 

8 kommenttia:

Kiitos jo etukäteen kommentista, arvostan kaikkia sanoja:)♥
Kommentinvalvonta on käytössä joten voit sanoa jos et halua kommenttiasi julkaistavan:)
Vastaan kommentteihin pääasiassa omaan blogiini.