Hymyilet tai itket, kuinka vaan, ole hetki niinkuin huomista ei olisikaan

Mun postailu on selvästi vähentynyt viime aikoina. Johtuu ehkä siitä että mulla menee paremmin. Eikä tunnu olevan mitään asiaakaan.

Muuttohommat stressaa, en oo pakannut vielä paljoakaan mun huoneen tavaroita vaikka muutto on alle kahden viikon päästä. Hui, en ees tajua että se on jo noin pian. Musta tuntuu että tajuan sen vasta sitten kun jään sinne asunnolle yksin 6. päivä. Ollaan me nyt kyllä juostu joka paikassa ostamassa tavaroita ja tuntuu et koko ajan pitäis tehä jotain. Meijän piti saada kämpän avaimet tällä viikolla kun mulla on hiihtoloma että saatais rauhassa siirtää asunnolle tavaroita mutta ei sitten. Sit pitää tehdä kaikki samaan aikaan koulun kanssa. Aamupäivisin asuntojuttuja ja iltasin koulua ja siinä pitäis sitten vielä tehdä kaikki läksyt ja muut. Ei ois ehkä kannattanut ottaa tähän jaksoon kolmea kurssia, nyt tuntuu etten pysty siihen kun haluan sitten oikeesti panostaa niihin kursseihin. Enpä silloin tätä ajatellut ihan näin. En tiedä mitä tästäkin tulee. Seuraavat viikot tulee olemaan rankkoja, ihan varmasti. Enkä tiedä miten kestän. Tai kestän kun on pakko mutta millä seurauksilla. En halua sitä järkyttävää ahdistusta ja paskaa oloa nyt tähän päälle vielä. Nyt kun kerrankin menee paremmin. Pelottaa miten jaksan. Oon jaksanut tehdä asioita ja olla menossa mutta iltaisin itken usein itseni uneen. Illalla se kaikki tulee päälle kun pitää mennä nukkumaan. Saatan vielä nauraa yökön kanssa iltaisin olohuoneessa ja heti kun tulen huoneeseen itkeminen alkaa. En edes tiedä aina miksi itken. Ehkä siksi että väsyneenä kaikki tuntuu pahemmalta ja ahdistaa se kun on hirveästi tekemistä lähiaikoina  ja tuntuu etten jaksa.
Usein syy on myös ruoka ja keho. Oon syönyt kyllä ihan hyvin mutta mielessäni suunnittelen vaan sitä kun muutan yksin ja saan syödä tai olla syömättä melkein niin paljon kuin huvittaa. Mä en tiedä että katsotaanko niiden perään kun kyllä ne nmky:llä tietää että mulla on syömisten kanssa ongelmia. Muttei ne nyt koko ajan voi katsoa että syön. Ja enhän mä sitä myönnä jos alkaa menemän päin vittua, en varmana. Anteeksi.  Mä en vaan yksinkertaisesti kestä mun kehoa tällasena, näin isona. 

A näytti mulle muuten vihdoin mun äidin kuolintodistuksen. Sen kuolemasta on yli 4 vuotta ja nyt se vasta suostu näyttämään sen. Tiesin ettei se ollut itsemurha ja että se johtui alkoholista. Eikä siitä todistuksessa mitään erikoista ollut. Äidillä oli sisäelimet paskana alkoholin käytön takia, munuaistulehdus ja rasvamaksa ainakin. Voin kuvitella ettei mikään kovin hyvä olo fyysisesti ollut. Ja oli kyllä myös lievä yliannostus jotain masennuslääkettä, en muista mikä oli nimi, mutta joku vanha trisyklinen lääke. Mutta se oli mys väsyttävä joten se oli luultavasti sen takia ottanut niitä muutaman enemmän. Koska se oli vaan ihan lievä yliannostus niin se ei ollut otettu itsemurhatarkotuksessa. Ainakin toivon niin.. Mutta siinä todistuksessa luki että "kuolema luokitellaan luonnolliseksi" En tajua miksei A näyttänyt sitä aiemmin kun siinä ei mitään edes ollut. Tosta lääkejutusa en kyllä tiennyt mitään, se saattoi olla syy. Siinä oli kyllä tieto joka tuli mulle täytenä yllätyksenä, äidin virtsasta eikä verestä löytynyt yhtään alkoholia. Joten se oli ollut ainakin pari vuorokautta täysin ilman alkoholia. Se oli positiivinen yllätys että se pystyi siihen, vaikkei se mitään muuttanutkaan. En vaan ite muista millanen se oli sillon kun viimisen kerran kävin sen luona lauantaina, kun se kuoli seuraavana maanantaina. Sen piti sillon olla jo selvänä. Luulis että olisin pannut merkille ettei se juonut yhtään ja oli selvä. Kun kyllä mä sen eron huomasin kun se oli selvä. A vaan sanoi siihen että jos se oli sillon jo ottanut muutaman lääkkeen liikaa niin se saatoi aiheuttaa samanlaisen vaikutuksen kun jos se ois ollut humalassa. Sen muistan ettei se sammunut sinä aikana kun olin siellä niinkuin usein kävi. Muistan että se istui siinä ihan pöydän vieressä tuolilla kun halattiin ennenkun lähin. En tiedä kuinka kauan se oli ollut juomatta. Tai oliko se vähentänyt loppua kohden. Voi vaan arvailla kun en muista että oliko se erilainen. Musta kyllä tuntuu että se otti niitä lääkkeitä viinan korvikkeena.
En muistanut että äiti oli ollut sairaalassa vielä sen edellisen joulun jälkeen millon se meinasi kuolla. Ja se siis kuoli lokakuussa. Mutta se oli joutunut vielä keväälläkin sairaalaan. Kyllä mä sitten muistin kun A mainitsi siitä. Se taisikin saada sen rollaattorin vasta sillon eikä edellisellä kerralla. Joo, siis se oli niin paskassa kunnossa että tarvitsi rollattoriin liikkumiseen eikä jaksanut senkään avulla kävellä kuin ihan pieniä matkoja, siis muutamia kymmeniä metrejä. Ja ikä oli 48.  Mutta A kertoi nyt että äiti oli ollut tosi vihanen sillon jouluna kun se oli elvytetty, se ei ois halunnut sitä. Ja vielä vihasempi se oli kun se uudelleen elvytettiin sillon keväällä. Se tuntui pahalta kuulla. Enkö mä merkinnyt sille enää mitään? Mutta ihan ymmärrettävää kyllä sen tilanteessa. Sen elämä oli kaikkea muuta kuin hyvää siinä vaiheessa. Olo oli varmasti kamala fyysisesti sekä henkisesti ja elämä sisällötöntä eikä varmaan löytynyt montaa syytä elää. Ja haluun jotenkin ajatella että sen kuolema oli helpotus sille. Tai uskon että oli.
Mun äiti on kyllä hyvä esimerkki siitä mitä alkoholi tekee ihmiselle ääritilanteissa, sain katsoa vierestä kun se joi itsensä hengiltä.  Siitä syystä en usko että tuun käyttämään alkoholia oikeestaan yhtään ikinä. Ja se oikeesti kulkee suvussa ja sitä on kummankin vanhemman suvussa ihan reilusti (taino iskästä en mene sanomaan varmasti) joten mun ei kannata alkaa juomaan sen enempää ettei se lähde käsistä eikä kyllä oo kiinnostustakaan. Ja masnnukseen yhdistettynä se on vielä huonompi idea. En halua missään nimessä kokea samaa kohtaloa kun äiti. Se kuoli jo alle 50-vuotiaana. Eikä se ihan nuorena juomista aloittanut, aikuisena vasta.

Mun terapeutti osaa lukea ihmisiä ihan helvetin hyvin, mä olin omasta mielestä tiistaina ihan normaali, tai ainakin suht normaali kun menin sinne , en edes miettinyt iskän ja äidin juttua erityisesti, mutta se oli melkeen heti kun istuin että "Onks tapahtunu jotain?" "öö no emmätiä. Joo kai" "Joo aattelin kun mä oon aika hyvä lukemaan ihmisiä" Mä oon käyny siel vasta puol vuotta ja se huomaa saman tien näköjään ihan pienetkin asiat minkä en ajattele edes näkyvän, oon ajatellu että oon hyvä piilottamaan tunteet ja pitämään reaktiot itelläni. A:kin on kironnut sitä monta kertaa. Mutta terapeutti on jotenkin erityisen hyvä. Sopii kyllä sen ammattiin.

Ajattelin kirjottaa kirjeen sille yökölle, tai oon siis jo alottanut. Haluan sanoa jotain kun lähden, kiittää jotenkin että se on jaksanut kuunnella mua ja että se on aika iso poikkeus kun pystyn luottamaan siihen näin lyhyen tuntemisen aikana. Välillä tuntuu tyhmältä kirjottaa kirje, mutta tiedän että kadun jos en anna sitä sille. Toivon että senkin mielestä on ollut mukava istua ja jutella niitä näitä tai sitten vähän  henkilöhkohtasempia asioita, etten oo ollut vaan rasittava. Mulla tulee kyllä hirveä ikävä sitä varmasti. Oon huomannut että kiinnyn tietynlaisiin ihmisiin helposti.