lauantai 19. heinäkuuta 2014

kuulumisia!







Tuun nyt vähäsen päivittämään kuulumisia tännekin puolelle!
Eli tosiaan, oon edelleen osastolla, mutta tätä menoa pääsen kotiin varmasti pian :)
Menee siis paremmin. Mutta silti kuulen terapeutilta ja osastolääkäriltä ihan erilaista kommenttia. Lääkäri puhuu siitä kuinka musta huomaa että haluan parantua ja siihen pystyn ja terapeutti viimeksikin totesi että kuulostaa siltä etten mä halua parantua ja että mun puheiden perusteella mua ei pitäisi vielä tosiaan päästää kotiin. Huomaatte varmaan kelle sanon asiat suoraan ja kelle vähän kaunistelen?

 Terapeutti näkee vaan negatiiviset puolet, ei se ajattele sitä kuinka paljon paremmin mä nyt pystyn syömään kun kuukausi sitten ja kuinka mä myös kotona saan syötyä edes jotain. Myönnän että mun puheiden perusteella terapeutilla on olo etten ole terve. Enkä mä olekaan. Mutta jos osastolta poispääsykriteerinä olisi se, että kaikki laihdutusajatukset häipyy, niin mä en pääsisi sieltä varmaan ikinä pois. Ei voi olettaa että parannun kokonaan tällä mahdollisimman lyhyellä osastojaksolla, eikä se ole edes tarkoitus.

Mutta joo ajatukset on sitä tasoa että olen varma että laihdutus alkaa taas kun pääsen kunnolla kotiin... en mä voi sille mitään, mun on pakko laihtua edes vähän. mä en siedä itseäni näin isona, enkä opi sietämään. Eikä se fakta muutu vaikka olisin vuoden osastolla. Anteeksi mutta niin se vaan on.

Positiivisena asiana on se, että oikeasti haluan osastolta pois ihan normaalin elämän takia, ärsyttää olla siellä ja joutua miettimään suunnitelmat osaston aikataulujen lukaan ja joutua kysymään kaikkeen lupa lääkäriltä tai hoitajalta. Haluan olla kotona ja elää sitä normaalia elämää. Mutta edellytyksenä sille kai on se, ettei kaikki palaa siihen mitä oli ennen tätä osastojaksoa. Enkä tiedä miten hitossa mä aion jatkaa syömistä muka normaalisti, en tosiaan tiedä. Mutta jotenkin sen olisi pakko onnistua.

Mua pelottaa tässä se, että mä en usein halua parantumista tarpeeksi ollakseni valmis sitoutumaan siihen, että edes yritän syödä mahdollisimman normaalisti kotiin päästyäni. Osastolla se onnistuu aika hyvin mutta kotona on eri asia. Terapiassa ollaan juteltu tästä aika paljon tai se usein huomauttaa että kuulostaa siltä etten halua parantua. Se kuulostaa helvetin karulta ja väärältä ja siltä et olen pettänyt kaikki kun terapeutti sanoo sen, mutta tärkeintä on se, että automaattisesti mun suusta tulee vastaus "kyl mä haluun parantua. En mä vaan joteniin osaa." Mussa on se osa joka ei halua parantua ja se on vahvoilla suuren osan ajasta mutta en mä ole silti luovuttanut. En mä olisi sitoutunut hoitoon  jos en haluaisi parantua. En må olisi rehellinen osastolla ja yrittäisi syödä mahdollisimman normaaleja annoksia siitä huolimatta että syöminen on täysin mun omalla vastuulla.

jos mä en haluaisi parantua, mä skippailisin aterioita ja ottaisin mahdollisimman pieniä annoksia joista ainakin osa lentäisi roskikseen. Mä valehtelisin osastolla päästäkseni nopeasti ulos, valehtelisin ihan pokkana.  jättäisin lomilla syömättä ja Palaisin kotiin tyytyväisenä ja lopettaisin syömisen siihen paikkaan, enkä kertoisi ainakaan koko totuutta kellekään, kertoisin ehkä ympäripyöreästi että on vähän välillä hankaluuksia mutta kyllä tä tästä, ei tässä mitään, kyllä mä pärjään, oikeasti! :)

Mä tiedän, että mä pystyisin valehteluun. Oleellista on se, että mä toimin päinvastoin. Mä en yritä peitellä tätä,  mä yritän parhaani ottaa avun vastaan ja kerron rehelliseati jos joku ei suju. Oon saanut osastolla monta kertaa kommenttia siitä että mun kanssa on helppo tehdä töitä kun olen kiin rehellinen ja sitoudun hoitoon parhaani mukaan. Mä en ole täydellinen ja joskus jätän syömättä vaikka olen luvannut syödä. Mutta olen kertonut sen rehellisesti lähes joka kerta ja seuraavaalla tai sitä seuraavalla kerralla yrittänyt enemmän. Välillä ei järki toimi mutta se kuuluu sairaudenkuvaan.

Kuulostaako tö teidän mielestänne siltä etten halua parantua? Koska musta ei.
Mun on pakko yrittää muistutella itselleni, että en mä ole menetetty tapaus, mä en ole luovuttanut ja jos haluan, mä pystyn paranemaan.
We on helvetin vaikeaa välillä mutta parhaani mä yritän vaikka samalla tuntuu että paskat mä mitään yritän, valehtelen itselleni ja muille yrittäväni vaikken sitä oikeasti tee.

Mutta mä lopetan tän tähän, piti tulla lyhyt postaus mutta näin tässä käy kun on kuukauden kirjoittamatta...:D hyvää yötä kaikille!







8 kommenttia:

  1. Ei se kuulosta siltä, että et haluaisi parantua. Se on selvää et haluat, mutta se oleellisin osa siitä puuttuu; se ihanan kamala syöminen. Se, että oikeesti pitää ostaa ja valmistaa vaikka sit sitä makaronilaatikkoa ja syödä se. Kyllä sä pystyt siihen, jos vaan löydät myös itsestäs sen pakottamisen syömiseen. Yksin asuessahan nyt voi pelleillä sen ruokailun kanssa loputtomiin kun kukaan ei määrää, mutta eihän siinö satuta kuin itseään (ja läheisiä). Toivon et tosiaan joku kaunis päivä vedetään ne darrapizzat ilman huonoa omatuntoa ja kompensointia <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedän että itseäni mä siinä satutan ja huijaan jos jatkan samalla tavalla kun ennen osastoa... syöminen on vaan kiin pelottavaa ja vaikeaa yksin.
      Mutta kyllä me joku päivä sitä darrapizzaa vedetään ;) <3

      Poista
  2. Uskon kyllä, että yrität ja tahdot parantua :) ja ihanaa kuulla, että menee paremmin <3 odottelinkin, että milloin postaat taas.

    Mutta tää: ''mun on pakko laihtua edes vähän. mä en siedä itseäni näin isona, enkä opi sietämään. Eikä se fakta muutu vaikka olisin vuoden osastolla. Anteeksi mutta niin se vaan on.''
    Mä ymmärrän tosi hyvin ton tunteen. Mutta älä hei laihduta, voi olla, ettet opi pitää itestäs ton kokosena, ja että muutaman kilon pudottaminen auttaisi. Tee se kuitenkin vasta kun olet terve! Syömishäiriölle ei riitä _mikään_ et oo yhtään sen tyytyväisempi vaikka laihtuisit ja saattaa olla, että rupeisit vaan jatkaa ja jatkaa... Laihduttaminen ei ole parantumassa olevalle hyvä vaihtoehto. Mäkään en siedä itteeni tän kokosena, ja toi sama ajatus pyörii mullaki päässä, yritän jopa laihduttaa niin, etten ite ''huomais''....jugurtti purkkia ei syödäkkään ihan tyhjäksi tai yht äkkiä joku banaani rupee vaa maistuu ''pilaantuneelta'', eikä sitä voi syödä. Itse asiassa nyt kun meni huonommin, muutama kilo tippuikin, ja itsetunto on vain huonompi. Kun pääset kotiin, niin keskity syömään ja oikeesti rupee vaik treenaa mielummin, älä laihduttaa. Ja keskittyisit reiden ympärysmitan tai reisivaon sijaan mielummin reiden ''kiinteyteen'' ja sillä tavalla jos löytäsit jotain hyväksyntää kehoos, ite aattelin ainakin kokeilla tota :)

    Et todellakaan ole menetetty tapaus. kukaan ei ole, tahdonvoimalla saa ihmeitä aikaan :) Tää vaa on rankkaa ja ihan perseestä, mutta koita jaksaa, voimia <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Musta vaan tuntuu etten voi parantua tän kokoisena, tajuat varmaan miyä tarkoitan. Mutta liikunta voisk olla hyvä ratkaisu, se voisi auttaa syömään ja hyväkymään itseni. Siitä pitäisi vaan saada miellyttävää eikä pakkoa...

      mutta koitetaan molemmat jaksaa tsempata ♥ harmi että sulla menee huonommin :(

      Poista
  3. En oo syömishäiriöinen mut omien ongelmien perusteella sanoisin et sä yrität oikeesti parantuu. Koska parantuminen ei oo sitä et menee täysillä ylöspäin ja haluu pelkästään parantuu. Mt-ongelmis on just se vaikee puoli et ne omat ajatukset on sidottu siihen niin vahvasti kiinni, et vaikka kuinka haluis parantuu niin samalla ei haluu.

    VastaaPoista
  4. Toi on totta mitä sanot.... hitto kun olis sellanen nappi mitä painamalla ois terve mutta ei oo.

    VastaaPoista
  5. En sano tätä millään pahalla, mutta kaiken kaikkiaan tästä postauksesta jäi sellainen fiilis, että sun on nyt paljon parempi olla osastolla. Ajatuksesi keikkuu vielä niin siinä parantumisen ja sairastamisen rajalla, että olisi aika iso riski päästää sut yksin kotiin, missä kukaan ei voi tukea sinua samalla tavalla kuin osastolla. Se ei riitä että pystyy syömään "edes jotain" vaan sun pitää pystyä huolehtimaan syömisistä niin, että pysyt terveenä. Ei tietenkään kaikkien laihdutusajatusten tarvitse olla poissa päästäksesi kotiin, vaan sun täytyy ymmärtää niiden olevan pelkkiä ajatuksia - ei totuus jonka mukaan pitäisi toimia. Etkä varmasti ole toivoton tapaus! Kuten sanoit, sulla on kaikki mahdollisuudet parantua, jos vain itse niin haluat :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun syömoset on välillä oikeasti onnistunut niin että oon syönyt väh. Sen kolme kertaa mutta no tää loma on ollut vähän erilainen. Muttq oon syönyt kalorillisesti ainaki eilen iha tarpeeksi, kun ostin karkkia leffaan. Mutta joo myönnän etten mä tän loman aikana ole ruokailurytmistä tai normaalista syömisestä oikein huolehtinut...että en riedä mitr pärjään todellisuudessa pidemmän aikaa kotona...mutta puhun osastolla mahdollisimman rehellisesti :)

      Poista

Kiitos jo etukäteen kommentista, arvostan kaikkia sanoja:)♥
Kommentinvalvonta on käytössä joten voit sanoa jos et halua kommenttiasi julkaistavan:)
Vastaan kommentteihin pääasiassa omaan blogiini.