viiltelystä

Mun on pakko myöntää että oon oikeasti  koukussa viiltelyyn. Teen sitä aivan liian usein. En usein edes tee kauhean monta jälkeä mutta on pakko edes vähän tuntea sitä kipua. Mun jalat alkaa näyttämään pian aika järkyiltä.  Ei sillä että viillot olisi hirveän isoja tai leveitä mutta niitä alkaa vaan olla aika paljon.

Ja mulla on hirveä taistelu etten siirry käsiin. Kun on niin paljon kivampi viiltää normaalille iholle kun arpikudoksen päälle.  Mä tiedostan että mun ajatukset on sairaita. Mä pidän jollain sairaalla tavalla siitä miltä mun jalat näyttää. Mä ansaitsen kaikki jäljet mitä olen itselleni tehmyt. Mulla kuuluu olla viilletyt raajat. 

Eihän tässä ole mitään järkeä. En mä voi jatkaa tällä tavalla. Tai voin mutta ei se kovin järkevää ole. Mä tuun ehkä joskus katumaan näitä arpia ihan helvetisti. Mutta nyt ei vaan kiinnosta. Ja on taas sen verran itsetuhoisia ajatuksia että tulevaisuus vaikuttaa absurdilta. Eihän mulla mitään tulevaisuutya ole. 

En nyt tiedä pitäisikö mun vaan ottaa joka ilta opamoxi etten vaan viillä. Ei sekään mikään ratkaisu ole. Mutta en mä tiedä mitä muutakaan mä tekisin. Ja kun mulla ei ole hirveästi motivaatiota viiltelyn lopettamiseen vaikka tiedostan ettei tä ole kovin pitkä tie. Jossain kohtaa sen on loputtava. Mutta miten?