pitkä pohdinta elämästä ja kuolemasta

Mikä helvetti siinä on, etten pysty päättämään mitä elämälleni teen. Koitanko elää, antaa hoidolle ja yleensä elämälle vielä yhden mahdollisuuden vai annanko tän jatkua näin, tai antaa lisää vauhtia alamäkeen.

Mä en vaan tiedä mitä haluan. Niin kovasti kun mä luulen haluavani kuolla, jostain syystä mä näiden kaikkien vuosien jälkeen yhä olen täällä. Eikö se tehty mulle selväksi jo 2012 kun omahoitaja suoraan sanoi että olisin jo tappanut itseni jos haluaisin kuolla?

Niin, mä en tiedä miksen mä ole pystynyt käytännössä toteuttamaan yhtäkään niistä monista fantasioista joista unelmoin päivittäin edelleen. En muista edes kuinka monta vuotta tätä on jatkunut. Aivan liian monta. Mutta. Mä olen kaikesta huolimatta pysynyt hengissä. Joku vaisto mulla on säilynyt, joka on pysäyttänyt aina kun olen ollut lähellä tappaa itseni.

Musta tuntuu että se on mulle yksi keinoa paeta pahaa oloa. Mietin keinoja joilla riistän itseltäni hengen. Olen kirjoittanut kirjeitä läheisille joissa vakuutan ettei kuolema johtunut kenestänään muusta paitsi itsestäni. Mietin miltä tuntuu hetki kun tietää kuolevansa, olla niin lähellä kuolemaa kuin voi olla, ja tietää että nyt se on loppu. Fantasioin siitä että veri purskuaa haavasta enkä voi asialle mitään. Fantasioin myös muista tavoista.

Pointti oli  että mietin kuolemaa ja muuta itsensä vahingoittamista paljon, oikeastaan todella paljon.
Mutta en ole toteuttanut  kuolemaan johtavia suunnitelmia. Eli kai mä jollain tiedostomattomalla tavalla haluan elää. Ehkä mä yritän helpottaa pahaa oloa miettimällä että mulla on mahdollisuus lopettaa se, aina on takaportti.

Mulla on myös kovin epätoivoinen olo tulevaisuuden suhteen. Pääsenkö koulusta, löydänkö töitä, tulenko ikinä kuntoon. Elänkö joskus normaalia elämää  ja se mua juuri pelottaa. Millainen olen normaalina? Miten mun kuuluu käyttäytyä? Mitä normaali elämä on?
Tottakai se pelottaa kun ei tiedä tulevasta. Enkä mä pysty tekemään päätöstä että yritän kaikkeni parantuakseni, otan hypyn tuntemattomaan ja katson mitä tapahtuu.

Toisaalta mulla ei ole mitään menetettävää, vai onko? Mitä pahaa mulle voi tapahtua jos  yritänkin kaikkeni ja otan avun vastaan ? Kai mä pelkään ettei hoito auta ja olen menetetty tapaus. Mutta samalla mä haluan kuolla niin miksei käyttäisi apua kun sitä tarjotaan. Aina mun on mahdollista jatkaa siitä mihin jäätiin, mua ei voi kukaan auttaa jos päätän että nyt tä oli tässä.

Mitä jos mun vointi alkaakin parantua, masennus ja ahdistus lievenee ja muuttuu normaaliin elämään kuuluviin negatiivisiin tunteisiin? Onko se huono juttu jos haluankin elää? Kai se on vaan todella pelottava ajatus, mä oon niin tottunut masennukseen ja ahdistukseen ja muuhun että ehkä se terveempi elämä pelottaa.

Mä oon kyllä silti niin kyllästynyt tähän pahaan oloon etten oikeasti jaksaisi tätä loputtomiin. Ja järkevin ratkaisu mun mielestä on itsemurha. Mutta mä en jostain syystä sitä edelleenkään ole tehnyt.

Äh, en vaan tiedä mitä tehdä. On niin epätoivoinen olo, en halua elää mutten pysty tappamaan itseäni.