Normaaliudesta

Mä oon todella pitkään miettinyt että mä en ole normaali, musta ei ikinä tule normaalia. Aina on ollut jotenkin ulkopuolinen olo, oon ollut sellanen hiljainen kiltti ketä ei ikinä tee mitään. En pienenä käynyt luokkalaisten luona kylässä tai ollut synttäreillä tai tehnyt mitään, mä vaan istuin lastenkodissa ja luin kirjoja. Mä häpesin itseäni, missä asun ja mistä tulen ja taustojani ja kaikkea. Asun lastenkodissa ja olen ruma ja vanhemmilla on alkoholismi ja olen muutenkin erilainen jne. En kehdannut kertoa että asun lastenkodissa ja se rajoitti mun elämää hirveästi. En käynyt kavereiden luona koska lastenkodissa oli tapana että hoitajat soittaa vahnemmille ja siinähän paljastuisi että asun lastenkodissa. Vaikka eihän se mun syy ollut, en mä voinut vanhempiani tai niiden elämäntilannetta valita. Ja mieluumminhan mä lastenkodissa kuin kotona asuin, ymmärsin jo pienenä että parempi mun on lastenkodissa kuin kotona. Mutta silti häpesin sitä aina, pelkäsin että mut hylätään sen takia, että mut vaan jätetään yksin tai kusataan siksi että asun lastenkodissa koska vanhemmilla on alkoholismi ja muita ongelmia. Ettei mua hyväksytä. Paras ystävä koulusta (eli M) sai tietää viidennellä luokalla, että asun lastenkodissa.Se sai sen vahingossa selville, kun näki jonkun paperin missä se luki ja jäin kiinni. Eikä se hylännyt mua sen takia, se oli ja on edelleen mun ystävä. Muille luokkalaisille en silti ikinä kouluaikoina kertonut sitä, etten asu kotona vaan aina valehtelin ja se oli todella raskasta usein koska tuli tilanteita joissa muut luokkalaiset näki esimerkiksi että mun "vanhempi" oli joku vanhempi hoitaja yms. Silti tein sen. O:lle kerroin vasta peruskoulun jälkeen vaikka oltiin jo peruskoulussa hyviä ystäviä. Muille en ole edelleenkään kertonut, enkä tule ikinä kertomaankaan. Luulen kyllä että jotkut arvasikin, etten asu kotona, mutta ikinä kukaan ei sanonut mitään.

Olisimpa ymmärtänyt pienenä sen, että ei mun olisi tarvinnut hävetä sitä että asun lastenkodissa, ei mun tarvitse peitellä ja valehdella siitä. Ei yksi toinenkaan meidän luokkalainen sitä peitellyt ja silläkin oli kavereita (se tiesi muuten että mäkin asun lastenkodissa koska oltiin samaan aikaan vastaanottokodissa). Ja toinen asia oli terapia. Aloitin ekaa kertaa terapian yhdeksänvuotiaana ja se oli sellainen asia mitä häpesin myös. M:lle jouduin kertomaan kun oli pakko selittää miksi aina menin tiettyyn paikkaan kaksi kertaa viikossa koulun jälkeen jos käveltiin yhdessä kaupungille koulusta. Muille en kertonut sitä todellakaan. Ei se edelleenkään ole mikään sellainen asia miä sanotaan tosta noin vain tuntemattomalle ihmiselle ja silloin ala-astelaisena vielä vähemmän. Vaikka eihän siinä ole mitään hävettävää ja todella moni käy terapiassa eri syistä. Se vain sellainen asia mitä ei jokaiselle huudella kaduilla. Koska eihän normaalit ihmiset käy terapiassa.

Sitten kun tuli myöhemmin kuvioihin masennus ja syömishäiriö, ja oli muutenkin itsetunto- ja minäkuvaongelmia ja ties mitä muuta, terapiasta huolimatta, niin tunsin olevani aina yksin ja ulkopuolinen, en niinkuin muut. En tehnyt normaaleja asioita, kaveripiiri ei laajentunut vanhetessa koska en osannut tutustua uusiin ihmisiin, en ihastunut poikiin tai seurustellut enkä käynyt bileissä tai muutenkaan ollut vapaa-ajalla koulu- tai harrastuskavereiden kanssa. Istuin aina vaan lastenkodissa ja aloin saamaan hoitajiltakin kuittailua siitä etten ikinä tee mitään. Lopultahan hoitajatkin sai tietää mun todellisesta psyykkisestä tilastani joka silloin oli jo todella huono. Silloin mua vähän enemmän ymmärrettiin siltä puolelta muttei se ulkopuolisuuden tunne mihinkään hävinnyt. Olin varma ettei musta tule ikinä normaalia koska olen tällainen. Masentunut, syömishäiriöinen, ruma, läski, sosiaalisesti supertyhmä ja epävarma ja vaikka mitä negatiivista.

MUTTA, nyt, tänäpäivänä tunnen itseni normaalimmaksi nuoreksi kuin ikinä ennen. Joo, käyn terapiassa ja mulla on edelleen ongelmia, mutta olen niistä huolimatta tehnyt normaalin nuoren asioita. Ja yksi suuri muutos on mun sosiaalinen varmuus, musta on tullut ihan hurjasti varmempi siinä suhteessa ja uskallan jo kysyä kavereilta itse, että haluaako ne vaikka nähdä tai tehdä mun kanssa jotain. Pari vuotta sitten se oli vielä lähes mahdottomuus. Ja sosiaaliset tilanteet lähinnä vain ahdisti ja e vei ihan hirveästi voimia joita ei vielä ollut ihan hirveästi. Nykyään näen kavereita useimpina päivinä koulun lisäksi ja jaksan ihan hyvin, nyt saan niistä ennemminkin voimia lisää. Olen uskaltanut käydä baarissa ja tehdä täysin extempore tallinnanreissun. Omaan asuntoon muuttaminenkin vaikutti, saa elää rauhassa omaa elämäänsä.

                                                              

Mutta niin, tän postauksen idea oli se, että vaikka musta on tuntunut läpi elämän, etten ole kuin muut, vaan ulkopuolinen ja erilainen ja alempiarvoisempi taustojeni ja ongelmieni takia, niin nyt musta alkaa pikkuhiljaa tulla ihan tavallinen 19-vuotias nuori joka opiskelee ja tekee kavereiden kanssa asioita ja hoitaa omat asiansa ja elämänsä. Menneisyys ei määritä nykyisyyttä. Se, että mun varhaislapsuus kotona ei ollut ihan normaali, ei tarkoita että olisin huonompi ja alempiarvoisempi kuin muut ihmiset. Se, että asuin lastenkodissa 10 vuotta, ei tee musta mitään epäonnistunutta ja epänormaalia nuorta naista. Se, että mulla on ollut masennus ja syömishäiriö ja muita psyykkisiä ongelmia ja käyn niiden takia terapiassa kuudetta vuotta, ei tarkoita että olisin syrjäytynyt ja mielisairas ja hullu yksinäinen ja epänormaali ihminen. Mun kokemukset on tehnyt musta juuri sellaisen ketä olen tänäpäivänä eikä siinä ole mitään hävettävää. Mä en olisi tällainen jos noita asioita ei mulle olisi ikinä tapahtunut. Nä kokemukset on kasvattanut mua hirveästi ja luulen että olisin paljon epäkypsempi ilman kaikkia rankkoja kokemuksia.
 Ei mun tarvitse hävetä menneisyyttäni, mä en ole sille voinut mitään ja olen tähänkin asti selvinnyt ja aion selvitä loppuun asti. Ja pärjätä elämässäni kuin ketä tahansa naispuolinen ihminen.

Asiasta toiseen, mulla on tosiaan huomenna viimeinen aika ravitsemusterapeutille, jonka olen tuntenut nyt melkein kolme vuotta ja jolla olen tykännyt ihan hirveästi käydä. Halusin antaa sille jonkun kortin ja kävinkin tänään kaupungilla etsimässä sopivaa. Reissu oli yllättävän vaikea koska ensinnäkään sellaisia kortteja jossa lukee kiitos, ei ollut kun kahdenlaisia eikä kumpikaan ollut kiva enkä löytänyt mitään missä olisi muuten ollut joku sopiva teksti. Ja toiseksi alkoi vaan itkettää hirveästi kun ajattelin etten nää kyseistä ihmistä luultavati enää ikinä huomisen jälkeen. No, lopulta päädyin ostamaan kortin jossa ei lukenut mitään, ja sen lisäksi vähän tuunaustarvikkeita eli tarroja joilla kirjoitin kanteen kiitos ja sitten kaikkia söpöjä pieniä tarroja jossa oli jotain perhosia, kukkia tai muita. Tulos oli tämä:

Lisäsin vielä muutaman tarran kuvanoton jälkeen mutten jaksanut ottaa uutta kuvaa. 

Ja joo epätasainen käsiala, älkää välittäkö :D Ja tarkoituksella on epäselvä kuva koska en halua teidän näkevän mitä siinä tarkalleen lukee

Ja blogin jatkosta, en mä varmaan tän kirjoittamista nyt lopeta. Ja hetihän mulla tuli postausidea kun sen eilisen tekstin julkaisin..:D Postailen ehkä vähän harvemmin nyt kun mietin mitä tän blogin kanssa teen :) Voi toki olla että postailenkin useammin jos tulee jotain hyviä ideoita! Muutaman ehdotuksenkin jo sain ja niitä saa toki heittää lisää! Päivä kuvina olisi ainakin tarkoitus toteuttaa joku päivä!