lauantai 19. joulukuuta 2015

Toivo on vain ensimmäinen askel tiellä pettymysten

Mä en näköjään oikeasti taida pärjätä yksin. Nyt lomalla ja alle tunnin sisällä ensimmäinen rauhottava naamaan.

Mitä sitten kun pääsen kotiin? Musta vahvasti tuntuu että meno jatkuu siitä mihin jäätiin ennen osastoa.

Mä oon niin kaulaani myöten täynnä tätä. Oon niin valmis vain luovuttamaan kuolemaan.
kirjoittanut klo

2 kommenttia:

Kiitos jo etukäteen kommentista, arvostan kaikkia sanoja:)♥
Kommentinvalvonta on käytössä joten voit sanoa jos et halua kommenttiasi julkaistavan:)
Vastaan kommentteihin pääasiassa omaan blogiini.

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)