maanantai 10. maaliskuuta 2014

Ravitsemusterapeutin käynnistä ja syömisestä

Tänään oli siis aika ravitsemusterapeutille. Olo oli hirveä aamulla kun tiesin etten tule luultavasti näkemään kyseistä henkilöä ikinä. Olin täyttänyt ruokapäiväkirjaa keskiviikosta asti ja kannoin sitä mukana, häveten sen sisältöä ja peläten sitä hetkeä kun se pitää ojentaa terapeutille.

En oikein osaa sanoa menikö niin kuin toivoin. Toivoin tottakai että jäisi molemmille hyvä fiilis käynnistä mutten halunnut kuitenkaan valehdella asioiden olevan paremmin kuin ne todellisuudessa ovat. Käynti ei ehkä ihan positiivisin mahdollinen ollut, rav.terapeutti ei oikein ollut ihan tyytyväinen tähän tilanteeseen. Tai tässä nyt on muutamia asioita jotka voisi mennä paremmin ja joihin pitää tulla muutos jotta voin parantua kokonaan. Mutta on paljon hyviäkin asioita, nyt keskityttiin vain lähinnä niihin huonoihin puoliin. Tai puhuttiin ihan yleisesti mun syömishäiriöstä. Se kysyi multa useampaankin kertaan, hieman toteavastikin että "Miten pitkään sä tarvitset tota oireilua?" Nii-in. Oon oikeasti niin kyllästynyt tähän mutten silti osaa päästää irti tai ottaa vaikka enemmän apua vastaan tukihenkilöltä. En mä tiedä yritänkö jotenkin hallita tunteitani syömisellä, kyllä kai. Se on edelleen mun reaktio stressiin ja ahdistukseen. Pakenen sitä syömishäiriömaailmaan. Se on se tuttu ja turvallinen tila johon voin aina turvautua kun on vaikeaa.

En oikeasti ymmärrä miksen vain voi alkaa syömään normaalisti, tekemään ruokaan useammin kuin kerran kolmessa kuukaudessa ja muutenkin syömään normaalisti. Ja miksen kerro mun vaikeuksista vaikka tukihenkilölle tai edes terapeutille. Tänään rav. terapeutti painotti kovasti sitä kuinka tukihenkilö on harvinainen ja todella hyvä mahdollisuus syömishäiriöstä paranemisen suhteen. Miksi en siis kerro sille ja mieti yhdessä miten se voisi tukea mua? On vain niin hirveän vaikea ottaa apua vastaan ja antaa muille lupa puuttua sairaisiin puoliin joita vielä on. Tavallaan haluan vain roikkua edelleen tässä syömishäiriössä enkä ottaa apua vastaan, vaikka tiedän kuinka tyhmää se on. Mä en vaan osaa kuvitella itseäni ilman tätä osaa. Kai siitä on vaikea luopua, vaikka se ei olekaan mikään kiva asia.

Lopulta vähän niinkuin lupasin, että puhun tästä tukihenkilölle ja kysyn haluisiko se tulla mun kanssa kerran vielä käymään ton rav.terapeutin luona kun se olisi mielellään vielä kerran kolmistaan nähnyt. Luulen että siitä olisi tukihenkilölle apua mun käytöksen ymmärtämisessä koska se terapeutti ymmärtää mua niin hyvin. En tiedä mitä tukihenkilö mun syömisistä tällä hetkellä ajattelee kun siitä ei olla puhuttu ollenkaan. Mutta kai se olettaa sen menevän ihan hyvin kun olen ihan normaalipainoinen ja muutenkin normaalin oloinen, puhelias jne.  Kai mä sille sitten puhun ja kysyn haluisko se tulla. Tai kyllä se saa luvan tulla koska en tänään antanu sitä korttia kun ehkä nähdään vielä kerran. Muuten toi olisi kyllä ollut viimeinen kerta. "Mä ajattelin etten enää anna sulle aikoja kun en mä koe että osaisin enää auttaa sua tän enempää. Ei se auta että puhun sulle täällä, sä kuitenkin tiedät nä jutut jo, sä tiedät miten kuuluisi syödä.  Nyt sä tarvitsisit enemmänkin konkreettista tukea vaikka siltä tukihenkilöltä"


Kyllä se osasi niitä tsemppaaviakin lauseita sanoa kuten "Mä uskon että ennenkuin täytät 20 voit olla tästä kaikesta jo vapaa" Kuulostaako vähän hyvältä? Kyllä musta ainakin! Itsehän mä siitä olen vastuussa missä tilanteessa olen vuoden päästä. Haluaisin niin olla jo terve mutta tuntuu niin mahdottomalta tehdä ne muutokset joita se vaatii. Kyllästynkö mä tähän lopulta ja alan vain syömään normaalisti? Kuinka monta kertaa mun pitää kokea se, ettei syömättömyys johda mihinkään hyvään, ennenkun mä uskon sen? Tä on niin helvetin turhauttavaa olla tässä ihme välitilassa sairastamisen ja parantumisen välissä. En kai mä mitään menettäisi jos kertoisin tukihenkilölle ja mietittäisiin yhdessä voisiko se auttaa mua jotenkin? Enhän? Se on vaan niin pelottava ajatus.



Pitäisi pystyä tekemään se päätös että ottaa kaiken avun vastaan. Vaikka paraneminen on mun vastuulla, ei se tarkoita ettenkö saisi ottaa apua vastaan. Ja se on syömishäiriö mikä sitä apua ei halua, en minä. Mä haluan tästä paskasta eroon, oikeasti.  Lopullisesti. 



Mä oon nyt itkenyt koko illan enkä tiedä miksi mutta tällä hetkellä mun tekis mieli vaan huutaa MÄ EN VITTTU JAKSA TÄTÄ ENÄÄ.  

Mä en jaksa vihata itseäni.
Mä en jaksa nitä sairaita ajatuksia.
Mä en jaksa tapella itseni kanssa syömisistä
En jaksa tehdä laihdutussuunnitelmia
En jaksa ajatella itsestäni näin
En jaksa toimia syömishäiriön mukaan.
En jaksa tätä ahdistusta ja itkemistä.
En jaksa tätä koko paskaa. 

En.
Vittu.
Jaksa.
Piste. 


Mutta miten mä pääsen tästä eroon? Miten? Mä en osaa. 


4 kommenttia:

  1. Mä uskon että sä oot jo ihan loppumetreillä anoreksian selättimäsen kanssa! Tuntu niin hienolta lukee noita sun ajatuksia, ettet jaksa enää vihata itteäs tai tehdä uusia laihdutussuunnitelmia. Nyt vaan haistatat paskat sille sairaudelle ja pyydät sen tukihenkilön mukaan sinne terapiaan. Siitä se lähtee, ja kohta sä oot vapaa, oon varma siitä! Voimia <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos ihanasta kommentista <3 kyllä mä vielä joku päivä olen terve! Ja vien sen tukihenkilön sinne rav.terapeutille :)
      Kiitos ja sinnekin voimia <3

      Poista
  2. Tiedän niin hyvin noi tunteet, kuten sanoit että ollaan molemmat melko samassa tilanteessa (psyykkisesti/asenteesta sh kohtaan). Mutta hei, ei oo väärin tuntea noita negatiivisia tunteita, ne on tavallaan just hyviä koska voit kääntää ne voimavaraksi :) Esim. Itte aina huonoina päivinä kun päätän sen miljoonannen kerran "päästä takaisin kuriin ja syödä vaan määrän xxx kcal/ kompensoida oksentamalla", muistutan itseäni kuinka pitkälle olen jo päässyt, ja kuinka turhauttavaa on tapella samoja ajatuksia vastaan. Silloin kannattaa muistaa nää "En jaksa "- ajatukset : sä ansaitset voida paremmin, sun ei tartte antaa syömishäiriölle enää yhtään tilaan sun elämästä.
    Ja sinäki varmaan tiedostat ettet sä voi ikuisesti antaa periksi sairaille ajatuksille, jossain kohtaa se keho pettää. Niin miksi pitkittää siitä sairaudesta luopumista? Tiedän että se on pelottavaa ja vaikeeta, ja luultavasti joudutaan vielä vuosia keskittymään siihen ettei sairaat ajatukset vaikuta syömiskäyttäytymiseen. Mutta ei sitä tarttekaan tehdä kertarysäyksellä, oot ottanut jo isoja askelia joista voit olla ylpeä :)
    + Kannatan ajatusta että pyrit puhumaan enemmän omasta tilanteestas sille tukihenkilölle. Vaikka loppujen lopuks sinä itse päätät parantumisesta, ei se oo kiellettyä jakaa sitä vastuuta vähän muillekin ottamalla apua vastaan.

    ps. anteeks jos kuulostin tekopyhältä ja tylyltä, on vaan niin hankalaa kirjoittaa / tuoda ajatuksensa järkevästi esille :d en tiedä pitäskö itkeä vai nauraa kun on niin paljon ajatuksia, mutta kun yrität kirjottaa niitä ylös niin tuntuu ettet osaa enää suomea oikeesti :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Et kuulostanut mitenkään tekopyhältä tai tylyltä!:)

      Joo just niistä negatiivisista ajatuksista saa voimaa taistella tätä paskaa vastaan! Ei kukaan oikeasti ansaitse tällasita sairautta vaikka luulisi itse niin...
      Ja tiedän että keho pettää lopulta enkä mä halua sitä, tästä luopuminen on vain jotenkin niin saakelin vaikeaa niinkuin varmaan itsekin tiedät :/ Ja pitäisi yrittää muistaa ettei kaikki tapahdu kerrallaan vaan pikkuhiljaa.
      Ja joo kyllä mä tukihenkilölle nyt aion puhua :) Jollei se nyt sitten taas paljasta että lukeekin tätä blogia edelleen...:D

      Kiitos ihanasta kommentista <3

      Poista

Kiitos jo etukäteen kommentista, arvostan kaikkia sanoja:)♥
Kommentinvalvonta on käytössä joten voit sanoa jos et halua kommenttiasi julkaistavan:)
Vastaan kommentteihin pääasiassa omaan blogiini.