lauantai 8. kesäkuuta 2013

Muistatko sen lapsuuden kesän kun aamut tuoksuivat hunajalle, kun jalat kastuivat ruohikossa eikä mikään ollut hetkeä tärkeämpää.

En tiedä tuntuu että masennus on pahentunut jotenkin pikkuhiljaa. Kämppä ei vaan pysy järjestyksessä. Ja illat on kamalia yleensä. Taino se on lähinnä hirveää ahdistusta. Mutta ajatukset on muuttunut ehkä hieman synkemmiksi ja äsken yllätin itseni ajattelemassa tosissani että vittu en jaksa enää tätä, haluan pois. 
En vaan enää yhtään jaksais tätä tilannetta tai tätä ahdistusta. Ja elämä tuntuu ihan turhalta, en mä osaa nauttia siitä enkä keksi haaveita jotka haluan toteuttaa. Kun kysytään että mitä haaveita mulla on tai asioita jotka haluaisin tehdä niin en keksi mitään mikä tuntuisi merkittävältä. Noi on kamalimpia kysymyksiä mitä multa voi tällä hetkellä kysyä. En mä halua tai ansaitse mitään hyvää. 
Syömistä pelkään muuttaa ihan helvetisti. En mä pysty. Vittu. Ateriasuunnitelma tuntuu jotenkin todella vaikealta. Vaikka tiedän että tänäänkin olen tasan syönyt energiamäärällisesti enemmän kun siinä suunnitelmassa on energiaa. Mutta en silti pysty ajattelemaan että kyllä mä pystyn ja haluan. Haluan kyllä todistaa että mä en mitään osastohoitoa tarvitse. Ja sehän on hyvä merkki? Ja tuntuu tällä hetkellä että ei mulla mitään ongelmaa ole kun syön niin vitusti. Tiedän että paino on noussut paljon. Ja illalla sitten itken sitä ja vannon että nyt vittu loppuu tää syöminen. 
En mä tiedä miksi normaali syöminen pelottaa. Pelkään että lihon. Enkä pysty yhtään hallitsemaan syömistä. Vaikka tiedän että säännöllinen syöminen vähentää riskiä ahmimiseen. 
Kaipa mä syömisellä yritän hallita muita tunteita. Mutta kyllä mä haluan sen muutoksen tehdä, koska tää tilanne on ihan perseestä. Tiedän etten voi jatkaa näin. Tainojoo voin mutta ei siitä seuraa loppujenlopuksi mitään hyvää. Kyllä mä haluaisin olla tästä vapaa, oon kateellinen niille ketkä ihan oikeasti rakastaa ruokaa ja osaa nauttia siitä eikä mieti kaloreitä eikä pelkää ruokaa tai peilikuvaa vaan hyväksyy itsensä ja arvostaa itseään eikä kyseenalaista oikeutta nauttia syömisestä. Ja toi kaikki tuntuu vaan ihan täysin mahdottomalta omalla kohdalla. Opinko ikinä arvostamaan ja hyväksymään itseäni tällaisena? Ei tunnu mahdolliselta. Niin kauan kuin muistan olen vaan hävennyt itseäni ja ulkonäköäni ja pitänyt itseäni muita huonompana. Onko sitä mahdollista muuttaa vielä?

Ja oon miettinyt että mikä tässä ihan oikeasti on takana. En mä halua että ihmiset katsoo mua ja ajattelee että mä oon ihan luuranko ja sairas. En halua huomiota sillä.  Enkä halua että varsinkaan läheiset ja tutut ihmiset näkee sen. Onko tä vaan joku tapa rankaista itseäni?  En mä pidä sairaalloisen alipainoisia ihmisiä kauniina. En. Mutta silti haluan peilistä nähdä sen. Vain itse, en halua että muut näkee sen. Miksi helvetissä? Ihan oikeasti miksi mä haluan kuihduttaa itseni kamalaan kuntoon? En mä osaa tähän vastata siihen. Nyt oon vasta oikeasti tajunnut että se on näin. Mutta en osaa vielä oikeastaan niitä syitä tähän erotella. Enkä oo kyllä tästä puhunut kenellekään. Pitäisi varmaan terapeutin kanssa puhua tästä. Kai siinä odelleenkin kuolemantoivekin taustalla jossain. Nyt kun tän kirjoitan niin tuntuu että mähän olen vitun sekaisin. Mutta nyt mä osaan erottaa näitä asioita, on sekin edistystä. On terapiasta jotain hyötyä ollut!

En halua nukkumaan. Pelkään vaan niitä ajatuksia ja sitä ahdistusta. Mutta pakko mun on jossain vaiheessa mennä nukkumaan. Vois ehkä tästä hipsiä sänkyyn ja oottaa että uni tulee väkisin. Ja yrittää olla nousematta jumppaamaan vaikka kuinka olisi pakottava tarve. Mutta mä en ihan oikeasti jaksaisi jumpata tai liikkua. Enkä oo nyt kauheasti sitä tehnykään. Mutta kun joku asia menee paremmin niin miksi mä odotan vaan sitä että kaikki taas romahtaa taas?  

Loppuun vielä jotenkin  musta huvittava kuva. Laitoin ateriasuunnitelman jääkaapin oveen muistutukseksi ja omistan vaan yhden kunnon magneetin jonka oon saanut J:ltä lahjaksi joskus. Mutta toi on kyllä ihana magneetti suklaan suurystävälle (köhköh) :D  


7 kommenttia:

  1. Mikset ansaitsisi mitään hyvää tai positiivista? Kaikki muutkin ihmiset ansaitsee onnea ja rakkautta ja hyvää elämäänsä, sä et ole poikkeus siinä. Ja lupaan et normaalisyöminen ei lihota, korkeintaan turvottaa hetken, kunnes keho taas tottuu saamaan säännöllisesti ja tarpeeksi energiaa. Musta tuntuu et et halua antaa itsellesi lupaa nauttia ruuasta tai muistakaan hyvistä jutuista just ton ansaitsemisen takia. Kun ei niitä juttuja tarvii ansaita. Jokainen ihminen on arvokas ja hyvä just sellaisenaan, joten todellakin myös sinä.

    Voihan ne haaveet olla pieniä ja arkisia juttuja, ei välttämättä tyyliin "haluan muuttaa afrikkaan johonkin sodan paskomaan kylään rakentamaan kaivoja" tmv vaan ihan niitä pieniä juttuja esim. hyvä sää :D (ok vähän huonot esimerkit mut you got the point).

    Ja tohon nukkumisjuttuun vielä: ootko kokeillut lukee jotain ennen nukkumista? Vaikka aikakausilehtiä tai jtn simppeliä kirjaa? Tuo väsymyksen nopeemmin ja rentouttaa aivot :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin emmätiedä ei vaan tunnu siltä että oon yhtä hyvä tai arvokas kuin muut.

      Noniin:D

      No siis oon yrittäny joo joskus, oon yrittäny vähän kaikkea :D

      Poista
    2. Sinä olet ihan äärettömän arvokas. Ansaitset olla onnellinen ja terve.

      -V

      Ps. Tiedän valitettavan hyvin mitä koet juuri nyt. Itselläni se sairaus lähti nimenomaan kuolemantoiveesta. Pidin itseäni liian heikkona nopeaan itsemurhaan, joten "valitsin" hitaan kiduttamisen, syömättömyyden. Tietenkin siinä oli mukana sitten vielä itseinhoa ja ulkonäköpaineita masennuksen lisäksi. Siitä se lähti, eikä laihuuden ihannoinnista :/ Näyttää omin silmin ihan kamalalta tuo teksti mitä kirjoitin juuri. Se vaan on se karu totuus.

      Muista aina, että olet tärkeä

      Poista


    3. Ää toi näyttää munkin silmiin kamalalta :( <3

      Samoin! <3

      Poista
  2. Millainen sisältö ateriasuunnitelmassasi on? Itse käyn salilla viidesti viikolla ja ajan päivittäin pyörällä, eikä paino ole päässyt nousemaan, vaikka ruokamääräni vaikuttikin alussa aivan liian isolta. (Tietysti jos syö kaikkia turhia sokereita ja hiilareita, niin silloin ne jäävät kummittelemaan kehoon.) Aaaa, kuinka selittäisin tämän...liikkuminenkin voi olla oikeasti kivaa! Ja sen jälkeen saa ja pitää syödä. Sinun kannattaisi kokeilla jotain ohjattua liikuntaa tms, saisit siitä enemmän irti.

    Ja ei ne ateriasuunnitelmat sinua lihota, ihan vain hetkellistä turvotusta. En tiedä, mitä hain koko tässä kommentissa, mutta koita nyt vain jaksaa :)

    VastaaPoista
  3. Se selviit. Mä uskon että sä selviit! ♥

    VastaaPoista

Kiitos jo etukäteen kommentista, arvostan kaikkia sanoja:)♥
Kommentinvalvonta on käytössä joten voit sanoa jos et halua kommenttiasi julkaistavan:)
Vastaan kommentteihin pääasiassa omaan blogiini.