Kuulumisia pitkän kaavan mukaan

Tuntuu nyt että on hirveesti asiaa päässä mistä haluis kirjottaa, ni katotaan mitä saan ulos.

Mä oon vihdoin vähäsen rentoutunut terapiassa eikä sinne meneminen jännitä samalla tavalla. Ei siihen mennykään kun reilu vuosi :D No pääasia että se tapahtui ennen kun kolme vuotta on mennyt ! En oo varmastikaan mikään helpoin asiakas kun puhuminen on niin saatanan vaikeaa ja vieläkin on ihan hirveästi asioita joista en todellakaan pysty puhumaan, mutta kyllä mä nyt enemmän puhun sentään kun vuosi sitten :) Oon vaan tosi hidas luottamaan.

Mutta kyllä terapiassa käyminen on ihan varmasti auttanut, saanut ajattelemaan asioita enemmän ja eri kannalta! Eilen esimerkiksi terapeutti huomautti että siitä tuntuu että heti kun mun elämässä tapahtuu jotain hyvää, niin rankaisen siitä itseäni syömisen vähentämisellä, tai syömishäiriö vahistuu heti. Ite en oo noin ajatellut mutta kai siinä on perää. On just tosi ärsyttävää kun en itse tiedosta mitä mä yritän tällä syömisen hallinnalla saavuttaa, en osaa sanoa sitä oikeaa syytä, tai kun ei se laihtuminen se ainoa asia ole.

Myönnän että on mennyt syömisen kanssa vähän niin ja näin, olen yrittänyt vain unohtaa koko syömisen, että syöminen loppuisi vähn niinkuin ”vahingossa”. Oon yrittänyt olla ajattelematta koko asiaa, yrittänyt olla liittämättä mitään tunteita siihen, ettei se ahdistaisi niin paljoa. En tiedä olenko onnistunut. Syönyt olen kyllä liikää siihen nähden mitkä on mun ”suunnitelmat” eli että en söisi muuten kuin koulussa vähäsen. Ahdistaa olisi voinut kyllä enemmänkin että se osio on toiminut jonkun verran ja se on tavallaan hyvä terveelläkin tavalla, että ruoka on vain ruokaa, mutta yritän käyttää sitä kyllä ihan toiseen tarkoitukseen...

Viime postauksessa mainitsin sen persoonallisuuksista kertovan kirjan ja siinä on jokaisen persoonallisuden kuvauksen yhteydessä testi jolla voi testata miten hyvin sopii mihinkin persoonallisuuteen. No, kun luin kirjaa niin estyneen kuvaus tuntui sopivan. Luin toisen kerran, se sopi vielä paremmin. Sitten tein testin, tulos oli 40/42. No eipä se mikään suuri yllätys ollut, muttei kovin kiva kuitenkaan.

Tänään oli lääkekontrolli polilla. Puhuttiin aika paljon nukkumisesta joka varmaan on se suurin ongelma tällä hetkellä, en mä loputtomiin pärjää näillä muutaman tunnin yöunilla. Taino sain viime viikolla muutamana yönä nukuttua paremmin mutta siis yleisesti nukun huonosti.

Ensin luulin ettei lääkäri aio tehdä mitään muutoksia lääkitykseen mutta sitten se alkoi puhumaan seroquelista, me ollaan sen annoksen laskemisesta siis puhuttu jo yli puoli vuotta, ja nyt lääkäri mietti sen nostamista neljästäsadasta kuuteensataan, ihan vain ilta-ahdistuksen takia. Sitten tuli ketipinor puheeseen ja päädyttiin lopulta että otetaan se takasin, se ei olisi yhtään halunnut ja sanoikin että se oli aluksi tosi sitä vastaan mutta myöntyi nyt kuitenkin sitten. Ei seroquelin annoksen nostamisessa ole mitään ongelmaa mutta ketipinoria ei mitenkään halua otta takaisin? :D en tajua. Ja aluksi se olisi jättänyt sen sinne viiteenkymppiin mutta sain kysyttyä että voiko sitä annosta nostaa, ja se suostui just ja just nostamaan sen 75:een. Hän ei uskaltanut koska pelkäsi sen ja mirtazapinin yhteisvaikutusta, huoh. Ja sitten siirrettiin seroquel ja lamictal aamuun, lamictal sen takia että lääkärillä tuli mieleen että hei, sehän voi olla se asia joka aiheuttaa sen unettomuuden! Enhän mä olekaan sitä lääkettä syönyt kun reilu kaksi vuotta tähän mennessä, että sekö sitä unettomuutta on nyt alkanut pahentamaan lähiaikoina? Ja seroquel sen ketipinorin takia ilmeisesti. Mutta onneksi ei sen annosta nyt sentään nostettu! Olin jo valmistautunut siihen että sitä lähdetään laskemaan kun siitä ollaan viimeiset puoli vuotta joka kerralla puhuttu, mutta ei ilmeisesti ton lääkärin aikana ainakaan. Niin ja yksi syy miksi se olisi ollut valmis nostamaan sen annosta oli se että mirtazapin saattaa laskea sn tehoa hieman että sen takia se 200mg:n nosto ei olisi ollut edes paljoa mitään.

No mutta nyt toivon että se ketipinorin nosto auttaisi tarpeeksi... Vähän epäilen. Mutta toi lääkäri ei ainakaan mitään muuta ole ilmeisesti valmis kokeilemaan (paitsi seroquelin nostoa...). Se on sitten vaan voivoi jos ei saa nukuttua. En kylläkään tiedä kuinka kauan se on mulla, luulin että tää olisi ollut viiminen kerta mutta antoi se nyt vielä yhden ajan ainakin.

Meillä oli perjantaina koululla opettajan ja tukihenkilön kanssa sellanen hojks-keskustelu jossa siis puhuttiin mun tän vuoden opiskeluista, tavotteista yms. Ei siellä ollut mitään ihmeellistä, sanottiin vaan että mun päätavote on nyt löytää se seuraava koulutuspaikka. Sitten opettaja vähän kertoili millanen mä ole ollut siellä koulussa, olen kuulemma tosi tasapainoiselta vaikuttava, avoin ja muutenkin reipas.

Tässä huomaa kyllä sen ettei ahdistus näy mitenkään ulospäin koska kyllä mua siellä välillä ahdistaa ihan hirveästi, ja kuulemma vaikutan niin tasapainoiselta ja siltä että kaikki on ihan hyvin.

Sitä opettaja sanoi kans että ne on huomannut että olen perfektionisti, että voisin vähän opetella hölläämään, ei mun tarvitse suorittaa kaikkea aina niin täydellisesti. ”Kato mitä tapahtuu jos et yritäkään tehdä ihan täydellisesti”

Tästä viikosta lähtien me joka kasin aamu tehdään aamupala itse. Siis kun meijän luokka on niinkun vanha asunto niin siinä on 2 huonetta jossa toisessa on keittö. Maanantaina tehtiin ekan kerran, tai muutama ihminen teki. Meinasin mennä ihan panikkiin jo siinä vaiheessa kun opettajat sano että me tehdään tästä lähtien se aina itse. Ja sehän tarkoittaa siis sitä että on pakko syödä. Tuntui että ahdistus vaan kasvo ja kasvo sitä mukaan kun aamupalan syöminen lähestyi. Kumpikaan opettajista ei mitenkään kysynyt multa esimerkiks että onko ihan okei että pystynkö syömään yms. vaikka just perjnataina juteltiin siitä että aamupala on se kaikkein vaikein ateria enkä oo tähän mennessä sitä pytynyt koulussa, tai muutenkaan, syömään. Piti siis pärjätä ihan omillaan, kuin muut. Sitten opettaja huutaa keittiöstä että ”Noniin nyt kaikki syömään” En meinannut pystyä menemään edes sinne ksittiöön muiden kanssa mutta menin kuitenkin. Ja otin lautasen, ja kävelin puutokattilan luo, ja otin puuroa lautaselle, ja kävelin takasin pöytään istumaan. Sitten se vaikein osuus: syöminen. Herranjumala että ahdisti. Tuli mieleen ihan osastoajat kun ahdistus oli sitä luokkaa. Nyt piti vaan tehdä kaikkensa ettei ahdistus näkyisi ulospäin, eihän kukaan tiedä mun syömisongelmista. Siinä mä yritin sitä puuroa sinne suuhun tunkea, ja sainkin pikkuhiljaa, melkein itkien. Yhdessä vaiheessa piti mennä vessaan rauhoittumaan ja itkemään kun en vain pystynyt istumaan rauhallisesti siinä pöydässä. 

Lopulta tulin takaisin pöytään, enkä sen jälkeen saanut enää lusikallistakaan alas. No, söin melkein kaiken mitä otin. Kaiken lisäksi mun vieressä istui joku nainen joka tuli yliopistosta hetkeksi tutustumaan meidän ryhmään, ja jutteli siinä niitä näitä meille ja multakin kyseli asioita ja oli ilonen. Oli kiva vastata normaalisti ja ilosesti ja samalla pidätellä itkua ja yrittää peittää sitä ahdistusta. No eipä kukaan varmaan mitään huomannut.

Toi oli vasta eka kerta, huomenna seuraava. Onneksi tällä viikolla ei ole muina päivinä. Mutta ensi viikolla, sitä seuraavalla, sitä seuraavalla, koko loppuvuosi tota samaa. En tiedä miten selviän, en todellakaan. Entiedä onko pakko ottaa opamoxi ainakin välillä. En mä sitä voi joka päivä syödä. Eikä niitä nyt olekaan hirveästi jäljellä. Ei ainakaan auta siihen ilta-ahdistukseen millään tavalla. Pelottaa. En tiedä pitäisikö sanoa jotain opettajalle koulussa tosta aamupalan vaikeudesta...

Ehkä mä lopetan tän kirjottamisen tähän. Tuli vähän pitkä teksti taas, hups. Vois yrittää kirjottaa vähän useemmin niin selviätte vähemmällä kerralla :D