Tuntuu nyt että on hirveesti asiaa
päässä mistä haluis kirjottaa, ni katotaan mitä saan ulos.
Mä oon vihdoin vähäsen rentoutunut
terapiassa eikä sinne meneminen jännitä samalla tavalla. Ei siihen
mennykään kun reilu vuosi :D No pääasia että se tapahtui ennen
kun kolme vuotta on mennyt ! En oo varmastikaan mikään helpoin
asiakas kun puhuminen on niin saatanan vaikeaa ja vieläkin on ihan
hirveästi asioita joista en todellakaan pysty puhumaan, mutta kyllä
mä nyt enemmän puhun sentään kun vuosi sitten :) Oon vaan tosi
hidas luottamaan.
Mutta kyllä terapiassa käyminen on
ihan varmasti auttanut, saanut ajattelemaan asioita enemmän ja eri
kannalta! Eilen esimerkiksi terapeutti huomautti että siitä tuntuu
että heti kun mun elämässä tapahtuu jotain hyvää, niin
rankaisen siitä itseäni syömisen vähentämisellä, tai
syömishäiriö vahistuu heti. Ite en oo noin ajatellut mutta kai
siinä on perää. On just tosi ärsyttävää kun en itse tiedosta
mitä mä yritän tällä syömisen hallinnalla saavuttaa, en osaa
sanoa sitä oikeaa syytä, tai kun ei se laihtuminen se ainoa asia
ole.
Myönnän että on mennyt syömisen
kanssa vähän niin ja näin, olen yrittänyt vain unohtaa koko
syömisen, että syöminen loppuisi vähn niinkuin ”vahingossa”.
Oon yrittänyt olla ajattelematta koko asiaa, yrittänyt olla
liittämättä mitään tunteita siihen, ettei se ahdistaisi niin
paljoa. En tiedä olenko onnistunut. Syönyt olen kyllä liikää
siihen nähden mitkä on mun ”suunnitelmat” eli
että en söisi muuten kuin koulussa vähäsen. Ahdistaa
olisi voinut kyllä enemmänkin että se osio on toiminut jonkun
verran ja se on tavallaan hyvä terveelläkin tavalla, että ruoka on
vain ruokaa, mutta yritän käyttää sitä kyllä ihan toiseen
tarkoitukseen...
Viime postauksessa
mainitsin sen persoonallisuuksista kertovan kirjan ja siinä on
jokaisen persoonallisuden kuvauksen yhteydessä testi jolla voi
testata miten hyvin sopii mihinkin persoonallisuuteen. No, kun luin
kirjaa niin estyneen kuvaus tuntui sopivan. Luin toisen kerran, se
sopi vielä paremmin. Sitten tein testin, tulos oli 40/42. No eipä
se mikään suuri yllätys ollut, muttei kovin kiva kuitenkaan.
Tänään oli
lääkekontrolli polilla. Puhuttiin aika paljon nukkumisesta joka
varmaan on se suurin ongelma tällä hetkellä, en mä loputtomiin
pärjää näillä muutaman tunnin yöunilla. Taino sain viime
viikolla muutamana yönä nukuttua paremmin mutta siis yleisesti
nukun huonosti.
Ensin luulin ettei lääkäri
aio tehdä mitään muutoksia lääkitykseen mutta sitten se alkoi
puhumaan seroquelista, me ollaan sen annoksen laskemisesta siis puhuttu
jo yli puoli vuotta, ja nyt lääkäri mietti sen nostamista
neljästäsadasta kuuteensataan, ihan vain
ilta-ahdistuksen takia. Sitten tuli ketipinor puheeseen ja päädyttiin
lopulta että otetaan se takasin, se ei olisi yhtään halunnut ja
sanoikin että se oli aluksi tosi sitä vastaan mutta myöntyi nyt
kuitenkin sitten. Ei seroquelin annoksen nostamisessa ole mitään
ongelmaa mutta ketipinoria ei mitenkään halua otta takaisin? :D en
tajua. Ja aluksi se olisi jättänyt sen sinne viiteenkymppiin mutta
sain kysyttyä että voiko sitä annosta nostaa, ja se suostui just
ja just nostamaan sen 75:een. Hän ei uskaltanut koska pelkäsi sen
ja mirtazapinin yhteisvaikutusta, huoh. Ja sitten siirrettiin
seroquel ja lamictal aamuun, lamictal sen takia että lääkärillä
tuli mieleen että hei, sehän voi olla se asia joka aiheuttaa sen
unettomuuden! Enhän mä olekaan sitä lääkettä syönyt kun reilu
kaksi vuotta tähän mennessä, että sekö sitä unettomuutta on nyt
alkanut pahentamaan lähiaikoina? Ja seroquel sen ketipinorin takia
ilmeisesti. Mutta onneksi ei sen annosta nyt sentään nostettu! Olin
jo valmistautunut siihen että sitä lähdetään laskemaan kun siitä
ollaan viimeiset puoli vuotta joka kerralla puhuttu, mutta ei
ilmeisesti ton lääkärin aikana ainakaan. Niin ja yksi syy miksi se
olisi ollut valmis nostamaan sen annosta oli se että mirtazapin
saattaa laskea sn tehoa hieman että sen takia se 200mg:n nosto ei
olisi ollut edes paljoa mitään.
No mutta nyt toivon että
se ketipinorin nosto auttaisi tarpeeksi... Vähän epäilen. Mutta
toi lääkäri ei ainakaan mitään muuta ole ilmeisesti valmis
kokeilemaan (paitsi seroquelin nostoa...). Se on sitten vaan voivoi
jos ei saa nukuttua. En kylläkään tiedä kuinka kauan se on mulla,
luulin että tää olisi ollut viiminen kerta mutta antoi se nyt
vielä yhden ajan ainakin.
Meillä oli perjantaina
koululla opettajan ja tukihenkilön kanssa sellanen hojks-keskustelu jossa
siis puhuttiin mun tän vuoden opiskeluista, tavotteista yms. Ei
siellä ollut mitään ihmeellistä, sanottiin vaan että mun
päätavote on nyt löytää se seuraava koulutuspaikka. Sitten
opettaja vähän kertoili millanen mä ole ollut siellä koulussa,
olen kuulemma tosi tasapainoiselta vaikuttava, avoin ja muutenkin
reipas.
Tässä huomaa kyllä sen
ettei ahdistus näy mitenkään ulospäin koska kyllä mua siellä
välillä ahdistaa ihan hirveästi, ja kuulemma vaikutan niin
tasapainoiselta ja siltä että kaikki on ihan hyvin.
Sitä opettaja sanoi kans
että ne on huomannut että olen perfektionisti, että voisin vähän
opetella hölläämään, ei mun tarvitse suorittaa kaikkea aina niin
täydellisesti. ”Kato mitä tapahtuu jos et
yritäkään tehdä ihan täydellisesti”
Tästä
viikosta lähtien me joka kasin aamu tehdään
aamupala itse. Siis
kun meijän luokka on niinkun vanha asunto niin siinä on 2 huonetta jossa toisessa on keittö.
Maanantaina tehtiin ekan kerran, tai muutama ihminen teki. Meinasin
mennä ihan panikkiin jo siinä vaiheessa kun opettajat sano että me
tehdään tästä lähtien se aina itse. Ja sehän tarkoittaa siis
sitä että on pakko syödä.
Tuntui että ahdistus vaan kasvo ja kasvo sitä mukaan kun aamupalan
syöminen lähestyi. Kumpikaan opettajista ei mitenkään kysynyt
multa esimerkiks että onko ihan okei että pystynkö syömään yms.
vaikka just perjnataina juteltiin siitä että aamupala on se
kaikkein vaikein ateria enkä oo tähän mennessä sitä pytynyt
koulussa, tai muutenkaan, syömään. Piti siis pärjätä ihan
omillaan, kuin muut. Sitten opettaja huutaa keittiöstä että
”Noniin nyt kaikki syömään” En meinannut pystyä menemään
edes sinne ksittiöön muiden kanssa mutta menin kuitenkin. Ja otin
lautasen, ja kävelin puutokattilan luo, ja otin puuroa lautaselle,
ja kävelin takasin pöytään istumaan. Sitten se vaikein osuus:
syöminen. Herranjumala että ahdisti. Tuli mieleen ihan osastoajat
kun ahdistus oli sitä luokkaa. Nyt piti vaan tehdä kaikkensa ettei
ahdistus näkyisi ulospäin, eihän kukaan tiedä mun
syömisongelmista. Siinä mä yritin sitä puuroa sinne suuhun
tunkea, ja sainkin pikkuhiljaa, melkein itkien. Yhdessä vaiheessa
piti mennä vessaan rauhoittumaan ja itkemään kun en vain pystynyt istumaan rauhallisesti siinä pöydässä.
Lopulta
tulin takaisin pöytään, enkä sen jälkeen saanut enää
lusikallistakaan alas. No, söin melkein kaiken mitä otin. Kaiken
lisäksi mun vieressä istui joku nainen joka tuli yliopistosta
hetkeksi tutustumaan meidän ryhmään, ja jutteli siinä niitä
näitä meille ja multakin kyseli asioita ja oli ilonen. Oli kiva
vastata normaalisti ja ilosesti ja samalla pidätellä itkua ja
yrittää peittää sitä ahdistusta. No eipä kukaan varmaan mitään
huomannut.
Toi
oli vasta eka kerta, huomenna seuraava. Onneksi tällä viikolla ei
ole muina päivinä. Mutta ensi viikolla, sitä seuraavalla, sitä
seuraavalla, koko loppuvuosi tota samaa. En tiedä miten
selviän, en todellakaan. Entiedä onko pakko ottaa opamoxi ainakin
välillä. En mä sitä voi joka päivä syödä. Eikä niitä nyt
olekaan hirveästi jäljellä. Ei ainakaan auta siihen
ilta-ahdistukseen millään tavalla. Pelottaa. En
tiedä pitäisikö sanoa jotain opettajalle koulussa tosta aamupalan
vaikeudesta...
Ehkä
mä lopetan tän kirjottamisen tähän. Tuli vähän pitkä teksti
taas, hups. Vois yrittää kirjottaa vähän useemmin niin selviätte
vähemmällä kerralla :D
Äh vittu toi aamupala S:S: Vaikee kyllä sanoa mitä ois järkevintä tehdä, koska.. puolensa ja puolensa. Kyllä sun pitää syödä ja jos et siihen kotona pysty niin tavallaan on tosi hyvä, että koulussa on sitten pakko. Ja sekin, että se ahdistus helpottaa aivan varmasti kun vaan altistat ittes sille. Ei suo koko loppu vuotta vaan voi ahdistaa samalla tavalla. Ei se kerrassa helpota, mut pikkuhiljaa. Totut siihen tilanteeseen ja siitä tulee ikäänkuin rutiini. Ja varmasti pystyt jollain tasolla oleen tyytyväinen ittees, vaikka toinen puoli päästä huutaiskin mitä kauheuksia tahansa. Jos jätät syömättä, se on erävoitto anoreksialle. Niinno kyllä sä tiiät nää. Mutta sitten on se mutta, tiiän miten kauheelta ahdistus voi tuntua, että vaikka kuinka tietäis et se vaan pitäis kestää, et se ei tapa vaan vahvistaa ymsyms niin sen kestäminen on ihan mahdotonta. Mun mielestä ois hyvä, et puhuisit sille opettajalle, ei siitä mitään haittaa ainakaan olis! Voisitte yhes miettii mikä ois järkevintä, ja varmaan terapiassakin? (On muuten ihan mahtavaa, et oot oppinu luottaa siihen paremmin♥.) Jos ne ees lopettais sen kaloreista puhumisen/osais suhtautua jotenkin paremmin. Voihan olla, et niitten syömishäiriötietotaso ei oo kovin korkea ja ei ne vaan osaa suhtautua ja auttaa. Ja siinä sä pystyt auttaan niitä, pidät jonkun valistuspuheen ;) Ne kuitenkin vaikuttaa niin ihanilta ihmisiltä sen perusteella mitä oot kertonut, että ne ei varmasti haluais, et kärsit siellä yksin tollasen olon kanssa. Kun se koulu nimenomaan on sitä varten, että siellä tuetaan siinä missä itse tarvii tukea. Nojoo multa nyt vaan tulee ja tulee tätä juttua.. :D
VastaaPoistaTohon lääkäriasiaan tuskin tarvii edes sanoa mitään muuta kuin huoh ja toivottavasti se lääkäri vaihtuu pian.. Onneks sait ees sen Ketipinorin takas!♥
pus :* Oot rakas!
Niin no toivon todellakin että se helpottaa ajan kanssa. Eikä nyt varmastikaan se paras vaihtoehto ole se syömättä jättäminen, enhän mä silloin edes voi oppia sietämään sitä ahdistusta tai oppia syömään sitä aamupalaa, ja mitä kauemmin olen syömättä niin sitä isommaksi se kynnys kasvaa.....
PoistaMutta en tiedä että mitä mun pitäis sanoa opettajalle jos jotain sanon... Tai että miten ne edes voi olla siinä tukena? Mutta vois tietenkin sekin jo helpottaa jos valaisi niille tän hetkistä ahdistusta. Vaikeeta vaan puhua tästä asiasta kun ei olla niin kauan tunnettu tai mitään, eikä ne kuitenkaan ole mitään syömishäiriöasiantuntijoita.
:* <3
Ehkä just siks kannattaa puhua, että niiden mahdollisesti väärät käsitykset syömishäiriöstä tai ahdistuksesta muuttuis. Vaikka se et susta ei näy ulospäin miten paha olo sulla oikeesti on, esim. toi syömistilanne on niistä saattanut vaikuttaa vaan siltä et oot väsynyt ja omissa ajatuksissa, käyt ihan normisti vessassa (tai korjaamassa meikkiä [joo tärkein asia kesken syömisen!]) tai jotain. Tuntuuhan se varmasti vaikeelta mennä noinkin tuntemattomalla ihmiselle puhumaan, mutta oot tehnyt sen ennenkin, esim. sillon teijän liikanopelle ja jollekin muulle opelle et puhunu ja saanu helpotusta. Niinku minäki. Joka kerta se tuntuu yhtä vaikeelta, mut sen jälkeen se helpottaa. Paras ois vaan kertoa asia suoraan niinkun se on, just silleen miltä susta tuntuu. Koita olla miettimättä mitä se aattelee, koska se on nähnyt varmasti niin paljon kaikennäköstä, et ymmärtää.. ja se on siellä sun takia! Jotta sä pääsisit eteenpäin, löytäisit mukavan alan ja elämä alkais tuntua elämisen arvoselta.
PoistaKauhee ku kirjotan sulle jotain elämänohjeita :''D Vois itekin joskus noudattaa omia ohjeitaan. Ei oo tarkotus kuulostaa siltä, et minä tiedän minä oon oikeessa, kunhan mietin!
Niin no kai mun pitäis niille siitä syömisestä puhua, ehkä ne ei vaan osaa auttaa mua kun ne ei nää ulospäin että ahdistaa... Ja on se mun opettaja kuitenki mukava ja näin. Pitäis saada kerättyä se rohkeus suun avaamiseen...
PoistaEi haittaa! Me aina kirjotetaa toisillemme kilometrin pituset kommentit täynnä faktaa eikä ite sit noudateta:''D
Uskon, että toi aamupalasysteemi voi helpottua kun sitä tekee sen pari kertaa viikossa. Siihen "tottuu" et syö sen aamupalan ja huomaa ettei mitään pahaa tapahdu. Ja kannattaa jutella niille opettajille, että toi aamupala on hankala syödä. Jos et haluu sanoo suoraan et syömishäiriö nin entä jos sanot vaikka vaan ettet oo tottunut syömään aamupalaa ja sulle tulee siitä paha olo?
VastaaPoista<3
Niin :) No kyllä mä nyt just ajattelin että sanon siitä, kun sanon myös siitä kun meille annettiin etäpäivän tehtäväksi tehdä ruokapäiväkirja mikä on ihan helvetin ahdistava mulle. Niin just kysyn että tarviiko sitä koko luokalle esittää, niin samalla sanon kyllä aamupalastakin :) kun ne nyt kuitenkin tietää että mulla on syömishäiriö, siinä b-lausunnossa oli diagnoosi ja muutenkin ollaan vähäsen siitä juteltu., niin luulis et ne ymmärtää kun selitän :) eipä ne voi tietää että on vaikeaa jos en kerro.
VastaaPoista<3
Onks siul seroquel prolong vai pelkästään seroquel 400 mg?
VastaaPoistaKetipinor ja seroquelhan on siis sama lääke, eri kauppanimi. Molemmat on ketiapiinia. Tietty jos siul on prolong nii se vaikuttaa erilailku lyhytvaikutteinen. (Söin ennen prolingia ja nyt vaan tavan ketipinoria)
Onks siul kokeiltu melatoniinia nukkumiseen?
Seroquel prolong :) Mulla on kokeiltu ketipinoria nukkumiseen ja ahdistukseen ja se auttaa kyllä ahdistukseen jonkun verran muttei nukkumiseen. Mä käytän sitä tarvittaessa siihen ilta-ahdistukseen nykyään :) Ja mä söin melatoniinia joku 3 vuotta nukkumiseen ja circadinia -joka on piktävaikutteinen melatoniini- söin vuoden verran mutta kummatkin lopetettiin kun ne ei enää auttanut. Sitten kokeiltiin myäs ataraxia mutta sillä ei ollut minkäänlaista vaikutusta. Mirtazapin onneksi auttaa :)
PoistaMutta hei, kiva kuulla susta pitkästä aikaa!! :)