Mä koen että mulla on huono itsetunto
ja ajattelin tähän nyt vähän avata että miten se vaikuttaa
käytännössä mun ajatuksiin ja tekoihin.
Itseviha. Mun ajatuksissa on lähes koko ajan se,
että olen ruma ja lihava, lihavampi ja varsinkin rumempi kuin kukaan
muu vastaantulija, muutenkin huonompi. Häpeän itseäni ihan suunnattomasti.
Mulla jää todella monet asiat tekemättä
pelkästään noiden takia. En uskalla mennä esimerkiksi kavereiden
kanssa baariin koska en voi pukea mitään kivaa päälle ja ahdistaa
kun kaikki muut on niin kauniina. Yleensäkin kämpästä ulos
lähteminen silloin kun ei olisi ihan pakko on aina hirveä taistelu
ja vältänkin silloin itseni katsomista peilistä, varsinkin
vartalon.
Enkä pysty pitämään mitään kivoja
vaatteita kehoahdistuksen takia, en ole varmaan ikinä uskaltanut
pitää juuri sitä mitä haluan, vaan välttelen kireitä vaatteita,
varsinkin viimevuodet on ollut sitä ja tllä hetkellä se on pahempi
kuin ikinä, en pysty pitämään muita kuin huppareita ja lökäreitä.
Kiinnitän ihan älyttömästi
itsessäni kaupungilla huomiota siihen kuinka tyhmältä varmasti
näytän ja kuvittelen että jokainen vastaantulija joka vilkaisee,
katsoo sen takia koska olen näin ruma ja lihava. Mulla menee myös
hirveästi energiaa siihen että välttelen peilaavien pintojen
katsomista mahdollisimman paljon kaupungilla varsinkin. Ja
kuinkakohan monta ahdistuskohtausta olen saanut kotona katsottuani
peiliin? Kymmeniä ja kymmeniä. Osaisinpa pitää itseäni edes
vähän samanarvoisena ulkonäön puolesta kuin muita mutten vain
pysty siihen.
Mun on vaikea pyytää mitään
keneltäkään suoraan. Se on ollut ihan pienestä saakka. Pienenä
jos jollain oli vaikka karkkia jota halusin, en pystynyt kysymään
suoraan vaan sanoin katsoen käsiini (aika söpösti kyllä
tavallaan) ”Minulla ei ole mitään kädessä” eli pyysin
epäsuorasti (en siis itse muista mutta mulle on kerrottu). Enää en
sentään noin kysy mutta monissa asioissa mun on mahdoton pyytää
suoraan, koska ajattelen liikaa sitä mitä ne ajattelee siitä mun
pyynnöstä. En kysy jos ajattelen että saan kieltävän vastauksen,
kysyn vain jos olen suht varma että saan myönteisen vastauksen. En
tiedä mikä tässäkin on, eihän sillä ole väliä vaikka
saisinkin välillä kieltävän vastauksen. Mulle se on vaan niin
vaikea paikka jotenkin. . Enkä myöskään pyydä jos
siitä pyynnöstä tulee sen verran vaivaa että kuvittelen että se
haittaa sitä henkilöä jolta kysyn.
Enkä kysy myöskään mitään jos
ajattelen että sille henkilölle tulee jotenkin epämukava olo siitä
kysymyksestä. Eli en kysy yleensä sellaisita asioista jotka edes
saattaa olla vähän arkoja tai aiheuttaa jotain muistoja yms.
Mutta teen sitä että vihjaan jotenkin
epäsuorasti että se toinen osapuoli älyää kysyä jotain asiaa.
Vähän sama kuin toi lapsena esitetty vihjaus siitä että haluan
jotain.
Ja mietin hirveästi sit että teenkö
varmasti ”oikein” eli että onko sopivaa tehdä asiat tällä
tavalla tai miten se toinen odottaa mun käyttäytyvän. Yksi
esimerkki taas eiliseltä. Ajattelin lähettää S:lle viestin että
miten se on töissä ensi viikolla jos tulisin käymään
lastenkodissa silloin kun se on töissä. Mietin että uskallanko
lähettää, mitä se ajattelee jos lähetän sen omaan numeroon
viestin. Ja haluaako se ylipäätään että tulen käymään. . Ja
sitten, laitanko hymiöitä vai en, mitä se ajattelee siitä. Ja
muutenkin että millä tyylillä se lähettää viestejä, munhan
pitäisi samalla tavalla. No, sain kirjotettua viestin ja sitten
lähetettykin sen monen tunnin päästä ja pelkäsin vastausta
älyttömästi. Mitä se ajattelee siitä viestistä, mitä se
vastaa, entä jos se ei haluakaan nähdä mua muttei kehtaa sanoa
sitä mulle? Se vastas sitten joskus tunnin päästä että
”Mooi:)))!! Olen illoissa keja to, aivan ihana nähdä
sinua:)))” Hieman ihmettelin
vastausta, olin iloinen tottakai, ja helpottunutkin, mutta
hämmentynyt hymiöiden määrästä. Tarkoittaako se muka
oikeasti tota? Vastasin siihen
että ”Okei, jos tuun vaikka keskiviikkona sitten :)” niin se
vastas vielä ett' ”Tosi kiva nähdä:))))” Tosi vaikea vaan
uskoa että se muka olisi noin iloinen siitä että tuun käymään.
Ja se itse antoi sen oman numeron ja on ollut iloinen kun soitan ja
sanonut että mun pitää tulla käymään lastenkodissa kattomassa
sitä jne. Mutta ei silti vaan voi uskoa kerralla, vaan mun pitää
varmistaa se uudelleen ja uudelleen.
En uskalla riidellä oikeastaan
kenenkään kanssa. En vanhempien, en kenenkään muunkaan aikuisen,
en kavereiden. Teen kaikkeni jottei ketään suuttuisi, etten joudu
riitelemään. En vaan jotenkin kestä sitä että muhun ollaan
pettyneitä tai mulle ollaan vihaisia. Ja luulen että taustalla on
hylkäämisen pelko, eli pelkään että mut jätetään jos teen
jotain väärin että suututan tai loukkaan toista. Enkä ikinä sano
mitään mistä en ole suht varma että tiedän miten toinen reagoi.
Jätän sanomatta tai tekemättä jos en ole varma mitä saan
vastaukseksi. Terapiassa se on huono juttu, jätän tosi monet asiat
sanomatta koska pelkään miten se reagoi. Joko pelkään että se
suuttuu tai reagoi jotenkin oudosti tai sitten en vain tiedä mitä
se ajattelee siitä mitä olisin sanonut. Ihankun se ei olisi kuullut
kaikenlaista, enkä saa terapiasta täyttä hyötyä jos jätän
puolet asioista sanomatta. Ja ajattelen myös että jotkut asiat on
sellaisia mitkä ei vaan kiinnosta sitä.
Ja vähän sivusinkin jo tätä
aihetta, eli oon huomannut että mä oon sellanen, että tarvitsen
koko ajan kavereilta ja muilta jotain todistusta siitä, että mä
kelpaan ja että mun kanssa halutan olla yhteydessä jne. Mun on
todella vaikea esimerkiksi kysyä kavereilta haluaako ne nähdä,
koska en voi olla varma että ne haluaa ja pelkään että saan
myöntävän vastauksen vain sen takia, ettei kehdata sanoa ei. Joten
usein siinä käy niin että muiden täytyy enimmäkseen pitää
muhun yhteyttä, joka on tietenkin tosi epäreilua ja vo tulla
helposti sellanen olo että mua ei kiinnosta kun en ikinä itse
ehdota, vaikkei ole siitä kyse todellakaan, vaan siitä että mä
mietin liikaa mitä muut ajattelee musta. Enkä pidä itseäni
muiden arvoisena ja aina pidän itseäni useiden kavereiden kohdalla
sinä viimeisenä vaihtoehtona, eli mun kanssa ollaan kun ollaan
epätoivoisia eikä ole muita vaihtoehtoja ja jos joku muu kysyy
siltä kaverilta että ehtiikö se nähdä silloin kun mun kanssa on
sovittu niin tietenkin mun tapaaminen perutaan sen toisen vuoksi. Ja
mulle se on siis ihan itsestäänselvyys että muut menee mun edelle,
enkä usko että kukaan haluaisi oikeasti tuhlata aikaansa muhun. Ja
just vaikka viikonloput niin en ikinä edes mieti kavereiden
näkemistä koska tiedän että niillä on parempia kavereita ja
parempaa tekemistä. Ja esimerkiksi baari, jos haluaisinkin mennä
niin en mä ketään kavereita usko saavani mukaan, kuka muka tuhlaa
viikonloppuna aikaansa siihen että on mun kanssa baarissa? Ei
kukaan.
Mun on vaikea olla oma itseni. Koko
ajan tuntuu olevan joku rooli päällä, mietin että millanen mun
kuuluu olla kenenkin seurassa ja miten toimia ja olla jne. Ja uusien
ihmisten tapaaminen on ihan kamala koska en osaa olla luonnollisesti
ja olen ihan tönkkö ja vaikutan varmasti tosi kylmältä ja
välinpitämättömältä, kun oikeasti olen vain todella epävarma pidän itseäni huonompana kuin muut. Mun on hirveen vaikea olla jos nään kaveria ja siinä on sen kavereita ympärillä, mä oon niin epävarma sosiaalisesti että se on ihan kamala tilanne. Mun kestää aika kauan että totun uusiin ihmisiin, en mä osaa
tutustua tosta noin vain ja siksi tutustunkin tosi harvoin uusiin
ihmisiin. Ja aina ne on ollut sellaisia tilanteita että ollaan
jouduttu pakosta olemaan toisetemme seurassa paljon niin on ehtinyt
tottua toisiin. Osasto, lastenkoti, peruskoulu... Siinä on ne paikat
missä olen tutustumut ihmisiin. Niin ja blogimaailma. En missään
muualla, ikinä. Ja olen oikeasti tosi huono tutustumaan niinkuin
kunnolla, tuntuu että tiettyyn rajaan asti tutustun kehen vaan mutta
paremmin vain tietynlaisiin ihmisiin ja siinä menee kauan.
Tämänhetkisessä koulussa olen huomannut paremmin sen että en osaa
kuin tiettyyn rajaan asti ja sitten tulee stoppi. Muut on keskenään
koulun ulkopuolella tekemisissä mutta mä en, en voi kuvitellakaan
että näin ”nopeasti” vaikka ollaanhan men oltu jo 2 kuukauta,
ylikin. En vain uskalla jotenkin tutustua enempää, päästää
lähemmäs. En osaa oikein selittää. Tai tarvitsen todella pitkän ajan, en päivälukiossakaan vuoden aikana tutustunut kehenkään. Tai okei, jättäydyin tahallani pois seurasta ahdistuksen vuoksi joten se tietenkin vaikutti.. Ja se on usein sitten muista
kiinni kehen tutustun, toinen osapuoli on usein se joka ”tutustuu
muhun” enkä mä siihen, tai siis toisen aloitteesta. Varmaan
siinäkin on se että tarvitsen jonkun varmistuksen että mä kelpaan
enkä itse pysty tungettelemaan väkisin.
Siinä nyt varmaan pääpiirteittän oli ne isoimmat asiat. Oli taas ihan hyvä pohtia näitä asioita tältä kantilta niin tajusi itsekin vähän enemmän ehkä :)
Musta on tavallaan ihana lukea näitä sun tekstejä. Ei siksi että sä tunnet noin, vaan siksi että kun mä olen lukenut niitä sun aiempia blogeja ja teksti ei oo ollu samanlaista. Sä pohdit nyt paljon enemmän mistä mikäkin johtuu ja musta tuntuu että se on se asia mikä johtaa lopulta sun "parantumiseen". Paljon tsemppiä noiden juttujen suhteen.
VastaaPoistavoi kiitos:) Ei niitä ensimmäisiä tekstejä voi edes enää verrata näihin, ihan erilaisia tosiaan :D Mutta niin mäkin uskon :)
PoistaHuh en tiedä mistä alottaisin.. jotenkin tuli niin monta kertaa sellanen 'ootko taas käyny mun päänsisällä vierailulla ja kirjoitat mun ajatuksia' -fiilis. Kyl mulla varmaan parempi itsetunto on kun sulla, esim. pystyn oleen farkuilla, pystyn katsoon peiliin kunnolla ilman että alan itkemään (kovin usein ainakaan) janiin, mut monet asiat kyllä kolahti ja lujaa.
VastaaPoistaJust toi, että tuntuu et pitää kirjoittaa samalla tyylillä kun toinen! Se tulee jotenki niin automaattisesti, käyttää eri ihmisten kanssa eri hymiöitä, joittenkin kanssa tuskin ollenkaan, miettii tarkkaan mitä voi sanoa ja kuinka paljon paljastaa itsestään ilman, että se pitää itseä outona. Sit jos joku ei pidä yhteyttä tai tuntuu et ite monta kertaa peräkkäin alottaa puhumisen/pyytää jonnekin niin tosi nopeesti ajatukset menee sitä rataa, et nonni se vihaa muo, en mä voi sille alkaa puhua, vien vaan sen aikaa, rasitan sitä ymsyms.
Tää ei varmasti auta mitään, et sanon tän :D Mut sanonpa kuitenkin. En kertaakaan, en ikinä, en milloinkaan oo ajatellut mitään negatiivista jos oot pyytänyt muo jonnekin. Oon vaan ollut iloinen, et mun seura kelpaa kun en itekään uskalla kysyä kovin helposti. Meillä on tässä pikkasen oppimista.. joskus tuntuu et molemmat haluais kysyä, mut kumpikaan ei uskalla vaan kökötetään kotonamme ja kuitenkin jutellaan koko päivä facessa :D Jotenkin ihan naurettavaa, mut.. ei voi mitään. Onneksi tästäkin voi puhua. Välillä kyllä ihmettelen miten eräät ihmiset jaksaa olla muhun yhteydessä kun itse oon niin aloitekyvytön. :D
Äh kun mulla oli paljon sanottavaa, mut johonkin ne vaan katosi.. koita muistaa et mulle (etkä kyl muillekaan) oo ikinä mikään viimeinen vaihtoehto! Päinvastoin ♥ Mä uskon, et sä kyllä saat itsetunnon paljon paremmaksi, pikkuhiljaa, pienin askelin ja terapian avulla. Ja uskaltamalla kysyä ja pyytää ja puhua useammin vaikka väkisin sitten aluksi. Me molemmat pystytään :3.
Haha oon tainnu käydä ;)
Poistaja sä oot ainut poikkeus kenen kohdalla en yleensä ajattele että äh uskallanks alkaa puhuu tai pyytää et nähäänks jne. :D sä oot just ainut kenen kans aina alotan puhumaa ku nään et oot online ja voin sanoo mitä vaan, kaikki turhimmatki asiat :D en mä voi verrata sua toisiin XD
Et säkään mun!<3 ja niiin, samat sanat!! :) <3
Nojoo sama juttu, et sulta on kaikista helpoin kysyä ja joo no siitä puhumisesta nyt ei tarvii ees sanoa mitää! XD
Poista<3
Heh, mietin kans just ihan samaa ku Kuiskaus, että ihan ku ois omia ajatuksia lukenu!
VastaaPoistaAina tuntuu siltä että ihmiset tuijottaa ku oon niin ruma, ja kaikenlainen asioiden pyytäminen on tosi vaikeeta ku tuntuu siltä että en ansaitse yhtään mitään.
Ja kulutan kans ihan sairaasti aikaa miettimällä että onko tää ja tää asia nyt "normaalia" ja että ei kai ihmiset nyt naura mulle tai pidä mua ihan tyhmänä tai säälittävänä jos teen tai sanon näin. Ja riidat pelottaa tosi paljon, aina jos vähänkään on erimielisyyttä jostain jonku kans nii heti tulee sellanen olo että nonii tää oli nyt tässä eikä toi enää jaksa mua vaan vihaa ja inhoo mua. Ja mäki tarvin ihan sairaasti vakuutteluja ihmisiltä että ne oikeesti haluaa olla mun kans, ei todellakaan auta vaikka ois ollu jonku kaveri jo monta vuotta, vaan silti aina tuntuu siltä että NYT se ei enää jaksa tai halua olla mun kaveri vaan tajus kuinka tylsä tyyppi oon, tai et se on oikeesti aatellu koko ajan niin ja ollu mun kans vaan säälistä ja nyt on kyllästyny siihenki. Aina tuntuu yhtä hämmentävältä ku joku kaveri ottaa yhteyttä ku ihmettelen vaan että haluuks se muka oikeesti nähä mua...?
Ja nyt mietin että kehtaanko ees lähettää tän viestin ku tuskinpa sua kiinnostaa lukee jotain tällasta, tosi monestiki oon kirjottanu jotain ja sit vaan pyyhkiny pois ku mietin että kaikki vaan kattoo että onpa nolo tyyppi ku luulee että joitaki kiinnostaa lukee tollasia kommentteja.... Mutta ehkä nyt uskallan lähettää tän jos saisit tästä jotain "vertaistukea" ja huomaisit vielä paremmin että et tosiaankaan oo ainoo jolla on tällasia ajatuksia :)
Hei ihana että uskalsit lähettää tän, kumpa aina uskaltaisit lähettää ne kommentit mitkä kellekin kirjoitat, oikeasti! Ei kukaan ajattele susta mitään pahaa siitä, voin lyödä vaikka vetoa että kaikki on ilosia kommenteista! :) Mä ainakin olen ja mua kiinnostaa jokainen kommentti, oli se sitten yksi sana tai pitkä romaani ja ne piristä hirveästi! ja ajatteletko sä itse muista kommentoijista että ne on noloja? Mä en ainakaan.
PoistaJa joo huomaan että en todellakaan ole ainut näiden vaikeuksien kanssa eikä se tietenkään ole tavallaan kiva asia mutta on se silti kiva kun jollain muulla on samanlaisia kokemuksia.
Noi sun kirjottamat jutut tuntuu kans ihan tutuilta!
Mutta mä voin vakuuttaa sulle että sä olet oikeasti ihana ja kaunis ihminen enkä yhtään ihmettele että ihmiset haluaa olla sun kanssa, oikeasti! Kumpa vielä uskoisit siihen itse:(
Ja riidat vaan kuuluu ihmissuhteisiin, tai pitäisi kuulua ainakin. Mä en ole ikinä riidellyt kenenkään kanssa kunnolla. Enkä lähes kenekään kanssa edes vähää...Mutta ei niitä voi koko elämäänsä välttää. tai jos voi niin sitten ei oo ihmissuhteissa kaikki kunnossa jos ei kenekään kanssa pysty riitelemään....
Mutta kiitos vielä kommentista!<3
harmittaa, että sulla on huono itsetunto. sä oot kaunis ja sun vartalo ei ole lihava. oot hyvä just noin <3 eikä kukaan vois katsoo sua kaupungilla sen takia, että oisit ruma! pyh!
VastaaPoistaoot tärkee, hali <3
Mun on pakko olla vähän eri mieltä :/ mut kiitos kuitenkin
PoistaSamat sanat ♥
Sulle on haaste mun blogissa! : ) http://matkallaparempaanhuomiseen.blogspot.fi/2013/10/haastetta.html
VastaaPoista