Huonosta itsetunnosta

Mä koen että mulla on huono itsetunto ja ajattelin tähän nyt vähän avata että miten se vaikuttaa käytännössä mun ajatuksiin ja tekoihin.

Itseviha. Mun ajatuksissa on lähes koko ajan se, että olen ruma ja lihava, lihavampi ja varsinkin rumempi kuin kukaan muu vastaantulija, muutenkin huonompi.  Häpeän itseäni ihan suunnattomasti. 

Mulla jää todella monet asiat tekemättä pelkästään noiden takia. En uskalla mennä esimerkiksi kavereiden kanssa baariin koska en voi pukea mitään kivaa päälle ja ahdistaa kun kaikki muut on niin kauniina. Yleensäkin kämpästä ulos lähteminen silloin kun ei olisi ihan pakko on aina hirveä taistelu ja vältänkin silloin itseni katsomista peilistä, varsinkin vartalon.

Enkä pysty pitämään mitään kivoja vaatteita kehoahdistuksen takia, en ole varmaan ikinä uskaltanut pitää juuri sitä mitä haluan, vaan välttelen kireitä vaatteita, varsinkin viimevuodet on ollut sitä ja tllä hetkellä se on pahempi kuin ikinä, en pysty pitämään muita kuin huppareita ja lökäreitä.

Kiinnitän ihan älyttömästi itsessäni kaupungilla huomiota siihen kuinka tyhmältä varmasti näytän ja kuvittelen että jokainen vastaantulija joka vilkaisee, katsoo sen takia koska olen näin ruma ja lihava. Mulla menee myös hirveästi energiaa siihen että välttelen peilaavien pintojen katsomista mahdollisimman paljon kaupungilla varsinkin. Ja kuinkakohan monta ahdistuskohtausta olen saanut kotona katsottuani peiliin? Kymmeniä ja kymmeniä. Osaisinpa pitää itseäni edes vähän samanarvoisena ulkonäön puolesta kuin muita mutten vain pysty siihen. 

Mun on vaikea pyytää mitään keneltäkään suoraan. Se on ollut ihan pienestä saakka. Pienenä jos jollain oli vaikka karkkia jota halusin, en pystynyt kysymään suoraan vaan sanoin katsoen käsiini (aika söpösti kyllä tavallaan) ”Minulla ei ole mitään kädessä” eli pyysin epäsuorasti (en siis itse muista mutta mulle on kerrottu). Enää en sentään noin kysy mutta monissa asioissa mun on mahdoton pyytää suoraan, koska ajattelen liikaa sitä mitä ne ajattelee siitä mun pyynnöstä. En kysy jos ajattelen että saan kieltävän vastauksen, kysyn vain jos olen suht varma että saan myönteisen vastauksen. En tiedä mikä tässäkin on, eihän sillä ole väliä vaikka saisinkin välillä kieltävän vastauksen. Mulle se on vaan niin vaikea paikka jotenkin. . Enkä myöskään pyydä jos siitä pyynnöstä tulee sen verran vaivaa että kuvittelen että se haittaa sitä henkilöä jolta kysyn.

Enkä kysy myöskään mitään jos ajattelen että sille henkilölle tulee jotenkin epämukava olo siitä kysymyksestä. Eli en kysy yleensä sellaisita asioista jotka edes saattaa olla vähän arkoja tai aiheuttaa jotain muistoja yms. 

Mutta teen sitä että vihjaan jotenkin epäsuorasti että se toinen osapuoli älyää kysyä jotain asiaa. Vähän sama kuin toi lapsena esitetty vihjaus siitä että haluan jotain. 

Ja mietin hirveästi sit että teenkö varmasti ”oikein” eli että onko sopivaa tehdä asiat tällä tavalla tai miten se toinen odottaa mun käyttäytyvän. Yksi esimerkki taas eiliseltä. Ajattelin lähettää S:lle viestin että miten se on töissä ensi viikolla jos tulisin käymään lastenkodissa silloin kun se on töissä. Mietin että uskallanko lähettää, mitä se ajattelee jos lähetän sen omaan numeroon viestin. Ja haluaako se ylipäätään että tulen käymään. . Ja sitten, laitanko hymiöitä vai en, mitä se ajattelee siitä. Ja muutenkin että millä tyylillä se lähettää viestejä, munhan pitäisi samalla tavalla. No, sain kirjotettua viestin ja sitten lähetettykin sen monen tunnin päästä ja pelkäsin vastausta älyttömästi. Mitä se ajattelee siitä viestistä, mitä se vastaa, entä jos se ei haluakaan nähdä mua muttei kehtaa sanoa sitä mulle? Se vastas sitten joskus tunnin päästä että ”Mooi:)))!! Olen illoissa keja to, aivan ihana nähdä sinua:)))” Hieman ihmettelin vastausta, olin iloinen tottakai, ja helpottunutkin, mutta hämmentynyt hymiöiden määrästä. Tarkoittaako se muka oikeasti tota? Vastasin siihen että ”Okei, jos tuun vaikka keskiviikkona sitten :)” niin se vastas vielä ett' ”Tosi kiva nähdä:))))” Tosi vaikea vaan uskoa että se muka olisi noin iloinen siitä että tuun käymään. Ja se itse antoi sen oman numeron ja on ollut iloinen kun soitan ja sanonut että mun pitää tulla käymään lastenkodissa kattomassa sitä jne. Mutta ei silti vaan voi uskoa kerralla, vaan mun pitää varmistaa se uudelleen ja uudelleen.

En uskalla riidellä oikeastaan kenenkään kanssa. En vanhempien, en kenenkään muunkaan aikuisen, en kavereiden. Teen kaikkeni jottei ketään suuttuisi, etten joudu riitelemään. En vaan jotenkin kestä sitä että muhun ollaan pettyneitä tai mulle ollaan vihaisia. Ja luulen että taustalla on hylkäämisen pelko, eli pelkään että mut jätetään jos teen jotain väärin että suututan tai loukkaan toista. Enkä ikinä sano mitään mistä en ole suht varma että tiedän miten toinen reagoi. Jätän sanomatta tai tekemättä jos en ole varma mitä saan vastaukseksi. Terapiassa se on huono juttu, jätän tosi monet asiat sanomatta koska pelkään miten se reagoi. Joko pelkään että se suuttuu tai reagoi jotenkin oudosti tai sitten en vain tiedä mitä se ajattelee siitä mitä olisin sanonut. Ihankun se ei olisi kuullut kaikenlaista, enkä saa terapiasta täyttä hyötyä jos jätän puolet asioista sanomatta. Ja ajattelen myös että jotkut asiat on sellaisia mitkä ei vaan kiinnosta sitä.

Ja vähän sivusinkin jo tätä aihetta, eli oon huomannut että mä oon sellanen, että tarvitsen koko ajan kavereilta ja muilta jotain todistusta siitä, että mä kelpaan ja että mun kanssa halutan olla yhteydessä jne. Mun on todella vaikea esimerkiksi kysyä kavereilta haluaako ne nähdä, koska en voi olla varma että ne haluaa ja pelkään että saan myöntävän vastauksen vain sen takia, ettei kehdata sanoa ei. Joten usein siinä käy niin että muiden täytyy enimmäkseen pitää muhun yhteyttä, joka on tietenkin tosi epäreilua ja vo tulla helposti sellanen olo että mua ei kiinnosta kun en ikinä itse ehdota, vaikkei ole siitä kyse todellakaan, vaan siitä että mä mietin liikaa mitä muut ajattelee musta. Enkä pidä itseäni muiden arvoisena ja aina pidän itseäni useiden kavereiden kohdalla sinä viimeisenä vaihtoehtona, eli mun kanssa ollaan kun ollaan epätoivoisia eikä ole muita vaihtoehtoja ja jos joku muu kysyy siltä kaverilta että ehtiikö se nähdä silloin kun mun kanssa on sovittu niin tietenkin mun tapaaminen perutaan sen toisen vuoksi. Ja mulle se on siis ihan itsestäänselvyys että muut menee mun edelle, enkä usko että kukaan haluaisi oikeasti tuhlata aikaansa muhun. Ja just vaikka viikonloput niin en ikinä edes mieti kavereiden näkemistä koska tiedän että niillä on parempia kavereita ja parempaa tekemistä. Ja esimerkiksi baari, jos haluaisinkin mennä niin en mä ketään kavereita usko saavani mukaan, kuka muka tuhlaa viikonloppuna aikaansa siihen että on mun kanssa baarissa? Ei kukaan.

Mun on vaikea olla oma itseni. Koko ajan tuntuu olevan joku rooli päällä, mietin että millanen mun kuuluu olla kenenkin seurassa ja miten toimia ja olla jne. Ja uusien ihmisten tapaaminen on ihan kamala koska en osaa olla luonnollisesti ja olen ihan tönkkö ja vaikutan varmasti tosi kylmältä ja välinpitämättömältä, kun oikeasti olen vain todella epävarma pidän itseäni huonompana kuin muut. Mun on hirveen vaikea olla jos nään kaveria ja siinä on sen kavereita ympärillä, mä oon niin epävarma sosiaalisesti että se on ihan kamala tilanne.  Mun kestää aika kauan että totun uusiin ihmisiin, en mä osaa tutustua tosta noin vain ja siksi tutustunkin tosi harvoin uusiin ihmisiin. Ja aina ne on ollut sellaisia tilanteita että ollaan jouduttu pakosta olemaan toisetemme seurassa paljon niin on ehtinyt tottua toisiin. Osasto, lastenkoti, peruskoulu... Siinä on ne paikat missä olen tutustumut ihmisiin. Niin ja blogimaailma. En missään muualla, ikinä. Ja olen oikeasti tosi huono tutustumaan niinkuin kunnolla, tuntuu että tiettyyn rajaan asti tutustun kehen vaan mutta paremmin vain tietynlaisiin ihmisiin ja siinä menee kauan. Tämänhetkisessä koulussa olen huomannut paremmin sen että en osaa kuin tiettyyn rajaan asti ja sitten tulee stoppi. Muut on keskenään koulun ulkopuolella tekemisissä mutta mä en, en voi kuvitellakaan että näin ”nopeasti” vaikka ollaanhan men oltu jo 2 kuukauta, ylikin. En vain uskalla jotenkin tutustua enempää, päästää lähemmäs. En osaa oikein selittää. Tai tarvitsen todella pitkän ajan, en päivälukiossakaan vuoden aikana tutustunut kehenkään. Tai okei, jättäydyin tahallani pois seurasta ahdistuksen vuoksi joten se tietenkin vaikutti..  Ja se on usein sitten muista kiinni kehen tutustun, toinen osapuoli on usein se joka ”tutustuu muhun” enkä mä siihen, tai siis toisen aloitteesta. Varmaan siinäkin on se että tarvitsen jonkun varmistuksen että mä kelpaan enkä itse pysty tungettelemaan väkisin.   

Siinä nyt varmaan pääpiirteittän oli ne isoimmat asiat. Oli taas ihan hyvä pohtia näitä asioita tältä kantilta niin tajusi itsekin vähän enemmän ehkä :)