torstai 3. lokakuuta 2013

Pohdintaa voinnista ja blogista + pieni yllätys

Oon viimepäivinä miettinyt tätä blogia ja sitä, että kirjotan tänne yhä harvemmin. Ja olen myöskin miettinyt kovasti sitä, että meneekö mulla -monen vuoden masennuksen jälkeen- vihdoin hyvin? Voinko mä sanoa että mulle oikeasti kuuluu hyvää?


Omasta mielestä voin ihan rehellisesti, hymyillen sanoa että voin paremmin kuin yli kolmeen vuoteen. On niin outoa tajuta että mä ihan oikeasti parannun masennuksesta, vihdoin mä itse uskon siihen, enään se ei ole vain muiden suusta kuuluva lause ja tsemppaus joka omaan korvaan kuulostaa absurdilta. Enää en mieti koko aikaa että mä en ikinä tule paranemaan, ei tästä tule yhtään mitään. Mä oon nyt päättänyt yrittää muuttaa ajatuksia positiivisemmiksi koska sekin vaikuttaa hirveästi. Mitä on tapahtunut että mä olen alkanut uskomaan siihen itse?

Mä oon nyt laittanut merkille niitä asioita joista huomaan voinnin selvästi parantuneen. Mun on ollut yllättävän vaikea huomata niitä, tai pitää niitä merkityksellisinä. Mutta kyllä mä olen pikkuhiljaa huomannut että voin paremmin ja uskallan sanoakin sen ihan kunnolla, ilman takaraivossa kuiskivia epäilyksiä siitä että tä kuitenkin romahtaa vielä. Mä uskon ihan oikeasti että ei, tä ei enää romahda, alkupisteeseen ainakaan, ikinä. En väitä että loppuelämä sujuisi ilman vaikeita hetkiä, mutta olen aika varma siitä että enään vointi ei taannu vaikean masennuksen tasolle, pidemmäksi aikaa ainakaan, vaikka sattuisi mitä. Ja uskon että terapiasta saan niitä välineitä siihen, ja muutenkin elämässä pärjäämiseen.

Tällä hetkellä en koe masennusta enään mitenkään kauheasti elämä haittaavaksi tekijäksi. Nyt musta tuntuu että mun itsetunto, minäkuva ja identiteetti on niitä asioita joita pitää työstää, koska ne mun elämää haittaa kaikkein eniten selkeästi, ne vaikuttaa mun jokapäiväiseen elämään ja olen nyt selkeämmin huomannut sen, kun masennus hälvenee. Mutta terapiassahan mä olen juuri siksi. Olen huomannut että tuntuu jotenkin turhalta puhua terapiassa vaikka niistä vaikeimmista ajoista, tuntuu että olen käsitellyt niitä niin paljon blogin ja muiden ihmisten, ja terapeutinkin kanssa jo etten koe enän tarvetta puhua niistä terapiassa. Maanantaina me juuri puhuttiin niistä eikä yhtään tehnyt mieli ja tuli jopa vähän inhottava olo kun puhui niistä ja terapeutti totesi jotain että ”On se niin surullista että niin nuori ihminen haluaa kuolla niin kovasti” Tuli sellanen olo että en mä halua mitään sääliä siitä, se on mennyttä. Enkä mä enää onneksi halua enään kuolla niinkuin vaikka kaksi vuotta sitten, tai mun psyykkinen tila on ihan eri luokkaa kuin silloin,

Musta tuntuu että ihan nyt näinä viimeviikkoina oon muuttanut ajatusmalliani aika paljon ja muutenkin tuntuu että vointi on ihan viime viikkojen sisällä parantunut. Yksi esimerkki on nukkuminen, oon saanut vihdoin nukuttua aika normaalisti. Ilta-ahdistus on vähentynyt, enkä usko että on vain ketipinorien takia. Ja eron huomaa selkeästi, kyllähän jaksaa paljon paremmin 7-8 kuin 2-5 tunnin yöunilla. Ja ehkä nyt olen laittanut nyt paremminmerkille mutta oon ollut aika positiivinen, nauranut paljon ja ollut normaali. Tänään koulussa tajusin että hei, mähän kikatan jollekin ihan pienelle asialla ja aviciin wake me up -biisistä tulee hyvä fiilis ja hymyilen ja laulan muiden mukana ja olen iloinen.



Nyt tässä kirjottaessa tulee hyvä fiilis, hymyilen itsekseni kun tajuan kuinka paljon mun elämä on muuttunut vaikka viimeisen kahden vuoden sisällä, tässä tajuan itsekin sen muutoksen paremmin. Ja osaan oikeasti olla iloinen siitä. Tekee hyvä pysähtyä välillä miettimään tätä kaikkea kirjoittamalla. 

Nyt mun pitäisi jotenkin saada itseni uskomaan siihen, että mä ansaitsen hyvän olon, mä ansaitsen olla terve, ansaitsen elää. Ja sen jälkeen pitäisi alkaa uskomaan itseen ja opetella hyväksymään itsensä juuri tällaisena. Ja luopua niistä laihdutussuunnitelmista ja "kyllä mä vielä joskus" -ajattelusta. Mutta mä uskon että jos san itsetunnon parempaan päin niin opin hyväksymään myös kehoni :) Baby steps. 

Niin ja esimerkkinä nyt tässä tänään tapahtunut keskustelu J:n kanssa. Se kysyi että teenkö mitään huomenna illemmalla, ja vastasin että en (tietenkään...). No J pyysi mua sen synttäreille huomenna, ensin ollaan sen luona ja sitten lähetään jonnekin myöhemmin, jos haluan siis lähteä mukaan. Menin melkein paniikkiin siitä, tuli kauhea ahdistus että en mä helvetti voi kun siellä on muita ihmisiä, en vaan voi, hyi helvetti. No, vastasin sitten lopulta ympäripyöreästi "Noo öö nii emt:D"  ja sitten mietin hetken sitä mahdollisuutta että siellä olisi kivaa ja jopa vähän innostuinkin ajatuksesta ja sanoin että voin tulla ainakin käymään. 

En olisi varmaan ennen todellakaan mennyt uusien ihmisten pelossa mutta nyt päätin ajatella siitä positiivisesti ja uskaltaa tehdä jotain uutta. Siitähän voi tulla ihan kivaa eikä ne uudet ihmiset ole välttämättä ihan kamalia eikä kohtele ilkeästi. Ja tekee varmasti hyvää opetella vähän sosiaalisuutta ja uusiin ihmisiin tutustumista, en mä sitä muuta kun kokemalla opi!


Oon miettinyt tän blogin kirjoittamista. Oon ollut blogimaailmassa aika tarkalleen kolme vuotta ja kirjoitan nykyään harvemmin kuin ikinä ennen. Ja se kertoo mun mielestä jo voinnista koska ei ole ollut tarveta purkaa pahaa oloa tänne. 
Mutta en halua kuitenkaan vielä lopettaa kirjoittamista, vaan luulen että kirjoitustyyli muuttuu kun ei enään ole samalla tavalla pahaa oloa mitä purkaa. Ja muutenkin haluan muuttaa ajattelusmallia positiivisemmaksi enkä vain velloa niissä pahoissa päivissä ja hetkissä! :) Eli blogin sisältö tulee varmasti muuttumaan tästä eteenpäin! Enkä usko että postaan niin usein kuin aiemmin, eli siis tyyliin joka toinen päivä. Haluan myös keskittyä postauksien sisältöön enemmän ja vähän miettiä sisältöä tarkemmin :)















Ja sitten, 

päätin paljastaa naamani, osaksi ainakin. Jotenkin tuntui siltä. Näistä kuvista ei tule hirveää itseinhon aaltoa, vaikkakin nä vääristää, omasta mielestä oon oikeesti paljon paljon rumempi. 

Kuvat ei ole ihan uusia mutta kesällä otettuja.

4 kommenttia:

  1. Tätä oli kuule ihan TAJUTTOMAN IHANA LUKEA♥♥ Hymyilin koko postauksen ajan ja oon niin iloinen siitä, että toi musta pilvi sun pään päällä alkaa pikkuhiljaa ohentua ja lähteä pois. Sä ansaitset olla onnellinen ja nauttia elämästä, ihan niin kuin kaikki muutkin. Mut laitotko noi kuvat tahallaan rakeisiksi ku ainakaan noista 2 ylemmästä ei saa selvää? D:

    VastaaPoista
  2. Hihi :) <3 Niiiin kai...

    Joo siis laitoin ihan tarkotuksella hämäriksi :D

    VastaaPoista
  3. Aivan ihana lukea tätä :') Eikö ookin mahtavaa huomata että oikeesti alkaa voida hyvin? Mä oon huomannu sen kerran, pari, ja se tunne on ihan mieletön!

    Aivan aivan mahtavan ihanaa et sulle kuuluu hyvää (en oo uusimpia tekstejä vielä lukenu nii en niistä vielä tiedä).

    Ajattelin jopa et voisin lukee tätä sun postausta aina sillon kun menee huonosti, tää on jotenkin niin piristävä :)

    Ja hitto ku oot nätti :o ♥ :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos aivan ihanasta kommentista, sai hymyilemään! :)

      Joo on se kieltämättä ihana tunne!
      Ja ihana jos tästä olisi jotain hyöytyä tai saisi tsemmpiä tai jotain:)

      Ja kiitos ihana! ♥

      Poista

Kiitos jo etukäteen kommentista, arvostan kaikkia sanoja:)♥
Kommentinvalvonta on käytössä joten voit sanoa jos et halua kommenttiasi julkaistavan:)
Vastaan kommentteihin pääasiassa omaan blogiini.