Halusin
nyt kirjoittaa omia ajatuksia syömishiriöstä toipumiseen liittyen
ja toivon että se saisi edes vähäsen jotain ihmistä ajattelemaan
ja mahtavinta olisi tietenkin jos siit olisi apua joillekin ketkä
tän asian kanssa kamppailee! Tosin tästä nyt tulikin vain omaa edistymistä käsittelevä postaus, mutta on myös tulossa hieman erilainen:)
Mähän
olen mennyt nyt aika hirveästi eteenpäin tän viimisen puolen
vuoden aikana. Joo, syömishäiriö pääsi valloilleen alussa, mutta
mä olen noussut sieltä ja uskallan sanoa että olen tällä
hetkellä toipumisessa pidemmällä kuin ikinä. Blogin perusteella
tulee huonompi käsitys, koska olen tänne tosiaan kertonut huonoista
hetkistä ja sairaista ajatuksista ja teoista. Sairaat ajatukset
eivät ole hävinneet kokonaan, mutta ne on pysyneet taustalla ja
olen toiminut vasten niiden tahtoa jo lukemattomia kertoja ja
voittanut ahdistuksen monta kertaa.
Polilla
muutamat viime kerrat hoitaja on ollut todella iloinen mun
toipumisesta ja toistaa joka kerta kuinka ylpeä on niistä askelista
joita olen ottanut paranemiseen päin viime aikoina. Nyt myönnän
että oli hyvä että jouduin ottamaan vastuun itse omista
syömisistä, oli sen aikakin. Alku oli vaikeaa koska ikinä ennen
en ollut saanut syödä miten huvittaa ja viimeiset vuodet on pidetty
lastenkodissa huoli että syön suht tarpeeksi, ahdistuksesta ja sairaista ajatuksista välittämättä. Myönnän että
lastenkodissa olisi pitänyt harjoitella sitä enemmän ja joudin
itse harjoittelemaan kantapään kautta, mutta nyt on kriittisin
vaihe ohi ja selvisin siitä itsekin.
Olen
miettinyt tätä nykyistä tilannetta ja verranut sitä
lastenkotiaikoihin ja voin sanoa että syöminen on monella tasolla
paljon vapaampaa kuin ikinä lastenkotiaikoina. Viimeiset ajat
lastenkodissa ajattelin, että olen melkein terve, pystynhän syömään
normaalisti ja myös herkkuja. Mutta nyt huomaan etten ollut
todellakaan terve vielä. Joka päivä jouduin taistelemaan itseäni
ja ruokaa vastaan, ei ollut päivääkään ilman ruoka-ahdistusta ja
sairaita ajatuksia. Pystyin syömään lämmintä ruokaa ja herkkuja
välilllä, mutta silti oli koko ajan tietty kontrolli, kontrolloin
määriä enkä syönyt nälän mukaan, vaan koko ajan mittarina
toimi se, että otan sen verran että aikuiset on tyytyväisiä, ja
määrät vaihteli sen mukaan kuka oli töissä. Lisää en ottanut
ikinä. Eikun, korjaan. Joskus otin iltapalalla vaikka jugurtin
tms,mutta todella harvoin ja useimmiten jonkun kehotuksesta.
En
välittänyt jos jäi nälkä, sehän oli vain hyvä merkki ja usein
tarkoitti sitä etten ollut syönyt ainakaan liikaa. Sen lisäksi
söin rutiininomaisesti, aina sama aamu- ja iltapala ja jos oli
iltapalalla tarjolla jotain muuta niin silti kävin keittiöstä
hakemassa yhden ruisleipäviipaleen, muutos ahdisti enkä tiennyt
tarkalleen kuinka paljon oli kaloreita muunlaisessa iltapalassa.
Vaikken laskenutkaan hirveän usein kaikkia kaloreita yhteen niin
silti piti aina laskea ainakin niiden annosten kalorit jotka pystyin
tarkkaan laskemaan ja lämpimissä ruuissa aina arvioin sen vähän
yläkanttiin, eli aina tiedostin ne kalorit kuitenkin ja yritn pitää
mahdollisimman alhaisena.
Ennen
useimpia aterioita tuli järkyttävä ahdistus kun joku tuli
pyytämään syömään, vaikka olisi ollut kuinka kova nälkä ja
olisin odottanut ruoka-aikaa. Sen lisäksi alkoi ahdistamaan jos
jouduin syömään ennemmin tai myöhemmin kuin olis ollut ”oikea
aika”, jos vaikka oli joku polikäynti tms että ruokailuväli
lyheni tai venyi, tai jos jouduinkin syömään tavallaan kaksi
ateriaa kerralla eli varastoon, se oli todella vaikeaa ja yritin
kaikkeni luistaakseni niistä. Lastenkodissakaan en pystynyt
menemään syömään vaikka olisi ollut se oikea aika, jos kukaan
aikuinen ei tullut pyytämään tai hakemaan. Eli todellakin
tarvitsin aina joltain luvan syömiseen ja jos kukaan ei tullut
huomannut kelloa tai ajatteli että osaan huolehtia itsekin niin
mietin koko ajan sitä että voinko jättää aterian väliin ilman
että kukaan huomaa enkä senkään takia pystynyt ilman kehotusta
syömään, paitsi ihan loppuaikoina oli ihan pakko välillä. Ja
jossain vaiheessa heitin ruokaa roskiin lähes joka päivä. Haaveliin myös viimeiset 3 vuotta siitä hetkestä kun saisin itse päättää syömisistä ja kaksi viimeistä niistä erityisesti odotin kuin kuuta nousevaa sitä hetkeä kun saisin rauhassa jatkaa laihduttamista.
Tosta
ehkä ymmärtää että en ollut vapaa syömishäiriöstä vaikka
ulkopuolisen silmin söin normaalisti. Tosta pätkästä huomaan
selkeästi kuinka hyvin olen parantunut. Olen joutunut opettelamaan
kuuntelemaan kehoa ja syömään vaikka en olisi halunnut, keho on
huutanut ruokaa ja olen vain jotenkin ohjautunut keittiöön tai
kauppaan,ahdistuksesta huolimatta en ole pystynyt olemaan syömättä. Olen syönyt siis vaikken ole varsinaisesti antanut itselleni lupaa syödä. Nykyään en tunne yleensä läheskään niin kovaa ahdistusta ennen
ruokailua kuin ennen, usein en ollenkaan. Syömisen jälkeen vasta,
tai sen aikana.
Olen syönyt ruoka-aineita joita en olisi puoli vuotta sitten pystynyt mitenkään yksinäni -ainakaan ilman oksentamista- syömään. Esimerkkinä pehmeä leipä. Tai söin aika alussa muutaman palasen ruisleipää mutta se jäi siihen. Mutta nyt olisiko ollut viime viikolla ostin paahtoleipää, levitettä ja kalkkunaleikettä ja söin muutaman palasen. Söin siis leipää, jota en edes lastenkotiaikoina pystynt syömään, pelottavaa kamalaa paahtoleipää.
Enkä ole syönyt tiettyinä kellonaikoina vaan miten sattuu (mikä ei aina ole kyllä hyvä asia mutta you got the point). Enkä nykyään pysty vastustamaan nälkää samalla tavalla kuin lastenkodissa tai vaikka alkuaikoina täällä asuessani.. Terveesti ajateltuna se on hyvä juttu mutten voi olla ajattelematta sitä huonona asiana ja pitämättä itseäni sen takia todella huonona ja epäonnistuneena ”kyllä mä ennenkin pystyin”.
Olen syönyt ruoka-aineita joita en olisi puoli vuotta sitten pystynyt mitenkään yksinäni -ainakaan ilman oksentamista- syömään. Esimerkkinä pehmeä leipä. Tai söin aika alussa muutaman palasen ruisleipää mutta se jäi siihen. Mutta nyt olisiko ollut viime viikolla ostin paahtoleipää, levitettä ja kalkkunaleikettä ja söin muutaman palasen. Söin siis leipää, jota en edes lastenkotiaikoina pystynt syömään, pelottavaa kamalaa paahtoleipää.
Enkä ole syönyt tiettyinä kellonaikoina vaan miten sattuu (mikä ei aina ole kyllä hyvä asia mutta you got the point). Enkä nykyään pysty vastustamaan nälkää samalla tavalla kuin lastenkodissa tai vaikka alkuaikoina täällä asuessani.. Terveesti ajateltuna se on hyvä juttu mutten voi olla ajattelematta sitä huonona asiana ja pitämättä itseäni sen takia todella huonona ja epäonnistuneena ”kyllä mä ennenkin pystyin”.
Myöskin kehoahdistus on iltaisin hävinnyt aika hyvin. Päivisin se on kyllä
kovempi enkä pysty todellakaan vapaasti pitämään mitä vaatteita
haluaisin vaan aina päälle valikoituu huppari ja kollarit ja jos laitan muuta ja eksyn peilin eteen niin itkuhan siinä viidessä sekunnissa tulee. Mutta, olen muutaman kerran joutunut tilanteen pakosta laittamaan muuta päälle ja olen päässyt ovesta ulos vaikka ahdistus onkin ollut melkein sietämätöntä. Ja kuitenkin, olen syönyt enkä lopettanut syömistä ja tosissan
alkanut laihduttamaan. Mutta myönnän etten vielä
osaa olla kauhean ylpeä siitä vaan nimenomaan pettynyt itseeni
etten pysty olemaan päivääkään syömättä, päinvastoin nykyään
tuntuu etten muuta teekään kotona kun syön. Yritän kuitenkin
kovasti ajatella että se on hyvä merkki tällä hetkellä ja on vain vaihe, ja muutenkin parempi kuin
syömättömyys. Veikkaan että painan nykyään joku 8 kiloa enemmän
tällä hetkellä kuin kesällä kun painoin vähiten, eli ero on
huomattava. Ja voin kertoa että ahdistaa ihan älyttömästi, mutta
pääasia on se etten ole lähtenyt ihan tosissani siihen leikkiin mukaan että olen
syömättä päiviä tai lopetan syömisen kokonaan, vaikka niitä
ajatuksia tuleekin melkein päivittäin. Enkä oikeasti usko että
pystyisin siihen enään vaikka kuinka yrittäisin. Olen tässä välillä yrittänyt mutta
luovuttanut hetken päästä. Ja se on tsempannut syömään, että
haluan välttää ne kamalat ahmimiskohtaukset jotka johtuu liian
vähäisestä syömisestä, sekä sen jälkeisen ahdistuksen ja mahdollisen oksentamisen. Keho vaan toimii
niin että se ottaa omansa takaisin, tai tekee ainakin kaikkensa
sen eteen. Olen hävennyt ahmimista ihan tajuttomasti enkä
vieläkään pysy siitä kunnolla puhumaan, mutta siihen on auttanut
se hieman, että olen tajunnut että se ei tarkoita että olen
ahnepaska ja huono syömishäiriöinen vaan se on luonnollinen kehon reaktio aliravitsemustilan
uhatessa. En väitä että ahmimien johtuisi pelkästään siitä,
tai on aina johtunut, vaan on ollut aikoja jolloin olen ahminut
silkan pahan olon takia. Mutta olen tyytyväinen että ahmiminen on nyt kurissa eikä lähde käsistä samalla tavalla ja oksentaminenkin vähentynyt hurjasti. Pitäisi hyväksyä keho ja se, että sitä ei voi huijata ja sitä vastaan on turha taistella, se kostautuu ennemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella. Sitä taistelua ei vaan voi voittaa, jos ei halua kuolla.
Takapakkeja tulee, varmasti useita, mutta ei anneta niiden lannistaa vaan noustaan ylös, pyyhitään pölyt ja yritetään uudestaan, eikö?:)
Takapakkeja tulee, varmasti useita, mutta ei anneta niiden lannistaa vaan noustaan ylös, pyyhitään pölyt ja yritetään uudestaan, eikö?:)
Jotenkin tuli hyvä fiilis eilen polilla kun juteltiin syömisistä ja muista kuulumisista ja hoitaja sanoi että on tosi iloinen ja niin ylpeä musta ja huomaa kuinka kovasti olen yrittänyt ja mennyt eteenpäin ja olen ihan erilainen kuin ennen. Se sanoi myös että ihailee sitä voimaa jolla olen saanut muutokia aikaan ja kohdannut kaiken pelon ja ahdistuksen, ja vielä tehnyt tämän kaiken aivan itse. En tiedä miksi, mutta nyt alkoi ja itkettää, ja aloinkin itkeämään kun ajattelen sitä mitä se sanoi. Tuli tietenkin jotenkin kiva oli siitö että se on ylpeä musta, mutta myös ihan hirveän haikea olo, kun tajusin että kohta mun käynnit sitten loppuu siellä ja jouduntaas jättämään yhden auttajan taakse. Se tuntuu vaan niin pahalta, joka kerta kun joku ihminen josta pidän, katoaa mun elämästä se tuntuu ihan hirveältä. Olen nyt jo miettinyt sitähetkeä kun terapia loppuu, kuinka hirveää siitä tulee kun olen käynyt siellä 200 kertaa ja se on auttanut mua hirveästi. Mitä mä sille sanon, miten mä sitten kiitän sitä? No ehkä mä koitan olla miettimättä sitä.
Käynnit hoitajan luona polilla on muuttuneet viime kertoina aika paljon, ennen aika meni syömisten käsittelyyn ja se saattoi kestää tunninkin mutta nyt aikaa menee paljon enemmän muitten kuulumisten vaihtoon ja ihan muista asioista juttelemiseen ja käynnit kestää puolisen tuntia. Pelottaa se hetki kun se sanoo että pärjään omillani ja käynnit voidaan lopettaa. Tai kyllähän ne loppuu pian kuitenkin kun vanhenen. Mutta kuitenkin, tuntuu vaan pahalta kun kiinnyn tiettyihin ihmisiin. Fysioterapeutti oli poikkeus, sitä ei ole tullut ikävä ja olin täysin valmis lopettamaan käynnit siellä. Siitä ei tullut läheinen enkä ikinä tykännyt käydä siellä. mutta polilla oikeasti tykkään käydä nykyään ja tullaan ihan hyvin juttuun.
Okei nyt lopetan ja kirjoitan vielä lisää toisessa postauksessa, olen tehnyt enemmänkin edistysaskelia muttei kukaan jaksa luke liian pitkää postausta. Ja toivon etten aiheuttanut kenellekään ahdistusta kertomalla niistä ei-niin-terveistä asioista mutta halusin osoittaa kuinka paljon olen edistynyt ajatuksissaja teoissa, ja sitten haluaisin tosiaan kirjoittaa vähän erityylisen syömiseen liittyvän postauksen joka ei käsittele samalla tavalla omaa syömistä, vaikka sivuaakin varmasti näitä aiheita. Ja sitten kirjoitan vielä postauksia lupa syödä -kirjasta, anteeksi etten ole saanut aikaiseski, mutta lupaan että niitä on vielä tulossa :)
Mulla on nyt joku kauhea into blogin päivittämiseen, oli todellakin hyvä päätös vaihtaa kirjoitustyyli toisenlaiseksi :)
Niin ja asiasta toiseen, olen miettinyt jo kauan että haluan kokeilla kirjoittaa joitain lyhyitä novelleja, niin olisiko kiinnostusta lukea niitä?:) aloitin jo eilen kirjoittamaan, siitä tulisi kyllä moniosainen enkä ole suunnitellut sitä mitenkään mutta haluan kyllä tehdä siitä uskottavan ja mietn että voisin vaikka tänne jakaa sen, jos uskallan :) Okei, jaan vaikka nyt alun siitä mitä olen jo kirjoittanut jos siitä saisi vähän käsitystä mistä aiheesta kirjoitan, tämä ei ole siis mikään lopullinen versio. Ja olisi kiva saada rehellistä palautetta, ei mitään kaunisteltua :) en voi kehittyä jos en saa niitä risuja. Enkä ole mikään kirjailija joten ei kannata odottaa liikoja :D
"Astun lannistuneesti huokaisten, omaan makuuni aivan liian aikaisin ovesta ulos. Taas kerran sain nukuttua todella vähän, painajaiset piinaavat joka ikinen yö. Vastassa ulkona on kirpeä ja hieman sumuinen syysaamu,
jossa hengitys nousee höyryävänä ja syksyiset lehdet kimaltelevat kosteudesta henkeäsalpaavan kauniina kaikissa mahdollisissa syksyn väreissä,
mutta ajatukseni ovat niin tiiviisti muualla etten juurikaan kiinnitä huomiota ympäristööni. Vaikka katsoisinkin ympärilleni, en
luultavasti näkisi mitään, en ainakaan mitään kaunista. Oman
mielen sisäinen harmaus värittää kaiken muunkin samalla epätoivon
sävyllä eikä syksyn värit näy niinkuin niiden kuuluisi, vaan
näyttää siltä kuin katsoisin jonkin mustavalkolinssin takaa ja ihanat, kirkkaat värit ovat muuttuneet mustan ja harmaan eri sävyiksi. Siltä koko maailmani nykyään näyttää, mustavalkoiselta, merkityksettömältä. Ennen rakastamani raikas aamun tuoksu on muuttunut epämiellyttäväksi ja tuo vain huonot
muistot pintaan, vihaan syksyä, olen aina vihannut ja tulen aina
vihaamaan. Eikun, enhän minä aina sitä ole vihannut, mutta se
tuntuu siltä, en jaksa muistaa miltä se on ennen sitä
kaikkea tuntunut. Tuntuu että aika
ennen sitä kaikkea
olisi kuin joltain muulta lainattua, en tunnista niitä muistoja enää
omakseni.
Oon ihan tajuttoman ylpeä susta! En mää pysty ees sanomaan sitä järkevästi, miten iloiseksi ja helpottuneeksi tulin tästä tekstistä. Ja on kiva huomata & lukea miten pikkuhiljaa sun olo helpottaa ja se musta ja pimeä alkaa kadota, elämä voittaa kyllä sunkin kohdalla :'--)
VastaaPoistaja toi lopussa oleva pätkä on ihan ku mun ajatuksia, hui! :O
Kiitos ihana! :) ♡
PoistaHaha:D
Nyt vasta ehdin lukemaan! Ihanaihana postaus :) ♥ Tajuttoman kiva lukea positiivisempaa juttua ja rehellisiä ajatuksia menneisyydestä ja nykyisyydestä. Miten syvältä ootkaan noussut, oo ylpeä siitä vaikka väkisin, mä ainakin oon! Ja nyt vaan suunta samana niin nouset jonnekin mitä et edes tiennyt olevan olemassa tai et ainakaan koskaan uskonut pääseväsi sinne :)
VastaaPoistaJa rehellinen mielipide novellin pätkästä: MAHTAVA! Lisäälisää haluan lukea!! :)
Kiitos ihana!!! <3 en osaa sanoa muuta:D :/ samat vaustaukset kaikil:D
VastaaPoistaJa kiva jos tykkäsit lopputekstistä:)
Tosi hyvin osaat pohtii omaa tilannetta :)
VastaaPoistaNovellista voisin sanoa että tarina on todella upea, mutta kirjotusasua kantsii vielä viilata :)
Kiitos, parhaani yritän:)
PoistaJa kiitos palautteesta!:) kyllähän mulla on tietenkin paljon parannusvaraa kun en ole tätä ikinä ennen tälleen tehnyt mutta toivotaan että taidot kehittyvät :)
Ihana lukea sun postauksia pitkästä aikaa. Oon tosi ylpee siitä miten oot päässy eteenpäin ja oot kehittyny todella paljon! :)) samalla tavalla vaan jatkossa niin kohta onkin "terveen paperit" jos niin voi sanoa. Mäkin oon palannut takaisin blogimaailmaan ja jatkanut kirjoittamista kesätauon jälkeen. Jaksamisia ja oli hyvä aloitus novellille :)
VastaaPoistaHihi Kiitos paljon! :) sitä kohti ollaan menossa kovaa vauhtia ;)
PoistaJoo oon lukenut uudet postaukset vaikken kommenttia olekaan saanut laitettu!
Kiitos:)