syömishäiriöstä sekä omasta edistymisestä sen suhteen + pieni oma teksti

Halusin nyt kirjoittaa omia ajatuksia syömishiriöstä toipumiseen liittyen ja toivon että se saisi edes vähäsen jotain ihmistä ajattelemaan ja mahtavinta olisi tietenkin jos siit olisi apua joillekin ketkä tän asian kanssa kamppailee! Tosin tästä nyt tulikin vain omaa edistymistä käsittelevä postaus, mutta on myös tulossa hieman erilainen:)

Mähän olen mennyt nyt aika hirveästi eteenpäin tän viimisen puolen vuoden aikana. Joo, syömishäiriö pääsi valloilleen alussa, mutta mä olen noussut sieltä ja uskallan sanoa että olen tällä hetkellä toipumisessa pidemmällä kuin ikinä. Blogin perusteella tulee huonompi käsitys, koska olen tänne tosiaan kertonut huonoista hetkistä ja sairaista ajatuksista ja teoista. Sairaat ajatukset eivät ole hävinneet kokonaan, mutta ne on pysyneet taustalla ja olen toiminut vasten niiden tahtoa jo lukemattomia kertoja ja voittanut ahdistuksen monta kertaa.

Polilla muutamat viime kerrat hoitaja on ollut todella iloinen mun toipumisesta ja toistaa joka kerta kuinka ylpeä on niistä askelista joita olen ottanut paranemiseen päin viime aikoina. Nyt myönnän että oli hyvä että jouduin ottamaan vastuun itse omista syömisistä, oli sen aikakin. Alku oli vaikeaa koska ikinä ennen en ollut saanut syödä miten huvittaa ja viimeiset vuodet on pidetty lastenkodissa huoli että syön suht tarpeeksi, ahdistuksesta ja sairaista ajatuksista välittämättä. Myönnän että lastenkodissa olisi pitänyt harjoitella sitä enemmän ja joudin itse harjoittelemaan kantapään kautta, mutta nyt on kriittisin vaihe ohi ja selvisin siitä itsekin.

Olen miettinyt tätä nykyistä tilannetta ja verranut sitä lastenkotiaikoihin ja voin sanoa että syöminen on monella tasolla paljon vapaampaa kuin ikinä lastenkotiaikoina. Viimeiset ajat lastenkodissa ajattelin, että olen melkein terve, pystynhän syömään normaalisti ja myös herkkuja. Mutta nyt huomaan etten ollut todellakaan terve vielä. Joka päivä jouduin taistelemaan itseäni ja ruokaa vastaan, ei ollut päivääkään ilman ruoka-ahdistusta ja sairaita ajatuksia. Pystyin syömään lämmintä ruokaa ja herkkuja välilllä, mutta silti oli koko ajan tietty kontrolli, kontrolloin määriä enkä syönyt nälän mukaan, vaan koko ajan mittarina toimi se, että otan sen verran että aikuiset on tyytyväisiä, ja määrät vaihteli sen mukaan kuka oli töissä. Lisää en ottanut ikinä. Eikun, korjaan. Joskus otin iltapalalla vaikka jugurtin tms,mutta todella harvoin ja useimmiten jonkun kehotuksesta.

En välittänyt jos jäi nälkä, sehän oli vain hyvä merkki ja usein tarkoitti sitä etten ollut syönyt ainakaan liikaa. Sen lisäksi söin rutiininomaisesti, aina sama aamu- ja iltapala ja jos oli iltapalalla tarjolla jotain muuta niin silti kävin keittiöstä hakemassa yhden ruisleipäviipaleen, muutos ahdisti enkä tiennyt tarkalleen kuinka paljon oli kaloreita muunlaisessa iltapalassa. Vaikken laskenutkaan hirveän usein kaikkia kaloreita yhteen niin silti piti aina laskea ainakin niiden annosten kalorit jotka pystyin tarkkaan laskemaan ja lämpimissä ruuissa aina arvioin sen vähän yläkanttiin, eli aina tiedostin ne kalorit kuitenkin ja yritn pitää mahdollisimman alhaisena.

Ennen useimpia aterioita tuli järkyttävä ahdistus kun joku tuli pyytämään syömään, vaikka olisi ollut kuinka kova nälkä ja olisin odottanut ruoka-aikaa. Sen lisäksi alkoi ahdistamaan jos jouduin syömään ennemmin tai myöhemmin kuin olis ollut ”oikea aika”, jos vaikka oli joku polikäynti tms että ruokailuväli lyheni tai venyi, tai jos jouduinkin syömään tavallaan kaksi ateriaa kerralla eli varastoon, se oli todella vaikeaa ja yritin kaikkeni luistaakseni niistä. Lastenkodissakaan en pystynyt menemään syömään vaikka olisi ollut se oikea aika, jos kukaan aikuinen ei tullut pyytämään tai hakemaan. Eli todellakin tarvitsin aina joltain luvan syömiseen ja jos kukaan ei tullut huomannut kelloa tai ajatteli että osaan huolehtia itsekin niin mietin koko ajan sitä että voinko jättää aterian väliin ilman että kukaan huomaa enkä senkään takia pystynyt ilman kehotusta syömään, paitsi ihan loppuaikoina oli ihan pakko välillä. Ja jossain vaiheessa heitin ruokaa roskiin lähes joka päivä. Haaveliin myös viimeiset 3 vuotta siitä hetkestä kun saisin itse päättää syömisistä ja kaksi viimeistä niistä erityisesti odotin  kuin kuuta nousevaa sitä hetkeä kun saisin rauhassa jatkaa laihduttamista. 

Tosta ehkä ymmärtää että en ollut vapaa syömishäiriöstä vaikka ulkopuolisen silmin söin normaalisti. Tosta pätkästä huomaan selkeästi kuinka hyvin olen parantunut. Olen joutunut opettelamaan kuuntelemaan kehoa ja syömään vaikka en olisi halunnut, keho on huutanut ruokaa ja olen vain jotenkin ohjautunut keittiöön tai kauppaan,ahdistuksesta huolimatta en ole pystynyt olemaan syömättä. Olen syönyt siis vaikken ole varsinaisesti antanut itselleni lupaa syödä.  Nykyään en tunne yleensä läheskään niin kovaa ahdistusta ennen ruokailua kuin ennen, usein en ollenkaan. Syömisen jälkeen vasta, tai sen aikana.
Olen syönyt ruoka-aineita joita en olisi puoli vuotta sitten pystynyt mitenkään yksinäni -ainakaan ilman oksentamista- syömään. Esimerkkinä pehmeä leipä. Tai söin aika alussa muutaman palasen ruisleipää mutta se jäi siihen. Mutta nyt olisiko ollut viime viikolla ostin paahtoleipää, levitettä ja kalkkunaleikettä ja söin muutaman palasen. Söin siis leipää, jota en edes lastenkotiaikoina pystynt syömään, pelottavaa kamalaa paahtoleipää.
  Enkä ole syönyt tiettyinä kellonaikoina vaan miten sattuu (mikä ei aina ole kyllä hyvä asia mutta you got the point). Enkä nykyään pysty vastustamaan nälkää samalla tavalla kuin lastenkodissa tai vaikka alkuaikoina täällä asuessani.. Terveesti ajateltuna se on hyvä juttu mutten voi olla ajattelematta sitä huonona asiana ja pitämättä itseäni sen takia todella huonona ja epäonnistuneena ”kyllä mä ennenkin pystyin”.

Myöskin kehoahdistus on iltaisin hävinnyt aika hyvin. Päivisin se on kyllä kovempi enkä pysty todellakaan vapaasti pitämään mitä vaatteita haluaisin vaan aina päälle valikoituu huppari ja kollarit ja jos laitan muuta ja eksyn peilin eteen niin itkuhan siinä viidessä sekunnissa tulee. Mutta, olen muutaman kerran joutunut tilanteen pakosta laittamaan muuta päälle ja olen päässyt ovesta ulos vaikka ahdistus onkin ollut melkein sietämätöntä. Ja kuitenkin, olen syönyt enkä lopettanut syömistä ja tosissan alkanut laihduttamaan. Mutta myönnän etten vielä osaa olla kauhean ylpeä siitä vaan nimenomaan pettynyt itseeni etten pysty olemaan päivääkään syömättä, päinvastoin nykyään tuntuu etten muuta teekään kotona kun syön. Yritän kuitenkin kovasti ajatella että se on hyvä merkki tällä hetkellä ja on vain vaihe, ja muutenkin parempi kuin syömättömyys. Veikkaan että painan nykyään joku 8 kiloa enemmän tällä hetkellä kuin kesällä kun painoin vähiten, eli ero on huomattava. Ja voin kertoa että ahdistaa ihan älyttömästi, mutta pääasia on se etten ole lähtenyt ihan tosissani siihen leikkiin mukaan että olen syömättä päiviä tai lopetan syömisen kokonaan, vaikka niitä ajatuksia tuleekin melkein päivittäin. Enkä oikeasti usko että pystyisin siihen enään vaikka kuinka yrittäisin. Olen tässä välillä yrittänyt mutta luovuttanut hetken päästä. Ja se on tsempannut syömään, että haluan välttää ne kamalat ahmimiskohtaukset jotka johtuu liian vähäisestä syömisestä, sekä sen jälkeisen ahdistuksen ja mahdollisen oksentamisen. Keho vaan toimii niin että se ottaa omansa takaisin, tai tekee ainakin kaikkensa sen eteen. Olen hävennyt ahmimista ihan tajuttomasti enkä vieläkään pysy siitä kunnolla puhumaan, mutta siihen on auttanut se hieman, että olen tajunnut että se ei tarkoita että olen ahnepaska ja huono syömishäiriöinen vaan se on luonnollinen kehon reaktio aliravitsemustilan uhatessa. En väitä että ahmimien johtuisi pelkästään siitä, tai on aina johtunut, vaan on ollut aikoja jolloin olen ahminut silkan pahan olon takia. Mutta olen tyytyväinen että ahmiminen on nyt kurissa eikä lähde käsistä samalla tavalla ja oksentaminenkin vähentynyt hurjasti. Pitäisi hyväksyä keho ja se, että sitä ei voi huijata ja sitä vastaan on turha taistella, se kostautuu ennemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella. Sitä taistelua ei vaan voi voittaa, jos ei halua kuolla.
 Takapakkeja tulee, varmasti useita, mutta ei anneta niiden lannistaa vaan noustaan ylös, pyyhitään pölyt ja yritetään uudestaan, eikö?:)  

Jotenkin tuli hyvä fiilis eilen polilla kun juteltiin syömisistä ja muista kuulumisista ja hoitaja sanoi että on tosi iloinen ja niin ylpeä musta ja huomaa kuinka kovasti olen yrittänyt ja mennyt eteenpäin ja olen ihan erilainen kuin ennen. Se sanoi myös että ihailee sitä voimaa jolla olen saanut muutokia aikaan ja kohdannut kaiken pelon ja ahdistuksen, ja vielä tehnyt tämän kaiken aivan itse. En tiedä miksi, mutta nyt alkoi ja itkettää, ja aloinkin itkeämään kun ajattelen sitä mitä se sanoi. Tuli tietenkin jotenkin kiva oli siitö että se on ylpeä musta, mutta myös ihan hirveän haikea olo, kun tajusin että kohta mun käynnit sitten loppuu siellä ja jouduntaas jättämään yhden auttajan taakse. Se tuntuu vaan niin pahalta, joka kerta kun joku ihminen josta pidän, katoaa mun elämästä  se tuntuu ihan hirveältä. Olen nyt jo miettinyt sitähetkeä kun terapia loppuu, kuinka hirveää siitä tulee kun olen käynyt siellä 200 kertaa ja se on auttanut mua hirveästi. Mitä mä sille sanon, miten mä sitten kiitän sitä? No ehkä mä koitan olla miettimättä sitä. 

Käynnit hoitajan luona polilla on muuttuneet viime kertoina aika paljon, ennen aika meni syömisten käsittelyyn ja se saattoi kestää tunninkin mutta nyt aikaa menee paljon enemmän muitten kuulumisten vaihtoon ja ihan muista asioista juttelemiseen ja käynnit kestää puolisen tuntia. Pelottaa se hetki kun se sanoo että pärjään omillani ja käynnit voidaan lopettaa. Tai kyllähän ne loppuu pian kuitenkin kun vanhenen. Mutta kuitenkin, tuntuu vaan pahalta kun kiinnyn tiettyihin ihmisiin. Fysioterapeutti oli poikkeus, sitä ei ole tullut ikävä ja olin täysin valmis lopettamaan käynnit siellä. Siitä ei tullut läheinen enkä ikinä tykännyt käydä siellä. mutta polilla oikeasti tykkään käydä nykyään ja tullaan ihan hyvin juttuun. 

Okei nyt lopetan ja kirjoitan vielä lisää toisessa postauksessa, olen tehnyt enemmänkin edistysaskelia muttei kukaan jaksa luke liian pitkää postausta. Ja toivon etten aiheuttanut kenellekään ahdistusta kertomalla niistä ei-niin-terveistä asioista mutta halusin osoittaa kuinka paljon olen edistynyt ajatuksissaja teoissa, ja sitten haluaisin tosiaan kirjoittaa vähän erityylisen syömiseen liittyvän postauksen joka ei käsittele samalla tavalla omaa syömistä, vaikka sivuaakin varmasti näitä aiheita. Ja sitten kirjoitan vielä postauksia lupa syödä -kirjasta, anteeksi etten ole saanut aikaiseski, mutta lupaan että niitä on vielä tulossa :)

Mulla on nyt joku kauhea into blogin päivittämiseen, oli todellakin hyvä päätös vaihtaa kirjoitustyyli toisenlaiseksi :) 

Niin ja asiasta toiseen, olen miettinyt jo kauan että haluan kokeilla kirjoittaa joitain lyhyitä novelleja, niin olisiko kiinnostusta lukea niitä?:) aloitin jo eilen kirjoittamaan, siitä tulisi kyllä moniosainen enkä ole suunnitellut sitä mitenkään mutta haluan kyllä tehdä siitä uskottavan ja mietn että voisin vaikka tänne jakaa sen, jos uskallan :) Okei, jaan vaikka nyt alun siitä mitä olen jo kirjoittanut jos siitä saisi vähän käsitystä mistä aiheesta kirjoitan, tämä ei ole siis mikään lopullinen versio.  Ja olisi kiva saada rehellistä palautetta, ei mitään kaunisteltua :) en voi kehittyä jos en saa niitä risuja. Enkä ole mikään kirjailija joten ei kannata odottaa liikoja :D

"Astun lannistuneesti huokaisten, omaan makuuni aivan liian aikaisin ovesta ulos. Taas kerran sain nukuttua todella vähän, painajaiset piinaavat joka ikinen yö.   Vastassa ulkona on kirpeä ja hieman sumuinen syysaamu, jossa hengitys nousee höyryävänä ja syksyiset lehdet kimaltelevat kosteudesta henkeäsalpaavan kauniina kaikissa mahdollisissa syksyn väreissä, mutta ajatukseni ovat niin tiiviisti muualla etten juurikaan kiinnitä huomiota ympäristööni. Vaikka katsoisinkin ympärilleni, en luultavasti näkisi mitään, en ainakaan mitään kaunista. Oman mielen sisäinen harmaus värittää kaiken muunkin samalla epätoivon sävyllä eikä syksyn värit näy niinkuin niiden kuuluisi, vaan näyttää siltä kuin katsoisin jonkin mustavalkolinssin takaa ja ihanat, kirkkaat värit ovat muuttuneet mustan ja harmaan eri sävyiksi.  Siltä koko maailmani nykyään näyttää, mustavalkoiselta, merkityksettömältä. Ennen rakastamani raikas aamun tuoksu on muuttunut epämiellyttäväksi ja tuo vain huonot muistot pintaan, vihaan syksyä, olen aina vihannut ja tulen aina vihaamaan. Eikun, enhän minä aina sitä ole vihannut, mutta se tuntuu siltä, en jaksa muistaa miltä se on ennen sitä kaikkea tuntunut. Tuntuu että aika ennen sitä kaikkea olisi kuin joltain muulta lainattua, en tunnista niitä muistoja enää omakseni.