keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

syömisestä

Mua pelottaa, Pelottaa syömisen suhteen. Tänään jouduin turvaamaan hätävalheisiin kun vein ruokakuitteja tukihenkilölle ja se katso ne läpi ja soitti mulle takasin ja alko kyselemään "Mitä sä oot oikeen syöny? ku kattoo näit kuitteja, näitä on kuus ja ainoostaa yhes on joku kanapaketti ja sit on kasvissosekeittoa yhessä. Ja yks päivä kävit subilla. Onhan täällä näitä välipaloja mutta toivottavasti oot syöny jotain muutakin"   "Joo siis oon syöny. Mul oli tääl pakkases viel makaroonilaatikkoa ja sit kävin iskän luona syömässä ja sit oon syöny niit keittoja mitä mul on ja tonnikalasalaattia ainakin" Ainaki melkee syöny noit kaikkii Toivon et meni läpi, mun ääni ei varmaan ollu hirveen vakuuttava kun hätäpäissäni vaan keksin mitä sanon. Ja siis oon kyllä käyny subilla ja iskällä mutta muusta en sitten sanokaan mitään.

Mutta oon kyllä nyt jo väsyny tähän syömisäiriöpaskaan. En jaksa itkeä joka ilta jos oon syöny että kuinka läski oon ja kuinka mun ei ois pitäny syödä yhtään mitään ja haluun lopettaa syömisen kokonaan. Mitä enemmän oon syöny niin sitä paskempi olo on illalla, eilenkin valvoin yli kahteen saakka vaikka heräsin jo aamulla puol yheksän aikaan. Mietin että pitäiskö soittaa lääkärille ja kysyä os se määräis sitä ataraxia kun en vittu jaksa tätä jatkuvasti.
 Eilen mietin ihan tosissani että pitäiskö kertoa jotain jollekin tästä. Eihän se maailmanloppu olis, eihän ne silti voi pakottaa mua syömään eikä ne voi mitenkään vahtia koko ajan että syön.. Ja mieluummin kyllä kertoisin itse kun antaisin vaikka sen syömishäiriöpolin hoitajan soittaa ja kertoa. Nyt en puhelimessa pystyny mitään sanomaan syömisten vaikeudesta varsinkaan kun täällä oli samaan aikaan huoltomies vaihtamassa mun jääkaappia. Mutta tiän kyllä ettei tässä syömisessä ole paljoa järkea useinkaan, tiän että pitäis syödä monta kertaa päivän mittaan ja lämmintäkin ruokaa. Eilen kyllä söin kasvissosekeittoa. Mutta tiän ettei sekään riittänyt kun söin sitä desin verran ja siinä oli joku 30 kaloria. Ja tä menee yleensä niin että alkuviikosta syön vähemmän ja loppuviikosta sitten enemmän, mistä tuleekin kiva oravanpyörä. Oon syömättä->nälkä joka johtaa syömiseen->kauhee ahdistus siitä-> oon syömättä jne. Onko se niin kamala asia jos myönnän että joinain päivinä en saa syötyä mitään muutakun viiliä, mehukeittoa, piltiiä tms.? En tykkää valehtelusta mutten haluaisi huolestuttaa turhaan. Terapeutillekin kerroin vaan hyvät puolet syömisistä, kun se kysy että miten on mennyt niin sanoin että viikonloppuna söin ihan tarpeeksi, en maininnut mitään maanantaista jolloin söin illalla suklaamunan jonka sain ja muutaman lusikallisen raejuustoa. A:lle sanoin vaan että oon kyllä syöny joka päivä kun se kysyi, määristä en sanonu mitään.

En vaan pysty tekemään itelleni ruokaa, tosi vaikeeta keittää esim. puuroakin. Jotain viilejä ja pilttejä on paljon helpompi syödä kun ne on valmiina heti. Ja ruuan ostaminenkin on helvetin vaikeeta. En pysty ostamaan sillä periaatteella että mitä haluan syödä. vaan että mitä haluaisin syödä tai mitä pitäisi syödä. Ja kaikki on kaloreiden perusteella.
En tiedä tarviinko tähän apua? Mutta en halua mitään kauheeta kyyläämistä, en haluu varsinkaan A:lle sanoa mitään kun se ylireagoi kuitenkin.

Mutta kuitenkin syön aina välillä ihan tarpeeksi, joten tarviinko mä apua, eikö syöminen meee ihan ok jos syön kuitenkin tarpeeksi välillä? Mulla on tiistaina aika sinne sh-polille, sain jo niin nopeesti, ja siihen oli varattu aikaa tunnin verran, ei yleensä oo niin kauaa.  Ja se pelottaaa ihan vitusti, en tiedä mitä uskallan sanoa kun pelkään niin paljon että se soittaa jollekin ja kertoo. Mutta samalla en halua valehdella ja alan olemaan niin väsynyt jo nyt tähän tilanteeseen että en tiedä oisko ihan hyväkin jos saisin jotain tukea tähän. Tä syömispaska vie suuren osan mun voimista kun koko ajan mietin sitä että mitä oon syöny ja mitä saan syödä ja mitä pitää ostaa että voin valehdella että oon syöny ja itkeä illalla sitä ahdistusta joka tulee kun oon syöny omasta mielestä liikaa. En haluu vaan kertoa kenellekään nyt kun oon valehdellut niin paljon. Mutta en mä halua oikeasti että tä lähtee ihan käsistä ja meen johonkin sairaalakuntoon. En vaan usko suurimman osan aikaa että niin voi käydä. Mutta kyllä tä nyt on aika selvää etten mä nyt ite pysty normaaliin syömiseen vaikka oon yrittäny. Jospa siitä tiistain käynnistä vois olla jotain hyötyä. Pitää vaan jotenki yrittää et se ei soittais, kun haluun ite kertoa mieluummin.

Mutta mitä tukea mä edes haluan tähän, tai mitä tukea mulle voidaan edes antaa? Se tukihenkilö kysy sillo just ku olin muuttanu et mite se vois tukee jos tarviisin apuu ja mä en osannu vastata siihen. Ahdistaa vaan ajatuskin siitä että mun syömisiä kattottais tarkemmin. Mutta tiedän että se johtuu siitä sairaasta puolesta. Tä on vaan niin hiton ristiriitasta. Haluun ite päättää syömisistä ja odotan sitä kun ei enää katota ruokakuitteja että voisin olla vaikka kokonaan ostamatta ruokaa. Mutta musta tuntuu että niitä kuitteja katotaan aika kauan. Ja varsinkin jos puhun mun oikeesta tilanteesta. Onhan se sitten ihan hyväkin ehkä että sitä seurataan mitä ostan. Mun on vaan niin hiton vaikee keksiä mitä ruokaa vois tehdä kun en osaa miettiä silleen että mitä mä haluan syödä koska en halua syödä mitään.

Tulipa taas selkee postaus... Mut mun ajatukset on iha ristiriitasia. Tarviinko mä edes apua kun tänäänkin oon syöny jo 2 kertaa?

Nyt on koeviikko ja tänään pitäis olla psykologian koe mutten varmaan mee edes paikal ku haluun käydä senkin uudestaa myöhemmi jos sit jaksais ens vuonna keskittyy enemmän ja tehä töitä. En vaa haluis siitäkää kertoo kenellekään et en ees tee koet tai saan nelosen. Varsinkaan kummisedälle. No ei mun tarviikaan sille kertoa, ihan hyvin voin sanoo et sain siitä vaikka kasin ku ei se tiä et käyn sen saman kurssin ens vuonna.  Ja pitäis opolle varata aika täs jossain vaiheessa et sais jotai järkee tähän ku oon nyt vaan ottanu ihan mitä sattuu.

6 kommenttia:

  1. Ihanaa, että tajuat itsekin että tarvitset apua syömis-juttuihin. Varmasti hyvä ottaa asia kunnolla puheeksi tiistaina niin kuin ajattelit. Voitte ehkä yhdessä miettiä, millainen tuki sinulle olisi kaikkein parasta? Toivottavasti asiat lähtee rullaamaan parempaan suuntaan, tsemppiä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. niin:) no pitää varmaankin ottaa se esille ja miettiä miten mua voi auttaa.
      Kiitos:)

      Poista
  2. Suosittelisin että kertoisit rehellisesti missä mennään. Näyttäisit vaikka tän postauksen tjn.. Et varmaan haluu mennä tota samaa oravanpyörää vuodesta toiseen? :/

    hali♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nojoo en haluu mennä... Kyllä mä kerron:)

      sullekin♥

      Poista
  3. Hei kaikesta tuosta ahdistuksesta ja sairaista ajatuksista voit ehdottomasti päästä eroon. Sun pitää vaan uskaltaa pyytää apua. Ja valmistautua vaan siihen, että silloin sun syömistä seurataan, halusit tai et. Parantumiseen on pitkä ja kivinen tie. Se on kaiken sen ahdistuksen arvoista.
    Sinä ansaitset terveen ja onnellisen elämän. Eikä sinun terveenä tarvitse miettiä syömisiäsi tai ahdistua, koska voit olla vapaa.
    Anoreksia ja muut syömishäiriöt kuluttavat voimat loppuun. Elämästä tulee pimeää, kylmää ja ankeaa. Koko elämä pyörii numeroiden, ruoan ajattelun, itseinhon ja kontrollin ympärillä. Eikä se ole oikeaa elämää. Anoreksia lupaa onnea, "jos laihdun vielä muutaman kilon tulen kauniiksi ja onnelliseksi". Tiedämme molemmat hyvin, että se ei ole niin. Sairaus ei ole mihinkään tavoitteeseen tyytyväinen. Aina täytyy olla pienempi, syödä vähemmän, kuihtua loputtomiin. Samalla kun sairaus kiduttaa kehoa, myös mieli kärsii. Ja koko elämä ja ympärillä oleva maailma. Sairaus sumentaa oman näkökentän. Se vie mahdollisuudet onneen. Syömishäiriöt ovat sairauksia, joiden kanssa ei voi vaan "oppia elämään". Se kuluttaa, kuihduttaa. Vaatii suunnatonta mielen lujuutta, että pystyy panemaan vastaan sairauden äänelle. Sinä et ole yksin. Saat apua. Kerro jollekin. Se on ensimmäinen askel kohti parempaa. Avun pyytäminen kirpaisee hetken, tai kauemminkin, ja sairaus kiljuu mielessä. Kaikki se ahdistus on parantumisen arvoista. Haluaisin että voisit rauhoittua ja luottaa sinua hoitaviin ihmisiin. Jättää kaiken heidän käsiinsä. "Luovuttaa" tavallaan, eli päästää irti sairaudesta, joka ei anna mitään mitä lupaa, joka vaan ottaa ja ottaa. Ja vie kaiken viimeisenkin hyvän pois. Elämän pienet ilot.
    Minä haluan, että sinä voitat tämän ja saat sen ihanan oikeasti onnellisen elämän, mikä sinulle kuuluu <3
    Muista ettet ole koskaan yksin tätä sairautta vastaan.
    -V

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan ensin kiitos tästä kommentista, oot ihana♥

      Tiedän että jokanen sun kirjottama asia on totta. Ei syömishäiriöistä seuraa yhtään mitään hyvää, päinvastoin. Et sä tunne itseäs sen kauniimmaksi tai paremmaksi kuin ennenkään, yleensä siinä käy juuuri toistepäin.
      Siitä pitäis pystyä päästämään kokonaan irti, ja sen voi tehdä vain itse. Se on vaan helvetin vaikeeta... Mutta enhän mäkään tosiaan ole yksin tän asian kanssa:) Pitäis antaa vaan ihmisten auttaa..


      Poista

Kiitos jo etukäteen kommentista, arvostan kaikkia sanoja:)♥
Kommentinvalvonta on käytössä joten voit sanoa jos et halua kommenttiasi julkaistavan:)
Vastaan kommentteihin pääasiassa omaan blogiini.