lauantai 29. kesäkuuta 2013

Aamuyöllä juostaan pois, paetaan ja juostaan pois. Mikä meitä huolettais, kuka meidät kiinni sais?

Oli  se syömishäiriöpolin verkosto tiistaina. Se meni kai ihan ok, lääkäri puhu vaan sellasista asioista mitkä tuntu ihan ylireagoinnilta. Siis osastoista ja luetteli kaikki helsingit ja kaikki, taino must tuntu et se mainitsi ne sen takia että just nä nmky:n aikuiset sais infoa, tai ehkä mäkin, koska ei se voinu tosissaan olla mitenkään.
Onneks seuraava verkosto on vasta marraskuussa. Ja nyt alan käymään siellä hoitajalla joka toinen viikko, se osi suostunu kertaan viikossakin mutta se nyt on mun mielestä vähän liikaa terapian ohella.
Oon tässä huomannut miten polin reagointi on muuttunut tän muutaman kuukauden aikana. Aluks lääkäri oli just et "joo tä menee varmaa ohi" taino itehän mä sitä kans sanoin. Mutta ne vielä huhtikuun loppupuolella oli jutellut jossain yhteispalaverissa että mun käynnit lopetettais kesän aikana "kunhan paino korjaantuu". Ja sit jonku ajan päästä hoitaja pyys verkoston koolle. Ja sit sitä aikaistettiin. Ja sit pidettiin vielä se toinen perään. Ja aluks kävin hoitajalla kerran kuukaudessa, sitten kolmen viikon välein ja nyt sit kahden. Ja vaikka nyt paino oli noussu ni silti lääkäri puhu vähän huolestuneena tiistaina että "Täällä sä et voi käydä kun reilu vuoden verran, sitten sä siirryt aikuispuolelle eikä siellä oo erkseen tällasta polia" Hieman muuttunu suhtautuminen.

Mut no ihan ymmärrettävää kun tilanne ei tässä oo kauheesti parempaan muuttunu eikä tä ollutkaan pelkkä muutoksesta johtuva reaktio niinkun kaikki ajatteli. Ja niin hämmentävä jotenkin että hoitajan antaessa uusia aikoja elokuulle se katsoo silmiin ja sanoo että "ja sit vaan soitat mulle jos on jotain" Ihankun mä sille nyt pystyisin soittamaan oikeasti mutta kuitenkin. Ja nyt muuton jälkeen oon oppinut pitämään siitä, ennen en pitänyt, johtu varmaankin siitä että A oli aina mukana käynneillä enkä halunnut vastata rehellisesti sen kysymyksiin ja ne tilanteet oli muutenkin tosi ahdistavia aina. Sillon en olis missään nimessä halunnut käydä kerran kahdessa viikossa mutta nyt oon oikeesti aika helpottunut että on noin usein. Eikä nyt tietenkään tarvitse pelätä että se kertoo kellekään mitä ollaan juteltu. Mutta enhän mä enää edes kauheasti yritä mitään

Se sh-polin lääkäri oli ollut yhteydessä psyk.polin lääkäriin koska oli huolestunut mun voinnista. Tänään sitten se psyk.polin lääkäri herätti mut kymmenen jälkeen puhelulla ja halus nähdä mut mahd. pian. Sain sitten ajan jo ens viikolle. Ja nyt soitti siis "uus" lääkäri kun edellinen lähti. Mutta se oli se sama mikä vuos sitten vielä. Ihan hyvä sinänsä koska se tuntee mut niin ei tarvii tutustua kokonaan uudestaan. Mutta kun en oo ikinä oikein tykännyt siitä. Se on sellanen hiljanen ja puhuu tosi hitaasti ja muutenkin vähän erikoinen. A sano sitä aina hiirulaiseksi (:D) Mutta sen kanssa katotaan nyt lääkitysta ja tehään muutoksia just iltojen takia. Se on hyvä puoli tossa lääkärissä että se sentään uskaltaa tehdä muutoksia lääkitykseen toisinkun se edellinen. Oon ite ajatellut että mirtazapin olis yks vaihtoehto mitä vois kokeilla. Taino uskon että toi lääkäri kyllä tietää vähän paremmin mitä sen mielestä ois hyvä kokeilla. On jotenkin niin helpottunut olo kun tiedän että se lääkäri onkin jo ens viikolla eikä kuukauden päästä ja tiedän että saan apua nukkumiseen enkä saa vaan vastausta että "No katotaan sitten seuraavalla kerralla" tai " no antaa sen seuraavan lääkärin kattoa sitä sun lääkitystä tarkemmin, en mä nyt mitään muutoksia ala tekemään" Sain ataraxiakin puolen vuoden pyytämisen jälkeen juuri ja juuri. Ja sitten se ei helvetti edes auttanut.

Ja tuntuu niin oudolta että polilla/poleilla ollaan huolissaan koska ei mulla ole sellanen olo että olisin mitenkään huonossa kunnossa. Koska oon ollut niin paljon huonommassakin useamman kerran. Oon omasta mielestä uhan suht hyvässä kunnossa tällä hetkellä. Tai ainakin masennuksen kanssa.  Ja just joku osastohoito tuntuu niin turhalta, siis syömisten kannalta. Miks kaikki ylireagoi?


En oo tänne varmaan sanonut mitään siitä että otin tatuoinnin tossa pari kuukautta sitten, vappuna. Otin siis japanilaisen merkin joka tarkoittaa toivoa. En varmaan sanonut sen takia että en viittinyt lisätä kuvaa ettei mua tunnisteta sen kautta mutta nyt tä on salanen niin voin ihan hyvin näyttääkin sen. Mutta nyt oon vähän ruvennu miettimään että otin sen väärään kohtaan.



Ei tässä mitään kyllä se ihan hyvältä tossa näyttää...
                                           



...muttakun koko totuus on tämä. Hassua jotenkin että ei noi arvet meinaa edes näkyä tässä kuvassa kun ne näyttää niin vaaleilta:D Siis hyvähän se on mutta tuntuu hassulta.Taino kamera ei tarkentanut kunnolla joten kuva on samea mutta eipä teidän nyt sen tarkemmin tarviikaan nähdä.  Mutta ite kiinnitän niihin esimerkiks kaupungilla vielä hirveesti huomiota jos oon lyhythihasella vaikkei niitä nää edes kymmenen metrin päästä, tai varmaan viidenkään kun ne on parantunut noin hyvin. Eikä ne tosta enää vaalenekaan varmasti.
Ja otin sen ihan tarkotuksella tohon käteen, just arpien takia mutten ajatellut ihan loppuun. Koska nyt jos joku haluaa nähdä sen kunnolla niin se näkee samalla takuulla myös arvet eikä se oo ehkä hirveen kiva joittenkin puolituttujen kanssa. Vaikka samahan se on periaatteessa, siinä ne on eikä ne siitä mihinkään häviä ja ne on menneisyyttä. Mutta kun vielä en oo ihan sinut niiden kanssa niin ehkä ois ollut järkevämpä ottaa se toiseen käteen jossa ei ole viiltojälkiä. Mutta pakko mun on noi hyväksyä joskus. Tai oonhan mä ne hyväksynyt mutta silti en pysty liikkumaan ne näkyvillä ilman niitä ajattelematta.  Mutta sitten joskus kun oon kauemmin kulkenut lyhythihasilla julkislla paikoilla. :) 
Mutta nyt oon oikeesti hepottunut että mulla ei näy oikeastaan muita viiltoja kuin noi muutamat mitkä on myöskin parantuneet yllättävän hyvin. Muistan kun polin hoitaja jankutti mulle keloidista ja siitä että ne ei tuu ikinä laskeutumaan (ainoostaan pari ylintä oli oikeasti koholla) ja muutenkaan paranemaan siitä mitä ne oli sillon joskus puoltoista vuotta sitten. Mutta mitä kävikään :D Ja jaloista on kaikki (varmaan sadat) jäljet hävinnyt. Käden toisella puolella on muutama pieni mutta niitäkään ei huomaa kun läheltä eikä niihin kukaan muu kiinnitä varmasti  huomiota En ois ikinä uskonut että sanon näin että onneksi en oo viiltänyt ton enempää noin(kaan) syviä viiltoja. En uskonut missään vaiheessa että elän niin pitkään ja parannun niin paljon että kadun niitä ja oon tyytyväinen että oon saanut lopetettua koko homman. Mutta nyt olen siinä pisteessä.





2 kommenttia:

  1. Hyvä et se verkostopalaveri meni kuitenkin ihan ok:sti. Koita nyt vielä kummiski miettiä niitä vaihtoehtoja, tyyiin sitä kampusta ja päiväosastoa. Ne on kuitenkin vaan sun parhaaksi!

    Ja on noi jäljet kyl mennyt paljon parempaan päin, eron huomaa tosi hyvin. Eikä niitä jälkiä kauempaa näe, mikä on siis tosi hyvä juttu. Kunhan niitä ei tuu enää _ikinä_ lisää, jooko? :)

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin:) no kyllä mä niitä aina välillä mietin vaikken oo tällä hetkellä niiden kannalla.

      Niin:) joo ei niitä tuu:)<3

      Poista

Kiitos jo etukäteen kommentista, arvostan kaikkia sanoja:)♥
Kommentinvalvonta on käytössä joten voit sanoa jos et halua kommenttiasi julkaistavan:)
Vastaan kommentteihin pääasiassa omaan blogiini.