maanantai 7. tammikuuta 2013

kaikesta täytyy puhuu, niin sä aina sanoit mutta sotku on sotku, niin se on ja minkäs teet

Loma on loppu. Ja sen huomaa olosta. Kauhee ahdistus koko ajan siitä että pitäisi tehdä koulujuttuja, tänään on mm. enkussa sanakoe kahesta kappaleesta ja kuuntelu. Ja mä en oo vilkaissutkaan sanoja. Ja siitähän se ahdistus vaan kasvaa. Mutta kun en vaan pysty/jaksa. Tuntuu tekosyyltä. Mutta en silti jaksa. Eikä edes voisi vähempää kiinnostaa joku koulu. Mä ihan oikeesti haluisin olla hyvä koulussa ja pärjätä ja tehdä töitä sen eteen mutten vaan saa aikaan mitään. Paljon mieluummin olisin normaali nuori joka jaksaa panostaa kouluun ja kavereihin ja syö normaalisti kun tällanen mikä olen nyt. Mutta en mä tätä tilannetta oo ite valinnut. Ei oo ollu musta kiinni että oon sairastunut masennukseen. Syömishäiriöstä en osaa sanoa samaa koska se tuntuu vaan ihan omalta syyltä, mitäs aloin laihduttamaan. Vaikka eihän sekään oo täysin mun itseni syy varmaankaan. En mä ikinä halunnut syömishäiriötä oikeasti. Mutta kuitenkin sen sain. Ja tilanne on nyt mitä on. Mutta kyllä mä tästä vielä joku päivä selviin varmasti, pitää ite vaan uskoa siihen. Se ei vaan tapahdu ihan hetkessä. 

Viime viikolla näin L:ää monta kertaa ja oli tosi kiva kyllä, mieluummin niin kun että olisin vaan ollut ihan yksin ja miettinyt vaan kaikkee paskaa. Syönykin oon todellakin tarpeeksi. Liikaakin. Muttei yksi viikko nyt mua varmaan tapa. Nyt voin palata normaaliin rutiiniin
En oo varmaan tänne maininnu että nyt mä alan kai tekemään pari kertaa viikossa itelleni ruokaa aamupäivällä kun yleensä syön vaan edellisen päivän päivällistä uudestaan. Just äsken joudin tekemään italianpataa ja selvisin yllättävän hyvin siihen nähden mikä ensireaktio sille oli että joudun tekemään jatkossa ite ruokaa. Sillon olin ihan varma etten pysty ainakaan ihan järkyttävää ahdistusta ja itkua ja kaikkea. Nyt sain ihan hyvin tehtyä ja syöytyä.

Nyt pitäis lukee enkkuu ja käydä apteekis ja kaikkee enkä jaksa. Tälläki hetkellä itken enkunkirjan edessä kun pitäis saada opiskeltua. Ei vaan tuu vittu mitään. Ärsyttää kun pitäis pystyä kaikkeen enkä pysty yrityksestä huolimatta. Ja sitten kaikki pettyy muhun kun epäonnistun kerta toisensa jälkeen. Ei musta oo mihinkään. Ja jatkan valehtelemista että ihmiset uskoo mun pystyvän enempään mitä todellisuudessa pystyn. Kaivanko mä kuoppaa omien jalkojeni alta?

Noni kävin apteekissa, turhaan. Oli vaan kymppi mukan ku en uskonu et a-vitamiinitipat maksaa yli sen ja sit ne makso 10.44e. Vitutti hieman. Mut ihasama, tulipaha ulkoiltuu...
Mite mä saan aikaseks lukea sitä enkkua tai sit psykaa mitä kans pitäis? kertokaa jos tiedätte, kiitos.
Miten musta tuntuu että mieluummin jumppaan ja itken kun panostan kouluun? En oo edes jumpannut melkein yhtään lähiaikoina, oon syöny liikaa ja sit ei siin oo mitään järkeä. Syömisen ja liikkumattomuuden hintana on kauhea ahdistus kun menen nukkumaan ja tunnen tän kaiken pehmeän mitä musta löytyy enkä oo ees jumpannut enkä enää jaksa siihen aikaan pakottaa itseäni. Haluun olla syömättä ja liikkua ja haluan vaan syödä ja syödä ja syödä. Mutten aio enää vaan syödä syödä ja syödä. 

Nyt jotenki ootan terapiaa.
Vittu en jaksais itkeä yhtään enempää.

8 kommenttia:

  1. <3 olet tärkeä
    <3 koita jaksaa
    <3 pus

    VastaaPoista
  2. Hei! Mä satuin vahingossa löytämään tän blogin ja mä vaan jäin lukemaan ja löysin niin paljon samaa meissä molemmissa vaikken syömishäiriöö sairastakkaan vaan paniikkihäiriötä. Se kuitenkin rajottaa mun elämää niin paljon että oon aivan hukassa tän kanssa. Ammattiauttajat ja lääkkeitä kasa on mut silti koen niin samoja asioita kun sä. Se ahistus, sen suuruutta ei voi muut tietää ellei oo oikeesti ite kokenu millasta se ahdistus pahimmillaan on. Ja se tekee just noita asioita mitä sä koet. Ei vaan oikeesti pysty normaaliin elämään vaikka kuinka tahtois. Kaikki läksyt, kaikki perus frendien tapaamiset, siis ei oo todellakaan mitään intoa siihen. Kaikenlisäks luin eräästä sun kirjoituksesta että oot huostaanotettu, mulla on sama. Asun perhekodissa keski-suomessa ja se on muuttanu helvetisti mun elämää. Mutta tää paniikkihäiriö on nyt se mikä mun elämää kolauttaa aika eri suuntaan mitä haluaisin. Joka tapauksessa mun pointti oli se, että mä löysin niin paljon samoja asioita että se jo jonkun verran loi toivoo, että ehkä me oikeesti selvitään näitten koettelemusten ohi mitä meille on annettu. Kuitenkin tsemppiä ihan hirveesti! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei ihana oot ku kommentoit!!:) Paniikkihäiriö on tosi paska ja rajoittaa elämää. Mutta se ei kuitenkaan estä elämästä! Ja uskon että huostaanotto muutti elämää hirveesti:(
      Ei kannata silti luovuttaa! Me molemmat selvitään omista ongelmistamme joku päivä ihan varmasti!!♥ Sullekin Paaaaljon tsemppiä<3

      Poista
  3. "Mutta kyllä mä tästä vielä joku päivä selviin varmasti, pitää ite vaan uskoa siihen. Se ei vaan tapahdu ihan hetkessä. "

    Tuntuu aivan samalta minustakin. Tuntuu et kovin moniei oikeasti tajua syömishäiriön ja masennuksen sekä niiden yhdistelmän vakavuutta ja miten pitkään semmosesta toipuu. Tuntuu et kukaan ei usko eikä aiokkaan. "Sä vaan ite kehität ongelmia itsellesi", sanoo ymmärtämätön masentuneelle. Mutta kun toinen ei voi ymmärtää, miten paska olo voi olla....
    Jaksujahaleja♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ei tajuakaan, vaikee sitä on ulkopuolisen tajuta... Eikä useet edes yritä. Mut ei voi niitä syyttää täysin kun jos ei oo ite kokenut niin vaikee on ymmärtää tai mahdoton oikeestaan. Joku syömishäiriökin. Vaikee terveen on tajuta miten syöminen voi olla niin vaikea asia.

      Sulle kans♥

      Poista
  4. Mäkin haluaisin pärjätä koulussa :( Pystyn samaistumaan sun kirjotukseen...
    Voimia ja kiitos kun kommentoit minulle! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kyllä me joskus pystytään pärjäämään varmasti!:)

      Sulle myös♥

      Poista

Kiitos jo etukäteen kommentista, arvostan kaikkia sanoja:)♥
Kommentinvalvonta on käytössä joten voit sanoa jos et halua kommenttiasi julkaistavan:)
Vastaan kommentteihin pääasiassa omaan blogiini.