puhuminen helpottaa?

Eilen  18.1 kirjotettu tää alku.

Mä en tiedä mitä eilen tapahtu mutta mä puhuin vaik kuin paljon sen mukavan yökön kanssa. juteltii yli tunti kaikesta. Se lähti siitä ku katoin olkkarissa dieetit vaihtoon-ohjelmaa ja se tuli töihin ja siihen kattomaan mun kanssa sitä ja jotai juteltiin niistä laihoista ihmisistä ja jotain sit sanoin siinä omasta syömisestä ja sit sen jälkeen juteltiinki vähän kaikesta. Sillä itelläkin on ollut kuulemman masennus ja muuta tollasta niin se varmasti teki puhumisesta helpompaa kun en vaan pelkästään ite kertonut vaan juteltiin molemmat omista asioista ja näin. Se on kyl vaan niin ihana jotenkin, tullaan niin hyvin toimeen. Ja ilmeisesti luotankin siihen aika paljon kun kerran pystyin puhumaan niin avoimesti kaikesta. Ja se vaikuttaa varmasti että se on vaan yökkö eli on vaan öisin. En osaa selittää mut sillon on helpompi puhua kun jos se ois päivätöissä täällä ja hoitais mun asioita enemmän. Sama oli I:n kanssa kun se oli vaan sijaisena niin oli helpompi senkin takia puhua sen kanssa. Jotenkin ulkopuolisen kanssa on helpompi puhua yleensä. Mutta ei se pelkästään sen takia ole. Mä oon tosi huono puhumaan ja pystyn vaan tosi harvoille ja tietynlaisille ihmisille puhumaan näistä asioista. Ja toi ei oo ollu täällä töissä edes kun lokakuun alusta. Joten joku siinä vaan on et pystyn luottamaan. Ja sekin on varmaan et se on nuorempi kun muut meijän osaston hoitajat (se on siis 38 ja muut on reilusti yli 50 taino E on kai ainut alle 60).

Oli se aika helpottavaa ku sain puhuttua. Mut tänään sitten taas se on vaan ahdistanut jotenkin. Tai ainakin mä liitän mun ahdistuksen siihen nyt. Kun kerroin sille niin paljon kaikesta. Vaikken tietenkään kaikkea tossa ajassa ehtinyt mutta aika paljon kuitenkin. Mainitsin jopa ekasta blogista, josta en terapeutillekaan ole kertonut vielä.  Entiedä millon terapeutille ajattelin siitä mainita. Tai siis kyllä mä ajattelin joskus siitäkin kertoa. On se vähän tyhmää puhua ihan jotenkin ympäripyöreesti jos puhutaan siitä ajasta kun nää hoitajat sai tietää mun ongelmista.
Mut oon nyt ihan tyytyväinen ettei mun tarvii nähä sitä muutamaan päivään. viiteen tarkalleen. Vaikka kyllä se toisaalta on tosi kiva jos se on töissä kun sit voin istuu mieluummin tuolla olkkarissa kun täällä huoneessa koko ajan. Mutta hävettää vaan että menin puhumaan sille. Vaik se tuntu kyl ymmärtävän ja oli tosi mukava ja näin. Mutta silti.

Mua ahdistaa nyt myös kun E sano tossa aiemmin että "Mä haluun puhuu sun kansssa tänään" "öö...mistä?" "no en mistää erikoisest, elämäst vaan" "...ookeii?" Että näin. Ekana tuli mielee et kui paljon se yökkö sano aamulla hoitajille mitä oltiin juteltu? mutten usko että se mitään menee kertomaan ku juteltiin silleen yleisesti kaikesta minkä kyl vaikka A:kin tietää kyllä. Mutta kyllä se jotain saattoi sanoa... Kun puhuin sille jopa jumppaamisesta mistä en oo kyllä näille mitään puhunut. Kun venytin nukkumaanmenoa siinä niin sanoin sit et inhoon nukkumaan menemistä jumppaamisen ja muun takia. Ja toivon tosiaan ettei se oo tarkkan puhunut muiden hoitajienkanssa. Epäilykset on kyllä suuret...
Mutta pelottaa vitusti nyt , en halua todellakaan jutella sen kanssa yhtään mistään. Ei tuu mitään. Helvetti. Ahdistaa älyttömästi. Ja pelottaa myös. Ja tuli ekana heti reaktio tietenkin että "mitä mä oon tehny?" mut en ilmeisesti mitään.

----
Tä on nyt sit kirjotettu myöhemmin. Eikä me ees E:n kanssa mitään sen erikoisempaa juteltu. Että joo. Ei kyllä haittaa. Pakotti se kyl syömään jugurtin, mutta selvisin ihan hyvin. 


---
Noni nyt kirjotan tän lopun tänään, aiemmat osat kirjotin eilen mut sit unohin julkasta. Mut eipä mulla mitään lisättävää kai oo. Tein E:n kanssa ruokaa, broilerin rintafileitä. Ärsytti ja ahdisti mut sain tehtyy kuitenkin. Ja nyt sit nään L:n tänään. :) hyvä sää mennä jätskille mut ei se mitään.