torstai 2. tammikuuta 2014

ERITTÄIN sekava teksti sekaisista ajatuksista ja tunteista syömishäiriön suhteen.

Pakko tulla purkamaan päätä tähän, en saaa rauhotuttua nukkumista varten kun pää oikein kihisee itsekseen,

Mulla on nyt vakaa aikomus laihduttaa, paljon, kesään mennessä, olen tehnyt kaikenmaailman listat sallituista ruuista, erilaisista älyttömistä sännöistä ja painotavoitteista joka viikolle ja ties mitä kaikkea. Ja tunnen vaarallista hyvää oloa tästä kaikesta, hymilen kun ajattelen laihduttamista, tunnen intoa, odotan pienenviä numeroita vaa'assa, tyhjää oloa vatsassa, niitä kiksejä joita saan tästä sairaasta toiminnasta.

Mutta herranjumala, miksi? Mä tiedän että tä on supertyhmää ja älytöntä ja heitän kaiken työn hukkaan minkä olen parantumisen eteen tehnyt. Petän teidät, hoitotahot, läheiset, kaikki tällä toiminnalla. Puhumattakaan kaikista fyysisistä ja henkisistä oireista ja paskasta jotka tällä saan. Mä en vaan nyt just osaa ajatella niitä negatiivisia asioita konkreettisesti, en pysty sijoittamaan niitä mun ajatusmaailmaan tällä hetkellä, sinne ei mahdu noita, kun se on täynnä sairautta.

Tai kyllä mun ajatukset myöskin koko ajan työskentelee sen kanssa, mitä mä yritän tällä saavuttaa, miksi ihmeessä mä täysin tietoisesti annan itseni vajota syömihäiriömaailmaan?Leikittelen nyt tässä tekstissä kaikilla mahdollisilla vaihtoehdoilla mitä tä voisi olla, ja yritän saada ne mielestä pois konkretisoimalla ne tähän. Kirjoitan ajatukset vaihtoehtoisilla todellisuuksilla, mitä ehkä tiedostamatta ajattelen, nä ei ole välttämättä totuus, vain spekulaatiota. Kaikkia mahdollisia syitä mitä tulee mieleen.  Mitä olen ehkä muista blogeista lukenut, tai ammattilaisita kuullut, lukenut kirjoista,  ja kokenut itse.Sen jälkeen mietin mitkä vaihtoehdot voisivat oikeasti pitää paikkansa.

Vaikuttaako se, että polilla hoitaja vaihtuu? Koen itseni vähän ehkä petetyksi tavallaan, kun hoitaja lähti, ihankuin se olisi tahallaan antanut periksi mun suhteen, ei halua auttaa ja on kyllästynyt muhun. Ja tuntuu että nyt mulla on syy heittää kaikki työ hukkaan, kun ei tarvitse hoitajan takia yrittää, se ei tiedä, joten voin tehdä tän.

Teenkö tän kaiken sen hyvän olon takia jonka tästä aluksi saan? Kuvittelenko että se jatkuu loputtomiin ja olen loppuun saakka tyytyväinen tähän, kuvittelenko tulevani onnelliseksi tästä?
Yritänkö saada elämääni sisältöä tällä, yritänkö siirtää muut "ongelmat", kaiken stressin ja epävarman olon tulevaisuudesta, peittää kaiken muun syömishäiriön alle? Kuvittelenko että tä vapauttaa mut kaikesta muusta kuin sairastamisesta? Kuvittelenko ettei tarvitse ottaa elämän muista osa-alueista vastuuta?

Olenko vain niin epävarma tulevaisuudesta paranemisen suhteen? Tuntuu niin vieraalta olla terve, en vain osaa kuvitella itseäni terveeksi. Olen sairastamisen ja paranemisen välimaastossa ja se tuntuu raskaalta, enkä osaa olla siinä. En uskalla ottaa viimeisiä askelia paranemisen suhteen, vaan palaan takaisin tuttuun, turvalliseen tilaan.  

Ehkä aika kultaa muistot. En halua kohdata sitä ahdistusta ja muuta paskaa mitä sairastaminen tuo, kiellän ne ja vakuutan että tulen onnelliseksi laihduttamalla. 

Kaipaan vain sitä koukkuuntumisen tunnetta, mikä tulee painon laskemisesta, luiden tuntemiseta, vaatteiden suuremenmisesta, ehkä muiden kommenteista että olen laihtunut. Huolesta? haluanko huomiota kuitenkin, haluanko että musta ollaan huolissaan? Pelottaako elämästä vastun ottaminen? Haluanko valheellisen tunteen siitä ettei tarvitse olla muusta vastuussa kun saan vain ns. sairastaa muiden luvalla kun on diagnoosi? 

Ehkä edelleen haluan rankaista itseäni jostain asiasta, ja koen etten ansaitse ruokaa tai hyvää oloa fyysisesti, tervettä elämää. En mä ansaitse syödä, syöminen on väärin, se tuntuu väärältä, ei se vain kuulu mulle, mun kuuluu voida huonosti. Mun kuuluu näyttää sairaalta, en ansaitse tervettä kroppaa. 

Nyt mietin tosissani, mitkä näistä tuntuu pitävän paikkaansa, koska kun kirjoitin kaikki mitä mieleen tuli, osa tuntui selvästi vääriltä vaihtoehdoilta.

Hoitajan vaihtumisesta en oikeasti yhtään tiedä, voi olla että se on yksi tiedostamaton syy. Mutta oli mulla tä aikomus ennen kuin tiesin että hoitaja vaihtuu. Mutten tiedä olisinko näin tosissani lähtenyt tähän jossei se olisi vaihtunut. On vähän sellainen olo että yksi syy vähemmän yrittää parantua, kun ei tarvitse hoitajan takia yrittää, ja tekee mieli luovuttaa kun en enään saa tukea häneltä. Vaikka todellisuudessa mulla on terapeutti ja saan uuden hoitajan. Mutten voi uskoa että oppisin luottamaan uuteen hoitajaan kunnolla. Mutten tosiaan tiedä vaikuttiko se yhtään. Ehkä, ehkä ei.

Kiksit ja hyvä olo on varmasti yksi syy, ja epävarmuus paranemisesta, ja inhottava olo tästä välimaastossa olemisesta.  Muiden ongelmien siirtäminen, tulevaisuuden pelon peittäminen, tai elämän täyttäminen syömishäiriöllä voisi olla yksi mahdollisuus. Jonkunlaiset kuvitelmat siitä että syömishäiriö antaa loputtomiin hyvän olon on ehkä yksi syy.

Mutta muiden huoli ja huomio ei. En tunne halua siitä että saisin huomiota sairastamisella tai että musta oltaisiin huolissaan tai mun puolesta pitäisi pelätä. Haluan juuri välttää sitä, vaikka tavallaan tiedostan sen tapahtuvan. En vain myönnä että se tapahtuu. Ja uskon että kiellän kaikki ne negatiiviset puolet jotka laihduttamisesta ja syömishäiriöstä tulee. Niitä on loputon lista  mutta ne ei tunnu vielä koskevan itseäni. Haen ehkä sitä "kuherruskuukautta" joka on sairastamisen alkuvaiheessa, kun kaikki tuntuu helpolta ja kontrolli hyvältä. En enää ikinä halua sairaalaan, en halua nenämahaletkuun ja paniikkia painon nostamisesta väkisin, sitä kamalaa ahdistusta joka seuraa kun paino pitäisi normalisoida. Ja entä kuolemankaipuu? en tunne sitä, en halua kuolla tähän, en koe itseäni enää melkein tippaakaan itsetuhoiseksi. Ne jotkut pienet hetket kun leikittelen ajatuksilla kuolemasta, tuntuu olevan vain pinttynyt tapa.

En halua sitä paranemisprosessia uudestaan. En halua sitä ahdistusta joka siitä seuraa, ja yleensäkin ruuasta ja kaikesta siihen liityvästä. Ihankun voisin loputtomasti sairastaa kuolematta, kuin ei tarvitsisi käydä sitä vuosia kestävää paranemisprosessia uudestaan. Tai on se vieläkin käynnissä mutta pahin on ohi.

En tiedä onko tämä joku tapa rankaista itseäni jostain. Jos kokisin että ansaitsen syödä ja olla terve, niin en kai kiduttaisi itseäni tahallaan olemalla syömättä, haaveilemalla syömisen lopettamisesta, siitä fyysisestä huonosta olosta joka todistaa että syön liian vähän ja laihdun? Ja haluanko oikeasti muka laihtua sairaan näköiseksi? Myönnän että ehkä haluan nähdä sen itse peilistä. Mutta en halua että kukaan muu näkee sitä, en halua sillä huomiota. Teen tämän itseäni varten. Mutta todellisuudessa muut sen huomaa paremmin kuin itse sitä tulisin ikinä huomaamaan.

Ja ne kaikki fyysiset oireet. Vaikka haluan ehkä tuntea ne, en silti halua niitä. Vaikka tavallaan nautinkin nälästä eikä tee mieli syödä vaan mitä kovempi nälkä sitä vähemmän haluan syödä, on niitä hetkiä kun tosissani haluan vain syödä ja syödä ja syödä ja aivot ajattelee vain että ei se haittaa jos syön vähäsen, haluan sitä yli kaiken. Inhoan niitä hetkiä ja suurella todennäköisyydellä joku kerta se johtaa armottomaan ahmimiseen, enkä saa itseäni kuriin ennenkun meinaan räjähtää. Ja se sitten taas saa oksentamaan. En halua sitä. Eikä jatkuva ruuan ajatteleminen ole kivaa. Tai kipu vatsassa kun se huutaa ruokaa, eikä se jatkuvan nälän tunnekaan. Eikä muut fyysiset oireet kuten heikotus ja kylmyys ja päänsärky ja väsymys ole kivona tunteita. Tai se kamala mahan muriseminen. Tai muiden säälivät katseet tai kommentit laihuudestani. Rytmihäiriöt ja yleensäkin kamala olo fyysisesti. Sairaalareissut kun pyörryn tai muuten keho meinaa pettää. Ja lopulta kuoleminen. Tai osastolle joutuminen. Ei ikinä.


SILTI mä menen tähän leikkiin mukaan vapaaehtoisesti, annan periksi sairaille ajatuksille, en edes yritä taistella vastaan. Otin vaa'an käyttöön ja ravaan sillä jatkuvasti. (Aloituspaino oli kyllä joku 3-4 kiloa vähemmän kuin kuvittelin) Helvetti että on sekava olo tän suhteen. Enkä tiedä uskallanko julkaista tämän, menee niin henkilökohtaiseksi ja muutenkin kirjoitin suoraan mitä päästä tuli enkä jäsentänyt teksiä, yrittänyt kirjoittaa selkeästi. Enkä haluaisi yhtän huolestuttaa tai pilata vaikutelmaa siitä kuinka haluan parantua enkä laihduttaa. Mutta teki kuitenkin hyvää kirjoittaa ylös nämä. Kunhan saisin myös puhuttua terapiassa näistä.
Mulla on kyllä pieni osa aivoista, joka ei halua, tätä, haluaa parantua. Mutta en vain kuuntele sitä tällä hetkellä. Mutta se on siellä. Halusin sanoa sen :) Ehkä tämä menee ohi päivissä tai viikoissa. Se on hyvinkin mahdollista että vain luovutan esimerkiksi nälän suhteen ja vain syön enkä laihduta. Sen näkee  kyllä ajan kanssa. Kyllä mulla jotenkin on sellaine olo että tulen vielä paranemaan tulevaisuudessa, ehkä lähiaikoinakin, ehkä vasta vuosien päästä mutta kuitenkin. Etten halua heittää hukkaan kaikkea työtä minkä olen jo tehnyt. Enkä halua kuolla tähän, heittää koko elämää hukkaan tämän paskan sairauden takia. Vihaan tätä niin suunnattomasti että olen aika varma että se saa taistelemaan vielä elämän puolesta täysillä.

Okei nyt lopetan kirjoittamisen. Anteeksi sekavasta ajatusvirrasta. Mutta onpahan täysin rehellinen kuva tänhetkisestä tilanteesta.

6 kommenttia:

  1. Mun pää kihisee kanssa kun haluisin sanoa niin paljon sulle. Itkettää kun mietin miten paha olo sulla täytyy olla, että oot valmis luopumaan kaikesta siitä edistyksestä jonka eteen oot tehny niin paljon töitä. En meinaa saada ajatuksia sanoiksi, täst tulee varmaan sekavin kommentti ikinä. Mä en halua en en en menettää suo syömishäiriölle enkä millekään en ikinä.

    Hyvä, et kirjotit rehellisesti ja julkasit tän! Toivon todellaki et viet tän tekstin terapeutille, jotta se varmasti tajuaa missä nyt oikeasti mennään. Ja toivon, että se osaa suhtautua kerrankin kunnolla. En vaan jaksa ymmärtää, jos sulla on kaks sairautta anoreksia ja masennus, jonka takii käyt siel terapiassa ni miten se muka ei halua käsitellä kun masennusta. Ei se voi olla osaamatta. Jos se ei osais ni ois aika vastuutonta siltä alottaa sun kanssa ees koko terapia. Sä tarviit tähän tukea nyt muualtakin kun niiltä sh-poli käynneiltä, joita on harvoin ja ravitsemusterapeutilta, jolla käyt enää ehkä kerran tai muutaman. Koita ajatella vaikka sitä ravterapeuttia, haluutko 'pettää' sen? 'Pettää', koska todellisuudessa eniten sä petät itsesi. Mut koska siihen on varmasti kaikein vaikein tarttua niin pääasia, että ensin on vaan joku syy mikä estäis sen romahtamisen. Haluutko, et voitte rehellisesti viimesellä käynnillä iloita sun edistyksestä, vai haluatko et sen kasvoilta paistaa huoli ja ehkä se pettymyskin, että oot taas huonossa kunnossa. Veikkaan ensimmäistä.

    Mun tekis mieli tulla viemään se vaaka sulta, mutta tiiän et ostaisit uuden. Voidaan tehä yhessä ruokaa, mut jos oot seuraavan päivän syömättä ei se kauheesti hyödytä. Voin puhua ja puhua sulle järkeä, mut se menee ihan ohi, jos oot sairauden vallassa. Haluaisin niin paljon auttaa, mutta tuntuu niin voimattomalta.

    Sä et saa syömishäiriöltä mitään ja sä menetät niin paljon. Sä tiiät sen. Koita niiden sallittujen ruokien listojen, painotavoitelistojen yms. sijasta listata asioita joita menetät, juuri noita fyysisiä tunteita. Mieti oikein tarkkaan sitä tunnetta kun itkee pari tuntia kun lautasella on yks peruna liikaa. Mieti miltä se nm-letku tuntuu, miten ei voi puhua kauaa ettei kurkku kipeydy. Kaikkea sitä paskaa jota syömishäiriöstä seuraa, itsetuhosuutta ja masennuksen pahenemista unohtamatta.

    Mä todella toivon, et tää on vaan nopeasti ohi menevä takapakki, joka on lopulta voimavara lopullisessa parantumisessa. Että pystyt kääntään tän voitoksi. Mitä nopeammin sen parempi. Äläkä ajattele, ettet oo ollu tarpeeks sairas, jos letkuissa suljetulla itkeminen siitä, ettei voi tappaa itteään, ei oo tarpeeksi sairasta niin mikä on? Kuolema? Sä et saa kuolla, mä tarviin suo ja pelkään niin paljon, että luovutat nyt. Vaikka nyt aattelet ettet halua viiltää, tai kuolla niin kuinka kauan menee että haluat, jos annat syömishäiriölle valtaa?

    Positiivista on, että sairauden lisäks tästä tekstistä näkyy myös se halu parantua ja myönnät tän tilanteen. Mä uskon suhun täysillä ja muista, et mulle saa AINA puhua kaikesta. Pus :*

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi rakas, kiitos kommentista, ei ollut sekava <3 ! Mitä mä nyt tähän vastaan....tunnet mut liian hyvin :D

      Tiän että puhut totta kaikesta, mutta järki ei tunnu nyt pelaavan paljoakaan enkä vain pysty ajattelemaan omalle kohdalle niitä negatiivisia puolia (ihan kuin oikeasti edes olisi mitään" positiivisia puolia" mutta älyyt varmaan:D) vaan uskottelen että saan tästä hyvän olon eikä psyyke romahda. Entiedä, uskon sen ehkä sitten kun se tapahtuu, jos tää menee niin pitkälle.

      Kyllä mä tän vien terapeutille ja puhun siellä rehellisesti :) Ja on kyllä totta etten halua mennä rav.terapeutille huonossa jamassa ja täysin sairauden vietävissä... Pitää nyt vain toivoa että tä on ohimenevää :) vaikka aika paljon se on musta itsestäni kiinni miten tässä käy...

      Poista
  2. Mä toivon, että tää tosiaan menis ohi tää laihdutusajatus, oot tehnyt jo niin paljon töitä normaalin syömisen eteen, joten miksi heittää se kaikki työ hukkaan? Olisko mahdollista et media tms vaikuttaisi tähän, kun mainostetaan koko ajan "terveellistä elämää", "kesäkuntoa" ymsyms?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, en nyt osaa sanoa miksi olen valmis heittämän kaiken hukkaan:/
      Mutta en usko että tässä on kyse mistään terveellisemmästä elämästä tai muutenkaan ulkopuolisista tekijöistä koska tiedän ettei tä oo terveellistä tai saa mua "kesäkuntoon" vaan tä on jotain muuta... tai entiedä, voi olla että mediakin vaikuttaa, tai kyllä se jollakin tavalla varmastikin vaikuttaa!

      Poista
  3. Älä luovuta, älä missään nimessä anna periksi anorektisille ajatuksille! Aina kun annat itsesi vajota syömishäiriömaailmaan, on sieltä pois räpiköiminen joka kerta vaikeampaa. Ihan jo elimistön kunnonkin takia. Kroppa ei kestä, jos se on juuri alkanut korjaantua, ja sitten se hajotetaan uudelleen. Voimia ihan hirmuisen paljon, don't give up <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, olet ihan oikeassa. Pitää vaan yrittää taistella näitä ajatuksia vastaan :)

      Poista

Kiitos jo etukäteen kommentista, arvostan kaikkia sanoja:)♥
Kommentinvalvonta on käytössä joten voit sanoa jos et halua kommenttiasi julkaistavan:)
Vastaan kommentteihin pääasiassa omaan blogiini.