Kun on yksin sitä miettii omaa ihmisyyttään, ollako paha vain hyvää hyvyyttään?

Päivä alkoi ihan ok, vaikkakin terapia tuntui turhalta enkä saanut sanottua kaikkea mitä mielessä oli.

Myöhemmin tehtiin ruokaa tukihenkilön kanssa ja se meni ihan hyvin, pystyin syömään jonkinnäköinen hymy kasvoilla ja välillä nauraen ja tehden kaikkeni ettei ahdistus näy ulospäin 

Syöminenhän näköjään sujuu?

Illemmalla kaveri tuli käymään ja nähtiin pitkästä aikaa kunnolla, kahdestaan. Oli tosi kiva nähdä ja söin sitten siinä rasvattoman rahkan, pistaasipähkinöitä ja suklaata ilman hirveää ahdistusta. Mietin jo että eihän tässä mitään ongelmaa ole, syön normaalisti ja se sujuu. 

Ei. Ei se sittenkään suju. Kävin jo aiemmin päivällä kaupassa ostamassa viemäriputkenavaajaa ja samalla ostin mm keksejä. Älkää kysykö miksi, mä en itekään tiedä. Mulla ei ihan oikeasti ollut aikomusta syödä niitä, tai en edes sen takia niitä ostanut. Mutta tietenkin äsken sitten söin ja syömisen jälkeen suoraan vessaan. 

Katsoessani ruskeaa vettä pöntössä  ja siivotessani roiskeita pöntön reunoilta ja sen jälkeen niellessäni kourallista nesteenpoistajia mietin taas kerran että mitä helvettiä? Miksi? 

Onko nyt tyytyväinen olo? Ei todellakaan. Ei kipeä kurkku, itkuiset silmät, tukkoinen nenä, oksennuksen hajuiset sormet ja oksennuksen maku suussa ole mitään mitä haluan, häpeän tätä suunattomasti. 

En pysty myöntämään koko totuutta kenellekään. En pysty sanomaan että ahmin ja oksennan lähes päivittäin ja syön niin epäterveellisesti kuin vaan on mahdollista ja että harkitsen hetkittäin osastoa tosissani, koska lähes kaikilla on erilainen käsitys mun syömisestä tällä hetkellä. En pysty sanomaan että en ole varmaan kertaakaan syönyt meidän tekemää ruokaa yksin jälkeenpäin, en ole pystynyt korjaamaan niiden käsitystä siitä että syön kyllä lähes aina sitä ainakin kerran jälkeenpäin vaan olen pakottanut itseni puhumaan luontevasti siitä kuinka syön sitten uudestaan sitä myöhemmin. Terapiassa vastaan kysymyksiin epämääräisesti että voisi mennä vähän paremminkin ja että olen oksentanut vähän enemmän. Ja vaa'sta en ole kertonut vieläkään. Paino on vaan niin vaikea aihe mulle enkä halua puhua siitä. Enkä halua nähdä sen reaktiota siihen kun kerron että olen vaehdellut. 

Asiasta toiseen tänään lähti hakupaperit vuoden mittaiseen eri ammatteihin tutustuttavaan koulutkseen toiseen kouluun :) Pelkään että pääsen ja pelkään että en pääse. Jos pääsen niin pitäis tutustua uusiin ihmisiin ja tottua uusiin opettajiin ja vielä pystyä syömään koulussa kun en pysty livahtamaan kun oppilaita on niin vähän. Se pelottaa eniten. Millon oon viimeksi syönyt koulussa? Päivälukiossa taisin syödävähäsen jotain, lähinnä salaattia, niinä muutamina kertoina kun en pystynyt livahtamaan ruokailusta. Ysiluokalla lopetin syksyllä koulusyömisen lähes kokonaan. Ja iltalukiossa en tietenkään ole syönyt. Joten koulusyöminen ei ole mikään helppo juttu ja pelottaa ihan saatanasti. Meinasin jättää vaihtamatta iltalukioon pelkästään sen takia että sillon en pystynyt jättämään lämmintä ruokaa väliin. No ehkä yritän olla murehtmatta siihen saakka jos/kun se on edessä oikeasti. 

Okei nyt väsyttää niin paljon että meen tästä nukkumaan. Jos nyt saisin vähän nopeammin vaihteeksi nukahdettua :) hyvää yötä<3